Kirkkoherra Kari Kanala (56) ei ole enää mikään nuori mies. Siksi ei ole nykymaailmassa mitenkään poikkeuksellista, että hänestä on tehty elämäkerta – tehdäänhän niitä jo parikymppisistäkin.
Tietokirjailija, teologi Heli Pruuki on laittanut entisen kämppäkaverinsa Kanalan tähänastisen vähintäänkin värikkään elämän kansiin otsikolla Kari Kanala – pappi ja pelimies (Tammi 2024). Tuloksena on poikkeuksellisen avoin ja alaston kokovartalokuva miehestä, josta on tullut pintajulkisuudessa kirkon kasvot, niin hyvässä kuin pahassa.
KOLMEN J:N MIES
Kari on itse määritellyt itsensä kolmen J:n mieheksi. Kanalan brändi on Jeesus, jalkapallo ja juustot. Tai tarkemmin: ”minulla on jalkapallo päässä, Jeesus sydämessä ja juusto lanteilla.”
On tämä Halsuan kyläkauppiaan poika paljon muutakin. Kun kirkolliset juuret ovat merimiespappina, niin eipä ihme, että kaikkea sattuu ja tapahtuu. Niin kuin monilla muillakin merimieskirkoilla ja kirkon ulkosuomalaistyössä näkemyksiään avartaneilla papeilla. Naistenmieheksi hän myös tunnustautuu peittelemättä itsekin, kolmas avioliitto ja poika ovat kuitenkin miehen selvästi rauhoittaneet, jopa niin, että avokupla on vaihtunut keskiluokkaiseen perheautoon.
Mutta sitä enemmän tapahtuu nyt pappilan ulkopuolella. Papin panta tiukasti kaulassa hilluva pitkätukka on sananmukaisesti televisiosta tuttu: turha tässä on kaikkea luetella, mutta Ensitreffit alttarilla ja Tanssii tähtien kanssa vähintäänkin ovat tuoneet hänet suomalaisten olohuoneisiin. Painonhallintaakin hän yritti Pippa Laukan kanssa Olet mitä syöt -ohjelmassa, mutta aika huonolla menestyksellä.
Ja todella, juuri tämä kirkkoherra kohahdutti kirkkokansaa tuottamalla sambaryhmän tanssimaan Hoosiannaa Paavalin kirkon käytävälle adventtina 2022 televisioidussa jumalanpalveluksessa. Siitä someraivosta ei meinannut loppua tulla.
SELLAISTA MEDIAJULKISUUS ON
Heli Pruukin kokoamassa elämäkerrassa Kari kertoo itse itsestään. Näkökulma on siis tiukan subjektiivinen, kuten elämäkerrassa asiaan kuuluukin. Karin tarinoita kehystävät lukuisten ystävien haastattelut, joissa vähintäänkin ymmärretään ja pahimmillaan suorastaan palvotaan tätä nahkatakissa viihtyvää pappismiestä.
Kuuntelin elämäkerran äänikirjana, mikä tekee hyvin oikeutta kirjan rakenteelle. Pruuki on rakentanut kirjan niin, että Kari saa kertoa itse itsestään minämuodossa. Näitä monologeja katkovat ystävien haastattelut, joita lukevat ammattilaiset Joel Mäkinen ja Anniina Piiparinen. Omat osuutensa Kari siis lukee itse.
Tässä piilee äänikirjan yksi ongelma. Olen ennenkin todennut, että kirjailijan ei pitäisi lukea omia tekstejään itse. Näin nytkin, niin puhetyöläinen ja rutinoitunut televisioesiintyjä kuin Kari onkin, hän ei ole lukemisen ammattilainen. Jo radio on puhujalle armoton väline ja suoraan korvaan kuulokkeista tuleva äänikirja erityisesti. Siellä korostuu vähänkin huolimaton lukeminen, sanojen loppujen nieleminen, rytmin väärät vaihtelut, pienetkin virheet.
