Monelle teologian ja filosofian opiskelijalle on jäänyt mieleen väite, jonka mukaan Immanuel Kantin mielestä uskonto on ”käytännöllisen järjen postulaatti”. Sana ”postulaatti” tarkoittaa annettua oletusta, jota ei epäillä. Lisäksi käsitykseen liittyy oletus, että ”Kant redusoi uskonnon moraaliksi”, toisin sanoen, että uskonto merkitsisi Immanuel Kantin mukaan moraalin alueella koettua velvoitetta, mutta sillä ei olisi yhteyttä tuonpuoleista todellisuutta koskeviin oletuksiin.
Tällaiset käsitykset saavat vahvistusta, jos lukee huolimattomasti Kantin uskonnonfilosofiseksi pääteokseksi sanotun teoksen Religion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft eli Uskonto puhtaan järjen rajoissa vuodelta 1793, mutta jättää katsomatta merkintöjä, joita Kant teki pääteoksissaan Puhtaan järjen kritiikki ja erityisesti Arvostelukyvyn kritiikki, joka on erityisen omistautunut uskonnolliselle mielteelle ja joka on tulkintani mukaisesti Kantin uskontokäsityksen ”avain”.
Kantin pääteokset on suomennettu joitakin vuosia sitten. Tämä on tehnyt hänen ajatuksiinsa tutustumisen vaivattomammaksi suomenkieliselle lukijalle. Lukukokemuksen valossa vakioituneet käsitykset Kantin ajattelusta herättävät kysymyksiä.
Puolisenkymmentä vuotta sitten olin kutsuttuna esitelmöitsijänä Tübingenin yliopiston uskonnollisia tunteita käsitelleessä seminaarissa. Samaisessa tilaisuudessa Birgit Recci piti esitelmän, jossa hän tarkasteli Kantin uskontokäsitystä Arvostelukyvyn kritiikissä. Recci esitti, että Kantin näkemys voidaan ehkä tulkita omassa kategoriassaan eläväksi tunteeksi. Riccin esitelmä on julkaistu European Journal for Philosophy of Religion numerossa 2014/4. Kiinnitin käsitykseen huomiota niiltä pohjin, että yleinen moraalivelvollisuustulkinta saattaa olla kyseenalainen Kantin ajatuksia tulkittaessa.
Kirjaan seuraavassa joitakin alustavia huomioita, joita olen tehnyt yllä mainittuja esityksiä lukiessani. Selostan ensin joitakin Kantin ajattelun kannalta tähdellisiä asioita asian ymmärtämisen taustaksi.
Puhtaan järjen kritiikissä Kant arvostelee perinnäisiä jumalatodistuksia. Hänen ajatuksensa pelkistyy näkemykseen, jonka mukaisesti järki ei voi todistaa Jumalan ideaalia, joka olisi jonkinlainen teismin muunnelma, mutta sillä on kyllä Jumalan idea.
Arvostelukyvyn kritiikin ponnahduslautana on mielihyvän ja mielipahan tunteet.
Arvostelukyky liittyy erityisesti makuun ja kauneuteen, mutta se liittyy myös elämänkatsomuksellisiin kokemuksiin. Sen yksi muoto on niin sanottu reflektoiva arvostelma, jossa on kyse siitä, että mieli tarkastelee erityistä yleisenä.
Uskonnollinen kokemus on luonnon teleologisuuteen eli tarkoituksenmukaisuuteen ja päämäärähakuisuuteen liittyvä asia. Mieli ei todista tai päättele luonnon koetusta säännönmukaisuudesta mitään, mutta sillä on reflektoivan arvostelukyvyn alueella mielihyvän kokemus Jumalan ideasta mainitun kokemuksen selitysperiaatteena.
Kant kirjoittaa:
”Näin jää väistämättä vain subjektiivisille ehdoille, nimittäin tietokyvyillemme soveltuvalle reflektoivalle arvostelukyvylle perustuva lause, joka objektiivis-dogmaattisena ilmaistuna kuuluisi: on olemassa Jumala…emme pysty lainkaan ajattelemaan ja tekemään käsitettäväksi tarkoituksenmukaisuutta, joka on asetettava perustaksi jopa tiedollemme monien luonnonolioiden sisäisestä mahdollisuudesta, muutoin kuin mieltämällä se ja maailma yleisesti älyllisen syyn (Jumala) tuotteena.”
Transsendentaalinen järki korjaa tähän kokemukseen liittyviä oletuksia, ja käytännöllinen järki puolestaan antaa kokemukselle velvoittavuuden muodon. Kant kirjoittaa:
”Korkein olento siis jää spekulatiiviselle järjenkäytölle pelkäksi, joskin virheettömäksi ideaaliksi – käsitteeksi, joka päättää ja kruunaa kaiken inhimillisen kognition ja jonka objektiivista reaalisuutta ei tällä tiellä tosin voida todistaa muttei myöskään kumota. Siinä tapauksessa, että olisi moraaliteologia, joka kykenee korvaamaan tämän puutteen, tämä aikaisemmin pelkästään problemaattinen transsendentaalinen teologia osoittaisi korvaamattomuutensa määrittelemällä käsitteensä ja sensuroimalla lakkaamatta järkeä, jota aistimellisuus johtaa aivan riittävän usein harhaan ja joka ei aina ole yksimielinen omien ideoidensa kanssa. Välttämättömyys, korvaamattomuus, ykseys, olemassaolo maailman ulkopuolella (ei maailmansieluna), ikuisuus ilman ajan ehtoja, läsnäolo kaikkialla ilman avaruuden ehtoja, kaikkivoipaisuus ja niin edelleen ovat pelkkiä transendentaalisia predikaatteja, ja siksi niiden puhdistettu käsite, jollaista jokainen teologia niin kovin tarvitsee, voidaan johtaa pelkästään transsendentaalisesta teologiasta.”
Näin Jumala ei ole erityinen käytännöllisen järjen postulaatti vaan pikemminkin kaikkien kolmen tietoisuuden muotojen yhteispelissä syntyvä idea, joka koskettaa tietoisuutta erittäin voimakkaalla tavalla.
Kokemuksen ydinaluetta on reflektoiva arvostelukyky, mutta se kommunikoi kahden muun tietoisuuden kategorian alueella.
Tämä on hyvin mielenkiintoista, koska Kant oli filosofianhistoriallisesti tunnekäsityksensä osalta rajoittunut. Hän kirjoitti usein tunteista enemmänkin aistisina ilmiöinä, vaikka vanhempi filosofianhistoria ei palauta niitä vain aisteihin.
Asiallisesti Kantia voi tulkita siten, että hän kuvaa reflektoivan arvostelukyvyn alueella uskonnollista asennetta intentionaalisena emootiona, jonka kognitiivista sisältöä voi tulkita ja lausua julki.
Myöhemmin uuskantilainen Rudolf Otto kirjoitti juuri Arvostelman kritiikkiin viitaten, että kokemus pyhästä kauhistuttavana ja ihastuttavana on oma mielen kategoriansa, joka muistuttaa lähinnä sitä, mitä keskiajan mystikot olivat tarkoittaneet, kun he puhuivat sielunpohjasta. Tämä oli niin sanottua ”uuskantilaisuutta”.
