Kävin katsomassa Kaksi paavia -näytelmän Tampereen Työväen Teatterin loppuunmyydyssä näytännössä lauantai-iltapäivällä 13.11. Näytelmä on ollut menestys, lippuja on ollut vaikea saada. Se on ehkä pieni yllätys; aihe ei ole välttämättä kovin läheinen suomalaisille katsojille. Mutta aihetta tärkeämpää lieneekin se, että pääosissa ovat hienot näyttelijät, Esko Roine ja Asko Sarkola. Ja ehkä vähän sekin, että ihmiset ovat koronarajoitusten lievennyttyä lähteneet joukolla kulttuuritapahtumiin.
Kun analysoin näytelmää, on otettava huomioon, että minulla on melko vahvat ennakkokäsitykset asiasta. Olen työni puolesta seurannut tarkasti paaveja ja koko katolisen kirkon kehitystä viimeisen 20 vuoden ajan. Olen myös nähnyt Anthony McCartenin näytelmän pohjalta tehdyn elokuvan ja arvioinut sen Vartijassa. Suhteutan siis näkemääni näytelmää näihin seikkoihin, vaikka pyrinkin pukemaan sanoiksi ennen muuta sen, millainen vaikutelma TTT:n toteutuksesta jäi.
Näytelmän ytimessä on kuvaus eläkkeelle vetäytymistä harkitsevan paavi Benedictus XVI:n ja argentiinalaisen kardinaali Jorge Mario Bergoglion tapaamisesta paavin kesäasunnolla Castel Gandolfossa joskus syyskesällä 2012. Paavi haluaa saada varmuuden ja testata Bergogliota, olisiko tämä oikea henkilö hänen seuraajakseen. Benedictus ilmoitti erostaan helmikuussa 2013.
Tärkeää on ymmärtää, että kuvaus on fiktiota. Tämän varmasti useimmat katsojat intuitiivisesti ymmärtävätkin. Kuvattua tapaamista ei ole tapahtunut, ja jos olisikin, kukaan ei tietäisi, mistä siellä puhuttiin. Näytelmän käsiohjelmassa kuvaillaan näytelmän pohjana toimivaa Anthony McCartenin teosta The Pope: Francis, Benedict and the Decision that Shook the World tietokirjaksi. Teoksen myöhempiä painoksia myydään nimellä The Two Popes, mutta alaotsikko on säilynyt samana. Tietokirjaksi luokittelu on kuitenkin liioittelua. Kyse on pikemminkin jotakin tietokirjan ja historiallisen romaanin välimailta. Teoksessa kyllä on otettu huomioon historiallinen konteksti ja tosiasiat, mutta lopputulos on enemmän spekulaatiota kuin faktaa.
Näytelmän toteutus on Tampereen Työväen Teatterin ja Turun Kaupunginteatterin yhteistyötä ja ohjaus sekä suomennos Tiina Puumalaisen käsialaa. Lavastus on aika traditionaalinen mutta toimiva. Oikeiden käsitteiden käyttämisessä on oltu huolellisia, ja käsiohjelmassa on näytelmän keskeinen erityissanasto. Yksi asia käsitteiden määrittelemisessä särähtää silti pahasti korvaan: vapautuksen teologian kuvaus alkaa näin: ”Sosialismista vaikutteita ottanut katolinen suuntaus”. Tämä heijastelee ennen muuta sitä, mitä Vatikaanissa pelättiin, ei niinkään todellisuutta.
Näytelmässä kuvatut tapahtumat ovat siis kuviteltuja, ja sama täytyy todeta päähenkilöistä siinä mielessä, että heille muokatut persoonallisuudet eivät tunnu uskottavilta siihen verrattuna, mitä heistä tiedetään todellisuudessa. Asko Sarkolan esittämä Benedictus on ensimmäisessä kohtauksessa eräänlainen hassu höpöttäjä keskustellessaan sisar Brigitan (Ulla Koivuranta) kanssa. Sen sijaan keskustellessaan Esko Roineen esittämän kardinaali Bergoglion kanssa paavin kesäasunnolla Castel Gandolfossa Benedictuksesta kuoriutuu erinomaisen ajoituksen omaava koomikko, jonka repliikit saavat yleisön naurahtelemaan (välillä mielestäni hieman oudoissakin kohdissa).
Näytelmän koomiset piirteet ovat nähdäkseni ennen muuta Asko Sarkolan ansiota. Ehkä tämä vaikutelma on henkilökohtainen ”ongelmani”. En voinut mitään sille, että ensimmäisestä kohtauksesta minulle tuli mieleen Aku Korhonen esittämässä vähän höpsähtänyttä rovastia, joka juttelee taloudenhoitajansa kanssa. Myöhemmin taas minua vaivasi se, että muistan Sarkolan kaikista hänen hienoista elokuva- ja näytelmärooleistaan huolimatta parhaiten kuivan vitsikkäänä kertojana komediakuunnelmasarjassa Knalli ja sateenvarjo. Samat äänenpainot esiintyivät nytkin. En osaa aivan sanoa, ovatko tietyt koomiset piirteet varsinaisesti haitaksi. Samaa oli elokuvaversiossakin.
Esko Roine kardinaali Bergogliona ei hänkään oikein ylittänyt itse asettamaani uskottavuuskynnystä. Näytelmässä hän on voimakas, suorastaan kovaääninen ja sanavalmis puhuja. Paavi Franciscus on todellisuudessa kyllä sanavalmis puhuja, mutta en kuvailisi häntä niin aggressiiviseksi keskustelukumppaniksi kuin hän on näytelmässä. Mutta on varmaankin turha vaatia, että näytelmässä henkilöt olisivat orjallisesti samanlaisia kuin heidän vastineensa todellisuudessa.
Puherooleja oli vain neljä. Päähenkilöiden lisäksi äänessä oli kaksi sisarta, Vatikaanissa Benedictuksen kanssa puhui sisar Brigitta ja Buenos Airesissa Bergoglion kanssa sisar Sophia (Anne-Mari Alaspää). Kumpikin oli vahvasti sitä mieltä, että miesten ei pitäisi tehdä sitä, mitä he olivat aikeissa tehdä: vetäytyä eläkkeelle. Näissä kohtauksissa oltiin vahvasti vuorovaikutuksen ja dialogin alueella. Sen sijaan Benedictuksen ja Bergoglion kohtaamisesta jäi vaikutelmaksi enemmänkin se, että siinä kaksi monologia kohtasi. Ehkä se johtui jotenkin puheiden rytmityksestä. Kuuntelemisen vaikutelmaa ei päässyt mielestäni kunnolla syntymään.
Joka tapauksessa olen iloinen, että kävin katsomassa näytelmän. Esiintyjät ansaitsivat yleisön seisaaltaan antamat aplodit.
Anthony McCarten: Kaksi paavia. Ohjaus ja suomennos Tiina Puumalainen. Rooleissa Esko Roine, Asko Sarkola, Ulla Koivuranta, Anne-Mari Alaspää. Tampereen Työväen Teatteri, Eino Salmelaisen näyttämö.
Artikkelikuvassa Asko Sarkola ja Esko Roine Kahdessa paavissa. Kuva: TTT.