En tiedä, miten ja miksi Kari on päätynyt omaa kirjaansa lukemaan. Mutta voin kuvitella, että se on osa hänen persoonaansa: aina on kiva kokeilla uutta, koskaan ei kannata sanoa ei, kaikki väylät pitää hyödyntää oman – siis kirkon – asian edistämisessä.
Enkä tässä halua ole ilkeä, kyllä Kari on ihan vilpitön ja tosissaan halussaan käyttää julkisuutta Jeesuksen asian pitämisessä esillä. Sille ei vain voi mitään, että vähän siinä tietysti joutuu myös itseään ylentämään. Sellaista mediajulkkisuus on.
Itse asiassa, voisin Pietarin tavoin kolmasti kieltää: en tunne tätä miestä. En ole koskaan tavannut, en ole istunut hänen kanssaan kaljalla, en ole edes käynyt Paavalin kirkossa hänen aikanaan. Silti hän on tullut iholle, ihan kuin hän olisi todellinen tuttu, paljon enemmän kuin pelkkä Facebook-kaveri. Nyt kirjan kuunneltuani tiedän hänestä vielä paljon enemmän. Siis aito julkkis, melkein kuin kaveri!
ANSAITSEMATONTA ARMOA
Heli Pruuki ei ole kaihtanut nostamasta kirjaan Karin synkempää puolta. Paljon on ollut suuria rakkauksia ja nopeita ihastumisia, jotka ovat sananmukaisesti karahtaneet karille. Kipeitä hylkyjä on niissä haaksirikoissa jäänyt. Paljon on myös krapula-aamuja, jotka antavat perspektiiviä kirkkokaljoille ja viini- ja virsi-illoille. Ja aika hähmäinen – mutta ilmeisen tosi – on se kuva, mikä teologipiireistä piirtyy Kirkon kasvatuksen päivien ja Kirkkopäivien baari-illoista ja niiden jatkoilta. Ihmisen ikävä toisen luo, kyllä se on aina todellisuutta myös kirkon riennoissa.
Jotenkin tästä välittyy Karin teologian ehkä syvin omakohtainen olemus: mitä syvemmällä rämmitään syyllisyyden ja itsesyytösten alhossa, sitä ihanammalta tuntuu julistaa ansaitsematonta armoa.
Ja totisesti, todellinen Kaihon Karavaanin armon kerjäläinen tämä televisiosta tuttu Jeesuksen näköinen hahmo on. Etten sanoisi: katu-uskottava.
KANALAN SEURAKUNTA
Kari korostaa usein olevansa Jeesuksen asialla. Ja siinä sivussa kirkon asialla, vaikka ei se aina siltä ole näyttänyt. Kanteluitakin on kertynyt, mutta Paavalin seurakunnan kirkkoherra ja lääninrovasti on syvällä kiinni kirkon hierarkiassa. Eikä hän ole sieltä pyrkinytkään pyristelemään irti. Hän on kirkon uskollinen poika. Ja on hänellä aina ollut omien piispojensa tuki, niin Irja Askolan kuin Teemu Laajasalon.
Se täytyy Karin kunniaksi sanoa, että hän ei ole yhden aatteen mies. Vaikka hän on julkivihreä ja liberaali, ei hän katso maailmaa vain näiden lasien läpi. Ehkä tässä auttaa juuri hänen rosoisuutensa: kun on monessa mukana, tajuaa että totuuksia on enemmän kuin yksi.
Sitä kyllä joutuu täältä ulkopuolelta kysymään, minkälaista voi olla kirkkoherran ajankäyttö seurakunnassa, jossa on 51 työntekijää ja sen lisäksi kaikki vapaaehtoiset sekä kirkon yhteiset luottamustoimet ja koko muu hallinto. Siis melkoinen organisaatio johdettavana. Toki aina voi delegoida. Ja tässä Kari on ilmeisen taitava – ainakin hän kovasti osaa kirjassa työtovereitaan ja alaisiaan kehua.
