Noin 175 luterilaista seurakuntaa käsittävään Viron luterilaiseen kirkkoon kuuluu 156 420 jäsentä. Seurakunnista 14 on tällä hetkellä ilman omaa vakituista pappia.
Vuonna 2011 kirkolla oli jäseniä vielä 163 585, joten kirkko on menettänyt vuodessa 7165 jäsentä eli noin neljä prosenttia. Viron kirkon suositus on, että seurakunnan jäsen antaa prosentin vuosituloistaan jäsenmaksuna. Viime vuonna noteerattiin taas kerran uusi pohjalukema: jäsenmaksun maksoi ainoastaan 30 870 jäsentä (vuonna 2011 heitä oli 32 980).
Jäsenmaksun maksaneilla on oikeus tulla halutessaan valituksi seurakuntaneuvostoon ja osallistua tällä tavalla aktiivisesti seurakunnan toimintaan myös päätöstasolla. Noin 19–20 prosenttia jäsenistä voidaan sillä perusteella laskea kirkon aktiivijäseniksi.
Virolaista identiteettiä ei enää ensisijaisesti rakenneta uskonnon ja kirkkokunnan kautta. Kieli ja itsenäisyys ovat uskonnon ja kirkon sijasta oleellisempia. Yhteiskunta rakentuu poliittisesti eikä uskonnollisesti, se keskittyy valtion eikä kirkon ympärille.
Lähes kaikissa entisissä itäblokin maissa 1990-luvun alku oli voimakkaan uskonnollistumisen ja henkistymisen aikaa. Osaksi siksi, että aiemmin piilossa ollut tuli esiin, osaksi siksi, että uskonto kytkeytyi kansallisen identiteetin ja yhtenäisyyden etsimiseen.
Kirkkoon liittymisellä oli lähes hysteeriset piirteet. Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut mielestäni asiallista ehdottaa kaikille kasteelle pyrkijöille ja kirkkoon liittyville noin puolen vuoden miettimisaikaa. Vuonna 1990 Viron luterilaiseen kirkkoon kastettiin 18 608 uutta jäsentä. Vuonna 2012 oli vastaava luku enää 2 052.
Kehitys on 22 vuodessa kulkenut kahteen suuntaan. Viro on arvioitu Tšekin kanssa Euroopan uskonnottomimmaksi maaksi. Uskonto ei ole Virosta ja virolaisten keskuudestaan kuitenkaan, ainakaan vielä, lopullisesti mihinkään kadonnut.
Myös poliittisen elämän tasolla voidaan havaita aktiivista uskonnollisten symbolien hyväksikäyttöä. Viron keskustapuolue (Keskerakond) on vuodesta 2008 lähtien julkisesti tukenut ja ajanut uuden ortodoksisen kirkon rakentamista Tallinnan Lasnamäelle. Viron hallituspuolueet (Reformerakond ja IRL) ovat näyttävästi osallistuneet Pietarin Jaanin kirkon kunnostamishankkeeseen ja uudelleen vihkimiseen.
Kirkkokin, joka menetti neuvostoajalla noin 25 vuodessa kansankirkon luonteen, on hakenut vuodesta 1990 lähtien aktiivisesti yhteiskunnallista arvostusta. Se on luonut ja ottanut siitä lähtien käyttöön kaksi uutta ideologista myyttiä.
Ensiksi, että Viron tasavalta olisi syntynyt hieman aikaisemmin perustetun itsenäisen Viron evankelis-luterilaisen vapaan kansankirkon pohjalta.
Toiseksi, että Neuvosto-Viron evankelis-luterilainen kirkko olisi suojellut neuvostoajalla ainoana täysin virolaisena instituutiona virolaisten kansallisia symboleja ja palauttanut rukouksien voimalla ja muulla toiminnalla Viron itsenäisyyden.
Kirkko on julkisuudessa aika ajoin tuonut esille sitä, että se on koko virolaisen yhteiskunnan ”lääkäri”. Vuonna 2005 Viron kirkon konsistorissa hyväksyttyssä asiakirjassa ”Kirkon sosiaalinen sanoma.
Kirjoittaja Riho Saard.
Kirkon yhteiskunnallis-poliittiset tavoitteet” on tavoitteena saada valtaa useilla yhteiskunnan sektoreilla. Asiakirja painottaa muun muassa, että Viron yhteiskunnan korkeampi kutsumus ja olemisen perusta ovat Jumalan kunnioittamisessa ja lunastuksen tavoittelussa.
Näin ollen Viron yhteiskunnalle on pyritty antamaan erityinen uskonnollinen perusta ja tehtävä, jonka kautta yhteiskunta osallistuisi eräänlaiseen uskonnolliseen vanhurskauttamisprosessiin.
Taustalla on melko epätoivoinen pyrkimys saavuttaa tai palauttaa yhteiskunta, joka perustuu yhdelle maailmankatsomukselle.
Tunnettu 1960-luvun tanskalainen teologi Peter Stokholm on sanonut, että kansankirkon suurin vaara on, että sillä on mahdollista hyvin kauankin olla olemassa senkin jälkeen, kun se todellisuudessa on jo kuollut.
Riho Saard
Kirjoittaja on teologian tohtori ja kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa. Hän asuu Tallinnassa.
