Jumalan olemassaolo käytännöllisen järjen vaatimuksena
Immanuel Kant toteaa Puhtaan järjen kritiikin (Kritik der reinen Vernunft) toisen painoksen (1787) esipuheessaan: “Minun täytyi siis luopua tiedosta saadakseni tilaa uskolle.” (Ich musste also das Wissen aufheben, um zum Glauben Platz zu bekommen.) Emme voi siis tietää, että Jumala on olemassa. Näin ollen Kant voi johdonmukaisesti väittää, että kolme perinteistä jumalatodistusta, ontologinen, kosmologinen ja fysioteologinen (Kantin täyttämä nimitys suunnitteluargumentista), eivät ole päteviä Jumalan olemassaolon todistamiseksi.
Kant toteaa uskonnon filosofista oppia käsittelevissä luennoissaan Immanuel Kants Vorlesungen über die philosophische Religionslehre seuraavasti: “[U]skomme ei ole tietoa, Luojan kiitos. Jumalalliset viisaudet ovat ilmeisesti juuri niitä asioita, joita emme tiedä, vaan pikemminkin meidän pitää uskoa, että Jumala on olemassa.” Nämä kirjoitukset perustuvat Kantin talvikautena 1783-1784 ja lukuvuonna 1785-1786 pitämiin luentoihin, jotka julkaistiin postuumisti vasta vuosina 1817 ja 1830.
Kant väittää, ettei Jumalan käsite ole ristiriitainen kuten pyöreän neliön käsite. Jumala voi siis olla olemassa. Kant esittää, että Jumalan olemassaolo, sielun kuolemattomuus ja vapaa tahto eivät ole teoreettisen, vaan käytännöllisen järjen postulaatteja eli vaatimuksia. Emme voi tietää mitään Jumalan olemassaolosta, mutta meidän on järkevää ajatella ja toivoa sitä. Nimittäin, jos hyveellisesti eläneen ihmisen elämä olisi surkea ilman toivoa paremmasta elämästä, se olisi epäoikeudenmukaista ja ihmiselle sietämätöntä. Näin ollen moraalinen ihminen ei voisi olla onnellinen ilman oletusta maailmanhallitsijasta, Jumalasta.
Moraali johtaa uskontoon
Käytännöllisen järjen kritiikissään (Kritik der praktischen Vernunft, 1788) Kant yhdistää Jumalan olemassaolon moraaliin. Kant ajattelee, että ihmisen pitää pyrkiä edistämään korkeinta hyvää, jonka tulee siis olla mahdollista. Korkein hyvä (summum bonum) on mahdollinen maailmassa olettamalla ylin syy, jolla on siveellisen eli moraalisen pyrkimyksen mukainen kausaliteetti, syysuhde. Olento, joka pystyy toimimaan moraalilakien representaation mukaisesti, on intelligenssi eli järjellinen olento. Sellaisen olennon representaation mukainen kausaliteetti on sen tahto. Kant kirjoittaa:
“Niinpä luonnon ylin syy, sikäli kuin tämä syy täytyy olettaa korkeimman hyvän vuoksi, on olento, joka on ymmärryksellään ja tahdollaan luonnon syy (ja siis luoja), toisin sanoen Jumala. Tästä seuraa, että korkeimman johdetun hyvän (parhaan maailman) mahdollisuuden postulaatti on samalla korkeimman alkuperäisen hyvän todellisuuden, nimittäin Jumalan olemassaolon, postulaatti. Korkeimman hyvän edistäminen oli meille velvollisuus, ja paitsi että saatoimme oikeutetusti olettaa tällaisen korkeimman hyvän mahdollisuuden, tämä oletus oli meille myös velvollisuuteen tarpeena liittyvä välttämättömyys, ja koska tämä korkein hyvä on mahdollinen vain, mikäli oletetaan Jumalan olemassaolo, niin Jumalan olemassaolon oletus liittyy erottamattomasti velvollisuuteen, toisin sanoen on moraalisesti välttämätöntä olettaa Jumalan olemassaolo.”
Kantin mukaan kristillinen oppi antaa korkeimman hyvän eli Jumalan valtakunnan käsitteen. Vain se tyydyttää käytännöllisen järjen ankarimmankin vaatimuksen. Moraalilaki on tinkimätön ja pyhä, se vaatii tapojen pyhyyttä. Myös moraalinen täydellisyys, jonka ihminen voi saavuttaa, on aina pelkkä hyve, siis kunnioituksesta lakia kohtaan johtuva lainmukainen pyrkimys. Ihminen on tietoinen pysyvästä halustaan rikkoa tätä lakia tai ainakin tahrata sen pyhyyttä, sekoittaa sen seuraamiseen moraaliin kuulumattomia motiiveja. Näin ollen kristillisen lain vaatiman pyhyyden suhteen luodulle olennolle ei jää jäljelle muuta kuin vain äärettömyyteen jatkuva edistys. Mutta juuri tämän takia ihmisellä on oikeus toivoa, että se jatkuu äärettömästi.