Kirjan äärellä jäin pohtimaan, missä kirkkoherra Kanalan seurakunta oikein on. Kohu sambamessun ympärillä repäisi tämän kysymyksen someraivon ytimeen. Sambaryhmän tuominen Paavalin kirkon adventtijumalanpalveluksen Hoosiannaa elävöittämään ei jäänyt vain kirkon seinien sisälle, sillä kyseessä oli YLE TV1:n suorana televisioima jumalanpalvelus.
Siis aivan tarkoituksellinen teko, ei vain sattumalta julkisuuteen putkahtanut tempaus. Se kertoo siitä, että Kanalan seurakunta ei ole Paavalin kirkon seinien sisällä – toki sielläkin – mutta hänen todellinen seurakuntansa on mediassa ja erityisesti television äärellä maailmankuvaansa ja kirkkokäsitystä luovien ihmisten arjessa.
Juuri sellaisten ihmisten arjessa, jotka eivät juuri kirkonpenkkiin vaivaudu, mutta jotenkin vielä roikkuvat kirkon menoissa mukana. Hapuilemassa sitä jotain, joka on kaikkien järjen sanojen takana, ehkä ripausta mystiikkaa. Edes television välityksellä, kun siellä on se kiva tyyppi säätämässä.
Sambamies Kanala. Kuva: Tanssikoulu Sambic.
ILMATILAA PÄIVI RÄSÄSELTÄ
Mediaseurakunnasta on oikein tutkimustakin. Milleniaalit pastorit Jussi Laine ja Henna Ahlfors arvioivat Kotimaan blogissa 28.11.2022, että jopa 80 prosenttia suomalaisista kohtaa kirkon tai siihen liittyviä asioita nimenomaan median kautta.
Tässä kontekstissa voikin jo todeta, että Kari Kanala on napannut näkyvyydellään kansanedustaja Päivi Räsäsen aseman johtavana kirkollisena mediapersoonana. Vielä muutama vuosi sitten Räsänen hallitsi varsin suvereenisesti kirkollisen – tai kristillisen – mediakeskustelun ilmatilaa, ihan riippumatta siitä, mitä mieltä kukin oli Räsäsen mielipiteistä.
Aivan samoin kuin Päivi Räsänen otti kirkollisen mediakeskustelun tyhjän aukon haltuunsa lupia kyselemättä ja ilman mitään hierarkian tukea, myös Kari Kanala ei ole lupia kysellyt: hän on mies, joka ei osaa sanoa ei, kun kysytään. Ja myös vastaa, kun kysytään. Sellaisia me toimittajat rakastamme.
MEDIALLA ON HINTANSA
Mutta sitäkin voi kysyä, onko yksittäisen Paavalin kirkkoherran tehtävä esiintyä mediassa kirkon äänenä ja kasvoina – niin Jeesuksen kasvot kuin hänellä onkin. Ja millä hinnalla hän tämän tekee.
Heli Pruuki on haastatellut kirjaan myös Helsingin Sanomien entistä päätoimittajaa Reetta Meriläistä, joka on Paavalin seurakunnan luottamushenkilö ja monissa yhteisissä liikuntaprojekteissa mukana Kanalan kanssa.
Kaikkien kehujen keskellä Meriläinen osaa kysyä myös kriittisiä kysymyksiä, itse asiassa hänen haastatteluosuutensa on kirjan painavinta antia. Hän ensinnäkin pohtii, miksi viihdemaailma on ottanut Karin niin avosylin vastaan. Onko syynä veijarin ja kirkonmiehen kontrasti ja kuinka kauan tuo kontrasti jaksaa kiinnostaa?
Suurin riski Meriläinen mielestä on siinä, että Kari jää viihderoolinsa vangiksi, kuten kävi Pirkka-Pekka Peteliukselle tai Vesa-Matti Loirille. Mutta suurin riski on kuitenkin ajankäytön riittämättömyys.
”Viihteelle annettu aika on pois varsinaisesta työstä, muusta elämästä ja yöunista. Rajattomuudelle tulee yleensä aina raja – uupumuksen, infarktin tai ison mokan muodossa. On illuusio, että julkisuutta voi hallita. Julkisuus voi näyttää nurjan puolensa. Rajaa kannattaa miettiä”, Meriläinen pohtii.
