Kaksi paavia –elokuvalla on selvä johtoajatus, jota käsikirjoittaja Anthony McCarten on avannut haastatteluissa ja samanaikaisesti elokuvan kanssa julkaistun The Two Popes -kirjan esipuheessa. Häntä oli alkanut vaivata se, mikä oli voinut johtaa paavi Benedictus XVI:n eli Joseph Ratzingerin eroon vuonna 2013. Kun hän myös tiesi, että Buenos Airesin arkkipiispa Jorge Mario Bergoglio oli ollut Ratzingerin vahvin vastaehdokas vuoden 2005 konklaavissa ja että Bergoglio oli pyytänyt paavi Benedictukselta eroa, jota hän ei ollut kuitenkaan saanut, hän kehitteli näiden tosiseikkojen varaan yhden mahdollisen selityksen erolle.
Ajatus – ja elokuvan juoni – menee osapuilleen niin, että Benedictus tuntee voimiensa alkavan loppua ja harkitsee eroamista; hän ymmärtää Bergogliolla olevan mahdollisuuksia seuraavassa konklaavissa; hän ei halua myöntää Bergogliolle eroa, ennen kuin pääsee perille siitä, mikä tämä on miehiään; jos Bergoglio osoittautuu todelliseksi Jumalan palvelijaksi, Benedictus uskaltaa erota. Jos taas Bergoglio näyttää olevan viemässä kirkon turmioon, Benedictus voi hyväksyä tämän eron ja siten pelastaa kirkon. Tämän päälle kuvaan tuli vielä pohdinta siitä, millaista olisi kahden paavin, uuden ja eläköityneen, rinnakkainelo.
Eräiltä elokuvaa arvioineilta näyttää menneen tarinan pääpointti kokonaan ohi, vaikka se kyllä tulee mielestäni selvästi ilmi, ja heidän päähuomionsa on kiinnittynyt vaikkapa siihen, miten hyvin Hopkins ja Pryce muistuttavat esittämiään henkilöitä tai millaisia tunteita elokuva herätti. Näin kävi esimerkiksi Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtoselle, jonka arvostelun otsikko kuuluu ”Hyvän mielen elokuva yllättävästä aiheesta”.
Elokuvassa saa melko paljon huomiota paavi Franciscuksen menneisyys Argentiinassa; Benedictuksen menneisyyttä ei käsitellä lainkaan samalla tavalla. Tämä johtuu siitä, että elokuvasta piti tulla alun perin paavi Franciscuksen elämäkerrallinen kuvaus, jonka pohjana oli Anthony McCartenin vuonna 2017 valmistunut näytelmä The Pope, ja sitä silmällä pitäen elokuvaa pitkään tehtiinkin. Ohjaaja Fernando Meirelles halusi tehdä siitä kuitenkin tasapuolisemmin Benedictuksen ja Franciscuksen suhdetta kuvaavan elokuvan. Hän on kertonut myös, että hän halusi tuoda päähenkilöiden kuvaukseen ja keskusteluun voimakkaasti syyllisyyden ja anteeksiannon teemat.
Uusiseelantilaisen McCartenin aiempiin meriitteihin kuuluvat sellaisten menestyselokuvien kuin Bohemian Rhapsody ja Darkest Hour (Synkin hetki) käsikirjoitukset. Brasilialaisen Meirellesin ohjauksista tunnetuimmat lienevät Uskollinen puutarhuri ja Jumalan kaupunki.
Eräät konservatiiviset katoliset arvostelijat ovat ärtyneinä huomauttaneet, että elokuva vääristelee todellisuutta. He ovat sikäli oikeassa, että siinä kuvattua paavi Benedictuksen ja kardinaali Bergoglion kohtaamista paavin kesäasunnolla Castel Gandolfossa vuonna 2012 ei oikeasti tapahtunut, eikä myöskään keskustelua Sikstuksen kappelissa tai Kyynelten huoneessa tapahtunutta Benedictuksen ripittäytymistä Bergogliolle. Bergoglio ei siis käynyt omakätisesti pyytämässä paavin hyväksyntää eroanomukselleen. Sen sijaan on totta, että Bergoglio pyysi eroa, jota Benedictus ei kuitenkaan myöntänyt. Tästä ”vääristelystä” mielensä pahoittaneet eivät ilmeisesti ole tajuneet, että kyseessä on fiktio, ei dokumentti.
Benedictus ja Bergoglio (keksityssä) tapaamisessaan Castel Gandolfossa. Kuva: Scanbox Finland Oy.
Elokuvan päättävä hauska kohtaus, jossa kaksi paavia katsoo yhdessä jalkapallon MM-kilpailujen loppuottelua Saksa–Argentiina kesällä 2014 lienee myös fiktiota, mutta varmasti sitä ei voi tietää. Se tuo koomisuudessaan mieleen hieman Ricky Gervaisin Office-sarjan muka-tosi-tv-kohtaukset. Otteluhan päättyi Saksan 1–0-voittoon, mikä oli varmasti iso pettymys Franciscukselle, jonka argentiinalainen suosikkiseura San Lorenzo mainitaan elokuvassa useamman kerran.