Moraalilaki ei siis itsessään lupaa lainkaan onnellisuutta, koska tämä ei, luonnonjärjestyksen yleisten käsitteiden mukaisena, välttämättä liity moraalilain seuraamiseen. Kristillinen moraalioppi korjaa tämän – korkeimman hyvän toisen välttämättömän rakenneosan – puutteen, esittelemällä maailman, jossa järjellinen olento omistautuu koko sielullaan moraalilaille. Tällainen maailma esitetään Jumalan valtakuntana, jossa pyhä alkuunpanija, joka mahdollistaa johdetun korkeimman hyvän, saattaa luonnon ja moraalin harmoniaan, joka on kummallekin erikseen tarkasteltuna vieras.
Moraalin pyhyys annetaan ihmisille jo tässä elämässä ohjenuoraksi. Mutta sitä vastaava hyvinvointi ja autuus ymmärretään saavutettavan vain ikuisuudessa, koska pyhän täytyy olla jokaisessa tilanteessa ihmisen toiminnan esikuva, ja sitä kohti kulkeminen on mahdollista ja välttämätöntä jo tässä elämässä. Mutta autuutta onnellisuudeksi nimitettynä ei voida mitenkään saavuttaa tässä elämässä, mitä omaan kykyymme tulee, ja sen tähden se on tai siitä tehdään vain toivon kohde.
Tästä huolimatta kristillinen moraalin periaate ei ole teologinen (siis heteronomiaa eli vieraslakisuutta autonomian vastakohtana). Se on itsessään puhtaan käytännöllisen järjen autonomiaa, koska se ei tee Jumalaa tai hänen tahtoaan koskevasta kognitiosta näiden lakien perustaa, vaan pelkästään perustan hyvän saavuttamiselle ehtonaan se, että niitä noudatetaan. Kristillinen moraalin periaate ei edes aseta moraalilakien noudattamiselle houkutinta niiden noudattamisen toivottuihin tuloksiin, vaan ainoastaan velvollisuuden representaatioon, jolloin arvoisuus noiden seurausten saavuttamiseksi syntyy pelkästään noiden lakien uskollisesta seuraamisesta. Kant analysoi moraalin ja uskonnon suhdetta seuraavasti:
“Näin moraalilaki johtaa korkeimman hyvän käsitteen kautta – puhtaan käytännöllisen järjen objektina ja perimmäisenä päämääränä – uskontoon, toisin sanoen tunnustamaan kaikki velvollisuudet jumalallisiksi käskyiksi, ei sanktioiksi eli vieraan tahdon valitsemiksi ja sinänsä kontingenteiksi (mahdollisiksi, mutta ei-välttämättömiksi, M.T.) määräyksiksi vaan jokaisen vapaan olemuksellisiksi laeiksi hänelle itselleen. Näitä lakeja täytyy kuitenkin pitää korkeimman olennon käskyinä, koska voimme toivoa saavuttavamme korkeimman hyvän, jonka asettamiseen tavoittelumme kohteeksi moraalilaki velvoittaa meidät, vain moraalisesti täydellisestä (pyhästä ja laupiaasta) ja samalla kaikkivoivasta tahdosta – siis tämän tahdon mukaisena. Tämäkin on siis kokonaan pyyteetöntä ja perustuu pelkkään velvollisuuteen, eikä perustaksi tarvitse asettaa houkuttimena pelkoa tai toivoa, jotka periaatteina mitätöisivät kokonaan teon moraalisen arvon. Moraalilaki käskee tekemään korkeimmasta mahdollisesta hyvästä maailmassa toimintani perimmäisen kohteen. En kuitenkaan voi toivoa saavani tätä aikaan muuten kuin sovittamalla tahtoni pyhän ja laupiaan maailman luojan tahdon mukaiseksi…”
Kant esittää teoksessaan Uskonto pelkän järjen rajoissa (Religion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft, 1793), ettei moraali tarvitse itsensä takia uskontoa, vaan käytännöllinen järki tekee moraalista itseriittoisen. Mutta jos moraalin kaikkein tiukinta noudattamista pidetään syynä aikaansaada korkein hyvä (päämäärä), niin tulee olettaa, että kaikkivoipa moraalinen olento on maailman hallitsija. Tämä maailman hallitsija huolehtii siitä, että onnellisuus maailmassa vastaa arvokkuutta olla onnellinen. Tähän eivät yksin inhimilliset kyvyt riitä. Näin ollen “moraali johtaa vääjäämättömästi uskontoon.” (Moral führt unausbleiblich zur Religion, kursivointi M.T.)
Kantin pietistisen lapsuuskodin moraalin korostus on varmasti osaltaan vaikuttanut hänen uskontoa koskevaan ajatteluunsa. Näin on siitä huolimatta, että Kant luopui jo varhaisessa aikuisuudessa vanhempiensa kannattamista uskollisista näkemyksistä, vaikka hän suuresti arvosti vanhempiansa ja heidän kasvatustyötänsä.
