Vaikka kesän kohut hallituksen jäsenten rasististen lausuntojen ympärillä ovat ainakin hetkeksi hiljentyneet, tuntuu kuitenkin siltä kuin eläisimme tyyntä aikaa myrskyn edellä. Monet kokeneet politiikan tarkkailijat arvelevat, että hallitus ei tule näkemään joulua.
Oli miten oli, ilmassa on paljon todellisia ja potentiaalisia jännitteitä. Uusia protesteja on ryöpsähtänyt esille jatkuvasti. Viimeksi opiskelijoiden käynnistämät mielenilmaukset ovat laajentuneet yliopistoista kouluihin. Suuria jännitteitä on myös työmarkkinoilla.
Missä menemme, mistä nykyinen tilanne kertoo? On aivan selvää, että mitään yksinkertaisia ja helppoja vastauksia ei ole tarjolla. Jos tilannetta halua ymmärtää, on katsottava eri näkökulmista ja eri puolilta sitä, mitä Suomessa ja maailmassa on tapahtunut 2000-luvulla. Nyt on kysymys jostain enemmästä kuin hallituksen vaihtumisesta.
Asioiden ydin liittyy nähdäkseni yhteiskunnallisten valta- ja varallisuuserojen muutoksiin, joihin puolestaan kytkeytyy kansainvälisen ja kotimaisen poliittisen järjestelmän ja retoriikan muutoksia.
Aloitan hallitusohjelmista, joiden sitovuus on vahvistunut 2000-luvulla siihen mittaan saakka, että niiden merkitys lainvalmistelussa on ohittanut eräiden asiantuntija- arvioiden mukaan jopa perustuslain uudistuksille asettamat oikeudelliset raamit.
On tietenkin perusteltua, että jokainen hallitus pyrkii edistämään oman ideologiansa ja omien tavoitteittensa mukaista politiikkaa. Mutta rajansa kaikella.
Oikeudellisiin ja muihin ongelmiin törmätään erityisesti silloin, jos näitä reformeja ajetaan eteenpäin piittaamatta vasta-argumenteista ja perustellusta kritiikistä – vieläpä kovalla kiireellä, kuten on nähty. Tämä kritiikki ei kuitenkaan kohdistu yksin Petteri Orpon hallitukseen, vaikka nyt tilanne kieltämättä näyttää ennätyksellisen huonolta.
Ongelmia on kärjistänyt hallitusohjelmien laajuuden ja yksityiskohtaisuuden kasvu. Nämä muutokset voivat myös kuvastaa hallituskoalition sisäisen luottamuksen heiveröisyyttä. Tilanteelle löytyy ehkä yllättävä historiallinen paralleeli.
Yksinvallan ja vielä valistuksenkin aikakauden (1700-luvun jälkipuoli) tuottamiin lakikoonnoksiin (suuriin kodifikaatioihin) pyrittiin vangitsemaan kaikki mahdolliset oikeudelliset ongelmat. Kasuistinen, yksityiskohtainen, lainvalmistelun tekniikka johti valtavaan säädösmäärään. Jokainen yksityiskohta piti säännellä erikseen. Preussin yleisessä maanlaissa (1794) alleviivattiin esimerkiksi sitä, että mitä edellä on säädetty lauta-aidoista, sovelletaan myös pistoaitoihin. Vastaavasti rikoksista ja niiden seuraamuksista säädettiin yksityiskohtaisin esimerkein.
Yksityiskohtaisen sääntelyn Ideana oli samalla estää lakien tulkinta, jotta lainsäätäjän kädenjälkeä ei tuhottaisi ja jotta hänen tahtotilaansa toteutettaisiin. Napoleonin kerrotaan lausuneen ”kodifikaationi on tuhottu”, kun hän kuuli erään tuomioistuimen tulkinneen hänen siviililakikirjaansa (1804).