Hän myös kysyy, miksi on niin vaikea sanoa ei. Ja ajanhallinta – samalla kun Kari on kaikessa mukana, hän korostaa miten tärkeitä poika ja perhe ovat. ”Laatuaikapuhe on itsensä pettämistä. Ei ole erikseen aikaa ja laatuaikaa. On vain aikaa,” Meriläinen sivaltaa.
Ja mikä tärkeintä, Meriläinen kyselee myös Karin saarnataitojen perään. Hän ei oikein arvosta sinänsä näppäriä keskustelevia saarnoja ja kysyykin, onko niiden pointti siinä, ettei niitä tarvitse niin kovin valmistella.
”Joskus olisi kiva, että hän selittäisi oikein kunnolla jonkin evankeliumitekstin, sen hän osaisi. Olisi kauhean hyvä, kun joku joskus saarnaisi, että muista pyhittää lepopäivä, tai häätäisi ihmiset pois kaupoista pitkäperjantaina. Siinä, että ihminen lepää ja rytmittää elämänsä lepoon ja työhön, on järkeä ja logosta. Se aika, jonka voisi käyttää hengen toimintaan, menee jossain kauppakeskuksissa.”
Kari Kanala myöntää kirjassa, että Reetta kysyy tärkeitä kysymyksiä. Hän ei niihin kuitenkaan vastaa, tyytyy vain toteamaan, että ”en tiedä”. Mutta myöntää kuitenkin, että vaikka televisiohommia on tehty paljolti lomilla ja vapaapäivinä, niin ”onhan sekin perheeltä pois”.
KANALAN PAINOARVO
Kirkon kannalta voi tietysti kysyä kriittisiä ydinkysymyksiä siitä, mihin tämä Kanalan karnevalismi kantaa. Mikä painoarvo kirkolle on siinä, että yksi pappi panta kaulassa tanssii muutaman tanssin miljoonayleisölle televisiossa tai on puhemiehenä valitsemassa toisilleen tuntemattomia ihmisiä avioliittoon. Miten se edistää kirkon viestiä, että sen edustaja näkyy viihdeohjelmissa muiden julkkisten joukossa ja ilmiselvänä pienen piirin kaverina.
Vastaus voi olla hyvin yksinkertainen. Se on tuo 80 prosenttia, joka saa käsityksensä kirkosta mediasta, niin somesta kuin televisiosta. Siellä ne seurakuntalaiset ovat – ja moni muu kirkkoon kuulumatonkin.
Kirkko ja kaupunki -lehti testasi joku viikko sitten kadulla muutaman kirkollisen vaikuttajan tunnettuutta näyttämällä arkkipiispa Tapio Luoman, Espoon piispa Kaisamaria Hintikan, Helsingin piispa Teemu Laajasalon ja Kari Kanalan kuvia satunnaisille ohikulkijoilla. Kisan voitti Kanala, toiseksi ylsi Laajasalo, hän tosin sillä lisäyksellä, että oli se televisiosta tuttu stand up -koomikko.
KIRKKO NÄKYY MEDIASSA
Eli kysymys on myös seurakunnan käsitteestä. Onko seurakunta vain se kupla, joka kirkon työntekijöiden johdolla kokoontuu toimimaan kirkkorakennuksen seinien sisälle. Tämähän ainakin Suomen ev.lut. kirkon piirissä tuntuu edelleen olevan vallalla oleva käsitys seurakuntayhteydestä. Mutta se ei ole enää pitkään aikaan ollut koko totuus, kaukana siitä.
Viime aikoina kirkko – uskonto ylipäätään – on alkanut näkyä hämmentävän laajasti mediassa, nyt myös Helsingin Sanomissa. Ja jos mediaksi lasketaan laajemmin myös taide, kirjallisuus, teatteri, musiikki, niin väkevimmät saarnat kuullaan nykyisin teatterissa ja kovinta puhetta Jumalasta luetaan kaunokirjallisuudesta. Ja kohta taas ikiaikaiset passiot vetävät kirkot täyteen.