Moraali ei ole onnellisuusoppia
On syytä huomata, ettei Kantin mielestä ihmisen onnellisuus ole moraalin päämäärä. Kantin sanoin: “Moraalia ei sinänsä saa koskaan käsitellä onnellisuusoppina.” Toisin sanoen sellaisena ohjeena, jonka avulla pääsisi osalliseksi onnellisuudesta. Nimittäin moraalissa on kyse pelkästään järjen ehdosta (conditio sine qua non) onnellisuudelle eikä lainkaan onnellisuuden saavuttamisen välineestä.
Vasta silloin, kun moraali on esitetty täydellisenä ja kun ihmisessä herää moraalinen toive edistää korkeinta hyvää, siis tuoda Jumalan valtakuntaa ihmisille, ja askel uskontoon on otettu tämän toiveen takia, tätä moraalioppia voidaan kutsua myös onnellisuusopiksi, siksi että “onnellisuuden toive syntyy vasta uskonnon myötä”.
Jumalan maailman luomisen perimmäiseksi päämääräksi emme voi antaa vastaukseksi järjellisten olentojen onnellisuutta maailmassa. Sen sijaan maailman luomisen päämääräksi voimme antaa korkeimman hyvän, joka lisää tuohon järjellisten olentojen onnellisuuteen vielä ehdon, siis arvoisuuden onnellisuuteen, so. järjellisten olentojen moraalisuuden, joka yksin sisältää sen arvioimisperusteen, jonka mukaisuus on ehto toivolle päästä osalliseksi tuosta onnellisuudesta viisaan luojan käsissä. Kant tarkoittaa viisaudella tässä yhteydessä teoreettisesti tarkasteltuna kognitiota korkeimmasta hyvästä ja käytännöllisesti tarkasteltuna tahdon yhdenmukaisuutta korkeimman hyvän kanssa. Näin ollen korkeimpaan viisauteen ei voida liittää sellaista päämäärää, joka perustuisi ainoastaan hyväntahtoisuuteen.
Kant esittää, ettei mikään ole suuremmaksi kunniaksi Jumalalle kuin kunnioitus hänen käskyjänsä kohtaan ja hänen lakinsa meille asettaman pyhän velvollisuuden noudattaminen. Tähän lisätään Jumalan suurenmoinen suunnitelma kruunata tämä kaunis järjestelmä siihen sopivalla onnellisuudella. Ihmiset voivat kyllä hyvää tekemällä saada osakseen rakkautta, mutta he eivät kuitenkaan voi koskaan pelkästään hyvää tekemällä saada kunnioitusta. Tämän takia myös suurin hyväntekeväisyys on ihmiselle kunniaksi ainoastaan silloin, kun se tehdään arvoisuuden mukaisesti.
Kantin mukaan tästä seuraa se, että ihminen (ja jokainen järjellinen olento) on aina päämäärä itsessään. Tämä tarkoittaa sitä, ettei kukaan, ei edes Jumala, voi koskaan käyttää häntä pelkkänä välineenä, ilman, että hän on samalla itse päämäärä. Näin ollen persoonassamme olevan ihmisyyden täytyy olla meille pyhä, koska kyseessä on moraalilain subjekti, toisin sanoen sen, mikä itsessään on pyhää ja minkä ansiosta sekä minkä kanssa yhteensopivana jotakin ylipäänsä voidaan nimittää pyhäksi. Tämä moraalilaki nimittäin perustuu hänen tahtonsa autonomiaan eli itsemääräytymiseen vapaana tahtona. Tämän tahdon tulee yleisten lakiensa mukaisesti samanaikaisesti voida välttämättä sopia yhteen sen kanssa, jolle tahto alistaa itsensä.
Kirjallisuus
Kant, Immanuel 2001 a. Lectures on the Philosophical Doctrine of Religion. Translated Allen W. Wood. Religion and Rational Theology. Translated and edited by Allen W Wood and George Di Giovanni. The Cambridge Edition of the Works of Immanuel Kant. Cambridge: Cambridge University Press, 335-451.
Kant, Immanuel 2001 b. Religion within the Boundaries of Mere Religion.Translated George Di Giovanni. Religion and Rational Theology. Translated and edited by Allen W Wood and George Di Giovanni. The Cambridge Edition of the Works of Immanuel Kant. Cambridge: Cambridge University Press, 39-215.
Kant, Immanuel 2004. Uskonto pelkän järjen rajoissa. Teoksessa Immanuel Kant. Radikaali paha. Paha eurooppalaisessa perinteessä. Toim. Ari Hirvonen & Toomas Kotkas. Helsinki: Loki-Kirjat, 25-70.
Kant, Immanuel 2013. Puhtaan järjen kritiikki. Suom. Markus Nikkarla & Kreeta Ranki. Työryhmän johtaja Olli Koistinen. Helsinki: Gaudeamus.
Kant, Immanuel 2016. Käytännöllisen järjen kritiikki. Suom. Markus Nikkarla. Helsinki: Gaudeamus.
Korsgaard, Christine M. 2006. Introduction. Teoksessa Immanuel Kant. Groundwork of the Metaphysics of Morals. Translated and edited by Mary Gregor. With an Introduction by Christine M. Korsgaard. Cambridge: Cambridge University Press. vii-xxx.
Kuehn, Manfred 2002. Kant. A Biography. Cambridge: Cambridge University Press.
