Suomen kirjakielen isäksi ja Suomen reformaattoriksikin tituleerattu Mikael Agricola (n. 1507–1557) on ollut tänä vuonna poikkeuksellisen suuren populaarin kiinnostuksen kohteena. Jopa kaksi kirjailijaa – Jari Tervo ja Roope Lipasti – on ottanut hänet päähenkilöksi kirjoittamaansa, löyhästi historiasta ponnistavaan eli biofiktiiviseen romaaniin. Lipastin aiempi kirjallinen tuotanto sisältää niin lapsille kuin aikuisille suunnattuja kirjoja, ja hänet on palkittu useammasta teoksestaan. Tervo on tämänhetkisten kotimaisten kirjailijoiden etabloituneinta joukkoa, ja hän on ollut muun muassa Finlandia-palkintoehdokkaana useaan kertaan.
Mikael Agricola on historiantutkijalle jokseenkin hankala mutta kirjailijalle oivallinen mielenkiinnon kohde. Näin siksi, että Agricolan elämästä ja ajattelusta on säilynyt varsin niukasti dokumentteja. Lipasti kiteyttääkin historiaan pohjaavan romaanin idean mainiosti kirjansa jälkisanoissa: ”Romaanissa kuvatut rauhanneuvotteluihin liittyvät tapahtumat ovat pääpiirteissään totuudenmukaisia. Mikaelin osalta puolestaan voisi sanoa, että kaikki hänestä kerrotut asiat pitävät paikkansa paitsi ne, jotka eivät pidä. […] [I]han kaikkia hänen [Agricolaa paljon tutkineen professori Kaisa Häkkisen] huomioitaan en toteuttanut, koska tosiasiat tunnetusti häiritsevät hyvää tarinaa.”
Historiallisten tapahtumien ja henkilöiden pohjalta kirjoitettavan fiktion hauskuus ja haaste on nimenomaan se, että kirjailijalla on varsin vapaat kädet luoda omat tarinansa. Siinä, missä historiantutkijaa ohjaavat tiukat tutkimuseettiset periaatteet, kirjailija ei ole niihin sidottu. Suuri vastuu liittyy nähdäkseni kuitenkin siihen, että lukijoilla ei välttämättä ole aina edellytyksiä arvioida, missä kulkevat faktan ja fiktion rajapinnat. Tästä syystä pidän arvokkaana ja rehellisenä Lipastin tapaa kuvata teoksensa taustalla keskeisesti vaikuttaneet tutkimukset ja toisaalta sen sanoittamisen, millaisesta positiosta hän itse on tehnyt työtään.
Roope Lipasti: Mikaelin kirja.
Roope Lipasti keskittyy teoksessaan lähinnä yhteen vaiheeseen Agricolan ja tämän perheen elämää. Teos alkaa marraskuusta 1556, kun Agricola ja muu saattue lähtee matkaan Venäjälle neuvottelemaan rauhasta tsaari Iivanan kanssa. Se päättyy kevääseen 1557, jolloin Agricola kuolee saattueen palatessa takaisin kotiin. Kirjassa seurataan vuoroluvuissa yhtäältä Mikaelin matkaa ja toisaalta hänen vaimonsa Birgitan ja muun huonekunnan elämää Turun päässä. Vuoteen 1583 sijoittuvassa epilogissa kuvataan Agricolan pojan Kristianin piispanvihkimystä. Teoksen keskiössä on vaaralliseksi tulkittu kirja, jota Mikael kirjoittaa ja joka kietoutuu myös Birgitan kohtaloon.
Jari Tervon teos kattaa puolestaan pidemmän ajallisen kaaren, jakautuen kolmeen eri osioon ja ajanjaksoon. Kirja alkaa Mikaelin poikavuosista Pernajan Torsbyssä, toinen osio kuvaa hänen oleskeluaan ja opiskeluaan Saksassa 1530-luvun lopulla. Kolmas osio sijoittuu rauhanneuvottelumatkaan vuosina 1556–1557. Siinä missä Lipastin kirjan keskiössä on Mikaelin kirja, Tervo on ottanut nähdäkseni kuvauksensa yhteen keskiöön Mikael Agricolan suhteen fiktiivisen velipuolensa Petrus Paljaspään kanssa.
Lipastin teos edustaa uskottavaa historiallis-fiktiivistä kerrontaa. (Näin Lipastin teosta on arvioitu myös muualla.) Jollakin tavoin hänen tyylinsä muistuttaa minua virolaisen kirjailijan Indrek Harglan keskiaikaan sijoittuvista, apteekkari Melchiorista kertovista dekkareista. Lipasti tavoittaa nähdäkseni samankaltaisen tunnelman, jossa ihmisluonnon ja ihmisten välisten suhteiden kuvauksessa on paljon tuttua myös tästä ajasta, mutta jossa historiallisen tilanteen ja toimintaympäristön kuvaus vie lukijan eittämättä satojen vuosien päähän.