Kun kirkossa tuntuu olevan pinnalla halu kuunnella hiljaisia signaaleja, niin voisi olla hyvä kuunnella nimenomaan näitä kirkon kuplan laidoilta tulevia ääniä – mutta kovin on hiljaista niihin vastaaminen. Toki nuo äänet kuuluvat median ehdoilla ja voivat olla välillä ikäviäkin kuulla. Mutta se, jolla on korvat, kuulkoon.
SIELUJEN PUOLUSTAJAT
En malta olla vertaamatta kahden kirkollisen mediahahmon muistelmia. Kirjoitin piispa Eero Huovisen Sielujen puolustaja -muistelmista Vartijaan 16.10.2022 otsikolla Kevyttä yläpilveä. Kiteytin muistelmien viestin niin, että ”Huovisen tärkein viiteryhmä kirkon ulkopuolella näyttää olevan Maanpuolustuskurssi, yritysjohto ja päätoimittajat – siis vallan ja sen vahtikoirien kanssa seurustelu.”
Ja jatkoin, että olennaista on myös se, mistä ei kerrota tai mitä ei nähdä: ”Kovin vahvana eivät näy isänmaan rujot kasvot, kirkon diakonian kohtaama arki, leipäjonojen yksinhuoltajat, lasten ja nuorten ahdistus. Tai maailman iloa ja tuskaa heijastava kirjallisuus, taide ja kulttuuri kaikkinensa.”
Vähän samaa joudun sanomaan nyt myös Kari Kanalan Pappi ja pelimies -elämäkerran äärellä. Toki viiteryhmä on toinen ja kyllä myös se tarvitsee oman sielujen puolustajansa. Kanalan viiteryhmä mahdollistaa myös kepeämmän otteen: televisioviihteen maailmassa eivät minuutit riitä syväluotauksiin ja hitaisiin pohdintoihin. Se tietysti näkyy myös Heli Pruukin tekstissä: mennään nopeasti otosta toiseen.
Mutta silti, jään kyllä kaipaamaan Karilta aikaa vastata myös Reetta Meriläisen tärkeisiin kysymyksiin, muutenkin kuin ”en tiedä”. Kun senkin voi tehdä myös terävästi ja lyhyesti – jos vain on aikaa ajatella. Ja nimenomaan aikaa pysähtyä ja kuunnella, hoitaa sielua, myös niiden pintaliitäjien sielua. Se kun kuitenkin on papin tärkeimpiä tehtäviä.
LAIHAT EVÄÄT
Kirkon ehkä merkittävin teologien ja koulujärjestelmien roustaaja, Portaanpään kristillisen kansanopiston rehtori Petri Järveläinen on Kotimaan sambakeskustelussa 29.11.2022 sanonut tärkeän asian siitä, että mediaan suhtautumisessa kirkolla on laihat teologiset eväät, koska erityisempää median miettimistä tai tutkimusta ei teologisessa koulutuksessa ole.
Onhan kirkolla toki viestintästrategiat. Ja jokaisella seurakunnalla omansa. Mutta, Järveläisen ajatusta lainaten, kovin on laihat teologiset eväät niissäkin. Eikä strategioilla pitkälle päästä, jos tekijät ja näkijät puuttuvat.
Ja toisaalta voi olla niinkin, että mitä tähän teologiaa sekoittamaan. Menee kirkollinen mediakeskustelu vain turhan monimutkaiseksi, opilliseksi väittelyksi.
Parempi ehkä tehdä kuten Kari Kanala. Mennään mukaan, kun pyydetään. Ja tehdään eikä meinata. Eikä tehdä siitä liian vaikeaa.
Kyllä viisastelijat sitten jälkeen päin kertovat, mikä meni taas pieleen.
Arvioitu teos: Heli Pruuki. Kari Kanala – pappi ja pelimies. Tammi 2024. 262 s.