Anthony McCarten on tehnyt tutkimusavustajineen perusteellista työtä kerätessään aineistoa dialogia varten. The Two Popes -kirjan loppuviitteistä näkee, että hän on hyödyntänyt uutisjuttuja, vatikanistien raportteja ja kirjoja (John L. Allen, David Gibson, Austen Ivereigh, Sandro Magister, Robert Mickens, Paul Vallely jne.), Benedictuksen ja Franciscuksen haastattelu- ja keskustelukirjoja ja muuta aineistoa. Benedictuksen ja Bergoglion kohtaamiseen vuonna 2012 on taitavasti tiivistetty keskeisiä asioita heidän näkemyseroistaan ja luonteenpiirteistään sekä yleisempää keskustelua katolisen kirkon ajankohtaisista ongelmista. Ehkä hellyttävimmän dialogin miehet käyvät palatessaan helikopterilla Castel Gandolfosta Vatikaaniin. Benedictus toteaa silloin Bergogliolle, että tämä tuntuu olevan hyvin suosittu ja kysyy, onko hänellä jokin kikka sitä varten. Bergoglio toteaa, että hän on vain oma itsensä. Tähän Benedictus sanoo, että kun hän on oma itsensä, ihmiset eivät tunnu pitävän siitä.
Musiikilla on merkittävä rooli kummankin paavin elämässä ja myös elokuvan soundtrackissa. Benedictus tunnetaan siitä, että hän soittaa itse klassista musiikkia pianolla. Franciscuksen elämässä taas on tangolla ollut olennainen osa. Olisi ollut hienoa, jos tässä elokuvassa olisi jotenkin noteerattu myös Franciscuksen rakkaus elokuviin, varsinkin italialaiseen neorealismiin!
Konklaavin 2005 kokoontuessa soi Abban Dancing Queen, jota Bergoglio on hetkeä aiemmin miestenhuoneessa hyräillyt. Viereisellä lavuaarilla käsiään pesevä Benedictus kysyy tällöin Bergogliolta, mitä virttä hän hyräilee. Vitsi ei ihan noin vain aukene, mutta elokuvan ohjaaja Meirelles on todennut haastattelussa, että avain tulkintaan löytyy laulun sanoista:
Friday night and the lights are low
Looking out for a place to go
Where they play the right music
Getting in the swing
You come to look for a king
Anybody could be that guy
Konklaavikin etsii ”kuningasta” , ja periaatteessa kuka tahansa voidaan valita. Kyseessä tuskin siis on martelmainen viittaus Vatikaanin homoseksuaaleihin (eli ”queeneihin”), vaikka ei se tietenkään mahdotonta ole.
Toinen kohta, jossa on hienosti käytetty pop-kappaleen sanoitusta, löytyy elokuvan loppupuolelta, kun Benedictus ja Bergoglio hyvästelevät toisensa vuoden 2012 tapaamisen lopuksi ja musiikki johdattaa katsojat seuraavaksi kohtaukseen, jossa Benedictus kertoo kardinaaleille päätöksestään erota. Kyseessä on The Beatlesin Blackbird, jonka tilanteeseen sopivat sanat kuuluvat: You were only waiting for this moment to arise.
Latinan käyttö nostetaan pari kertaa nokkelasti esiin. Tervehtiessään muita kardinaaleja vuoden 2005 konklaavissa Ratzinger toteaa, että ennen oli helpompaa, kun kaikki puhuivat latinaa. Castel Gandolfossa Benedictus paljastaa Bergogliolle, että hän käyttää latinaa aina kertoessaan kardinaaleille vaikeita uutisia. Ja näin hän sitten tekee ilmoittaessaan helmikuussa 2013 kardinaaleille erostaan. Latinan käytön rappeutumisesta kertoo se, että läheskään kaikki kardinaalit eivät heti tajua, mitä Benedictus puhuu.
Hopkins ja Pryce ovat päähenkilöiden esittäjinä erinomaisia, ja Pryce muistutti jopa niin paljon Franciscusta, että Argentiinan kuvauspaikoilla ihmiset uskoivat hänen olevan oikeasti paavi ja tulivat pyytämään häneltä siunausta.
Elokuvan juliste.
On pari asiaa, joita en pidä Benedictuksen ja Franciscuksen hahmojen kuvauksessa aivan onnistuneina. Hopkinsin esittämä Benedictus puhuu Bergogliolle ensitapaamisessa melko hyökkäävästi. Se ei minusta ole kovin uskottavaa, kun muistaa millaisia paavin julkiset esiintymiset noihin aikoihin olivat. Näin hänet itse yleisaudienssilla syyskuussa 2012, ja hän oli silloin hyvin hidasliikkeinen ja heikon oloinen. Draaman kannalta on tietenkin ymmärrettävää, että päähenkilöiden välille luodaan jännitettä pienen aggression avulla.
Kun miehet puhuvat hyväksikäyttöongelmasta 2012, elokuva antaa kuvan, että Bergoglio olisi jo tuolloin sisäistänyt ongelman vakavuuden. Näin ei kuitenkaan selvästi ollut, vaan vasta vuosi 2018 monine uusine paljastuksineen ja selvityksineen aukaisi Franciscuksen silmät. Uskottavampaa on se, että Benedictus, joka oli jo 2000-luvun alusta lähtien Uskonopin kongregaation esimiehenä lukenut kaikki virastoon tulleet ilmoitukset hyväksikäyttötapauksista, oli paljon paremmin ja aiemmin perillä ongelman vakavuudesta.
Jos malttaa katsoa elokuvan aivan viimeisiin lopputeksteihin asti, osastoon ”With special thanks to”, voi nähdä viimeisenä erityiskiitosten saajana vähän harvinaisemman henkilön: pyhän Franciscuksen.
Arvioitu elokuva: Kaksi paavia (The Two Popes). Ohjaaja: Fernando Meirelles. Käsikirjoitus: Anthony McCarten. Pääosissa: Anthony Hopkins ja Jonathan Pryce. Katseltavissa Netflixissä.
Artikkelikuvassa Franciscus ja Benedictus katsovat jalkapalloa. Kuva: Scanbox Finland Oy.