Kaunokirjailijan vapauksilla kuvauksen keskiöön nostettu Birgitta ilahduttaa. Historiantutkimuksissa monet naiset jäävät katveeseen lähteiden vähäisyyden tai suoranaisen puuttumisen vuoksi – Birgitastakaan ei oikeasti tiedetä juuri mitään. Tämän vuoksi nostan hattua Lipastille siitä, että hän on halunnut nostaa esiin yhden historian marginaaliin jääneistä naisista. Vaikka kuvaus on fiktiota, nosto on naisnäkökulmasta tärkeä.
Tervon teos on tyylillisesti hyvin toisenlainen. Hän ottaa selvästi Lipastia paljon enemmän taiteellisia vapauksia Agricolan elämän kuvauksissa. Monessa kohdin Tervon tekemä, historiantutkimukseen perustuva taustatyö on näkyvissä, mutta monessa kohdin huomaa, että se on jäänyt puolitiehen tai jätetty huomiotta. Erityisesti saksalaisen reformaattorin Martin Lutherin kuvauksissa en juuri tunnista Lutheria vaan näen ja kuulen tämän sijasta alituiseen Jari Tervon. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä olen itse tutkinut Lutheria paljon. Toisaalta Lutherista on myös säilynyt niin paljon historiallisia dokumentteja, että fiktion puolelle menemisen huomaa huomattavasti nopeammin kuin Agricolan tapauksessa, josta lähteitä ei tosiaan paljonkaan ole.
Jari Tervo: Pääskyset talvehtivat järvenpohjassa.
Paikoin Tervon sanoitukset kuvaavat historiallista tilannetta hyvin riemastuttavasti, kuten seuraavassa: ”Tämä Kustaa käytti puhdistettua oppiani pohjoisten kirkkojen tyhjentämiseen. Minun piti puhdistaa usko. Tulinkin puhdistaneeksi kirkot arvoesineistä.” Fiktio on kuitenkin pääosissa Tervon kirjassa, jossa kaatumatautinen Agricola seikkailee välillä naisissa, välillä värikkäissä kauhtanoissa kekkaloivan ja lähinnä itsestään ja eritteistään puhuvan Martin Lutherin luona. Tervon Agricola välttää juuri ja juuri kallonporauksen saksalaisen puoskarin kynsissä ja joutuu vuosia myöhemmin tsaari Iivana Julman käsivarsien varaan (konkreettisesti), tämän ”koiranpennuksi”.
Tervon tapa kirjoittaa toisiaan jopa unenomaisesti seuraavia, erittäinkin yllättäviä käänteitä sisältäviä kohtauksia saa ajoittain epäilemään, että jompikumpi – minä tai kirjailija – on pöllyssä. Polveilevat kuvaukset voivat toki olla kirjallisuustieteellisesti itseäni valveutuneempien näkökulmasta enemmänkin hyve.
Kaunokirjallisina kontribuutioina molemmat teokset ovat joka tapauksessa kiehtovia. Näin historioitsijana kuitenkin toivoisin lukijoiden tutustuvan molempiin teoksiin rinnakkain. Joskus historiaan löyhästi pohjaava fiktio voi nimittäin vaikuttaa suoranaiselta historiankirjoitukselta, ja ajatus siitä, että kyse on pitkälti kirjailijan mielikuvituksesta, sumentuu. Vähintäänkin historiallisperusteinen fiktio värittää helposti yleisiä mielikuvia. (Hieman näin näyttäisikin käyneen.) Teoksia rinnakkain lukien mielessä pysyy paremmin se, että kyseiset Agricola-kuvat eivät ole peilejä Agricolasta itsestään vaan teosten kirjoittajista.
P. S. Jos kiinnostaa huolelliseen historialliseen tutkimukseen perustuva Agricola-kuvaus, suosittelen tutustumaan professori emeritus Simo Heinisen teokseen Mikael Agricola: Elämä ja teokset (Edita, 2007). Teksti on helposti avautuvaa ja paikoin myös lennokasta, mutta kirjoitettu alusta loppuun historiantutkijaa velvoittavien eettisten periaatteiden mukaisesti.
Arvioidut teokset: Roope Lipasti: Mikaelin kirja (Atena 2021, 320 s.) & Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa (Otava 2021, 456 s.)
Artikkelikuvassa Mikael Agricolan muistomerkki Pernajassa. Kuva: Sini Mikkola.