Nämä esimerkit kertovat myös koruttomasti siitä, että aikakauden yhteiskunnassa ei ollut luottamusta eri säätyjen ja yhteiskuntaryhmien välillä. Valistuksen kaudella porvariston riveistä nousseet yhteiskunnallisia muutoksia kannattaneet tuomarit haluttiin sitoa lain kirjaimeen; heistä piti tulla ”lain suu.”
Tämän päivän Suomessakin on nähtävissä kasvavaa luottamuspulaa, joka luonnollisesti leimaa hallituksen ja opposition suhteita, mutta näyttää heijastuneen myös hallituksen sisälle.
Tilanteen ydin liittyy yhteiskunnallisiin valta- ja varallisuuseroihin ja sitä kautta moniin suomalaisen yhteiskunnan menestyksen peruskysymyksiin. Luokkapohjaisen (ideologisen) politiikan voimistuminen Orpon hallituksen ajamalla tavalla nostaa esille uhkia siitä, että eri väestöryhmien väliset sosiaaliset ja taloudelliset erot kasvavat. Samoin joutuu vaaravyöhykkeelle mahdollisuuksien tasaveroisuus.
Jos opiskelijoiden (ja muiden pienituloisten) asemaa heikennetään, vahvistuu jo aikaisemmin alkanut muutos, jossa sosiaaliset asemat periytyvät. Se taas johtaa siihen, että sosiaalisen nousun väylät kaventuvat. Se kohdistuu ensimmäisenä heikommassa taloudellisessa asemassa olevien perheiden lapsiin. Tämä laajempi konteksti olisi syytä nähdä, kun arvioidaan opiskelijoiden suorittamia valtauksia ja muita protesteja.
Suomalaisen koulutuspolitiikan luisu alas menestyksen vuosikymmenistä on surullinen tarina, jonka siemeniä on kylvetty jo yli viidentoista vuoden ajan. Erityisen ongelmallista on kuitenkin se, että kriittinen ja rationaalinen keskustelu ei näytä johtavan mihinkään. Korjausliikkeiden tekeminen on kuitenkin mahdotonta, jos kasvavien ongelmien syitä ei osata tai edes haluta selvittää.
Eräät kriitikot leimasivat Juha Sipilän hallituksen kaikkien aikojen koulutusvihamielisimmäksi hallitukseksi. Massiivisten koulutusleikkausten ohella hänenkin hallituskaudellaan jatkui yliopistolaisia vähättelevä retoriikka, jota erityisesti Alexander Stubb viljeli pääministerikaudellaan ikään kuin keveinä ja ”hauskoina” heittoina.
On tärkeää huomata, että poliittisen retoriikan muutosta ei voida sivuuttaa, kun puhutaan nykyisen hallituksen tavasta ajaa tavoitteitaan. Kansainvälisten esimerkkien mukainen oikeistopopulistinen retoriikkaa näyttää jopa vakiintuneen osaksi poliittista keskustelua. Se ei ole enää vain sosiaalisessa mediassa käytävän keskustelun vitsaus.
Totuuden tavoittelun hylkääminen, virheelliset vertailut, asioiden mittasuhteiden ja kontekstien sivuuttaminen ja vastaavat keinot ovat yleistyneet. Tähän puhetapaan on monesti vaikea päästä kiinni, koska mukana voi olla totuuden siemen tai puolitotuus, joka perustellaan asiaan kuulumattomalla tai virheellisellä tiedolla.
Nyt ja tulevaisuudessa kuvatun populistisen retoriikan vastustamien perinteisillä rationaalisen ja tutkimuksellisen keskustelun välineillä, tulee jatkossa olemaan yhä tärkeämpi keino torjuttaessa lisääntyviä hyökkäyksiä demokraattisen oikeusvaltion periaatteita vastaan. Se on osa demokratian itsepuolustusta.
Raskasta ja turhauttavaa, mutta välttämätöntä.
Artikkelikuvassa Rembrandtin maalaus Myrsky Galileajärvellä vuodelta 1633. Kuva: Wikipedia.
