Joskus hamassa muinaisuudessa eli 1970-luvulla teologisessa tiedekunnassa oli peruskurssien tenttikirjana teos nimeltä The Founder of Christianity (”Kristinuskon perustaja”). Sen oli kirjoittanut Charles Harold Dodd, joka oli 1900-luvun alkupuolen brittieksegetiikan johtavia hahmoja. Niin raju on ajan muutos, että nykyisin kukaan itseään kunnioittava tai suojeleva raamatuntutkija ei tällaista nimeä Jeesus-kirjalleen antaisi. Eihän Jeesus perustanut kristinuskoa; hän oli kauttaaltaan juutalainen hahmo, oman kansansa profeetta.
Kuluneen kahdenkymmenen vuoden aikana Jeesuksen juutalaisuuden korostamisesta on tullut niin keskeinen asia, että varsinkin amerikkalaiset eksegeetit panevat sen toistoa pelkäämättä yksi toisensa jälkeen Jeesus-monografioidensa nimekkeeseen. Syvälle suohon on vaipunut vanha saksalainen eksegetiikka, jossa Jumalan valtakuntaa julistanut profeetta Jeesus esitettiin juutalaisen lain kriitikkona ja uuden vanhurskauden tuojana. Lukuisissa 1900-luvun oppineissa saksalaisissa Jeesus-kirjoissa esiintyi ikävystyttävyyteen asti sama otsikko, Jesus von Nazareth (”Jeesus Nasaretista”), mikä viittasi vanhaan teoriaan galilealaisten kansallis-uskonnollisesta oppositiosta Jerusalemin ylhäisön temppelihurskautta vastaan.
Tämän numeron artikkelissaan Heidelbergissa edelleenkin aktiivinen emeritusprofessori Gerd Theissen esittelee osuvasti saksalaisen Jeesus-tutkimuksen vaiheita 1900-luvulla ja yhdistää ne kiinnostavalla tavalla vuoden 1945 katastrofiin. Avoimessa ja terävässä kriittisyydessään hän tekee myös oikeutta etenkin Rudolf Bultmannille, jota on usein kohtuuttomasti ja pintapuolisin perustein syytetty antisemitismistä ja natsien myötäilystä. Theissenin artikkelin jälkipuolisko, jossa hän hakee Jeesuksen paikkaa juutalaisuudessa, julkaistaan ensi vuoden ensimmäisessä Vartijassa.
Joskus on hyvä katsoa eurooppalaisen horisontin tuolle puolen. Eurooppa, jonka sekularisaatiota Vartija on lähtenyt aktiivisesti seuraamaan, on ainoa maanosa, jossa kristinusko on laskusuunnassa. Muualla maailmassa kristilliset kirkot ovat jo muuttamassa kristinuskon tulevaisuutta toisenlaiseksi kuin millaiseksi sen yksinomaan Euroopan vinkkelistä voisi kuvitella. Jyri Komulainen kirjoittaa kiinnostavasti kontekstuaalisen teologian malleista Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Ne muuttavat kristinuskoa vähemmän institutionaaliseksi ja vähemmän teologisen perinteensä kuormittamaksi. Tilalle tulevat maanläheisyys ja yhteisöllisyys. Kolmannessa maailmassa kristinusko on palaamassa siihen, mistä se aikoinaan lähti liikkeelle. Siitä on tulossa uudestaan köyhien uskonto, joka ei ainoastaan julista yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta vaan myös toimii sen puolesta. On aivan oma haasteensa miettiä, miten oma kansankirkkomme toteuttaisi köyhien teologiaa laman kourissa pyristelevässä korkean elintason Suomessa. Ilman spontaanisti kasvavaa yhteisöllisyyttä sellaista ei synny. Vaan syntyykö sellaista katoamassa olevan vanhan, pitkästä yhtenäiskulttuurin ajasta alamäkeen joutuneen yhteisöllisyyden tilalle?
Puola on ainakin kyselytutkimusten valossa Euroopan uskonnollisin ja kirkollisin maa, jolla on vuosisatojen ajan ollut vahva katolinen identiteetti protestanttisen Saksan ja ortodoksisen Venäjän välissä. Toisessa maailmansodassa siitä tuli holokaustin päänäyttämö ja sen jälkeen Neuvostoliiton kahlitsema kommunistinen maa. Voi hieman kärjistäen väittää, että Puolan Solidaarisuus-liikkeestä ja puolalaisen paavin aktiivisuudesta lähti liikkeelle reaalisosialismin luhistumiseen johtanut tapahtumien sarja. Puolalaisilla, joiden rajoista niin usein ovat päättäneet muut, on syytä olla ylpeitä isänmaastaan, ja juuri nyt urheasta Varsovan kansannoususta, jonka 70-vuotisjuhlia tänä vuonna vietetään. Samalla 1900-luvun Puolan historia kytkeytyy vahvasti Euroopan juutalaisten kohtaloon ja antisemitismiin: juuri puolalaiset sekä pelastivat että ilmiantoivat eniten juutalaisia toisen maailmansodan ja natsien toimeenpaneman kansanmurhan aikana. Mistä tässä oli kysymys? Siihen avaa vastauksia Matti Myllykosken artikkeli.
Niin Suomessa kuin muuallakin länsimaissa homoseksuaalien syrjintään on usein liittynyt vaikenemisen kulttuuri. Valtaväestön parissa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia pelättiin pitkään kannattaa tai edes käsitellä täysin avoimesti. Tämä näkyy myös amerikkalaisessa elokuvakulttuurissa, jossa homoseksuaalisuus alkoi olla lähestymiskelpoinen aihe aikaisintaan 1970-luvulla. Johan Savola kirjoittaa homoseksuaalisuudesta tieteisfiktiotelevisiosarjassa Star Trek, jonka varhaiskauden jaksot tehtiin ja esitettiin Yhdysvalloissa vuosina 1966–69. Tieteisfiktio salli eettisten kysymysten käsittelemisen etäistämällä ja symbolisella tasolla, mutta tästä huolimatta sarjan kirjoittajat kokivat periaatteellisesta vapaamielisyydestään huolimatta homoseksuaalisuuden liian vaikeaksi ottaa edes implisiittisesti esille. Savola toteaa, että ensimmäisen kerran homoseksuaalisuuden teema nostettiin sarjassa esiin vuonna 1992 ja silloinkin sukupuolettomuuden teeman kautta.
Lähimenneisyyden äärelle pysähtyminen saa huomaamaan, miten nopeasti aika muuttuu ilman, että ehdimme edes kunnolla huomata, mitä tapahtuu. Vasta kun olemme saaneet ajallista etäisyyttä tapahtumiin, joiden keskellä – uutispimennossa tai uutistulvassa – olemme eläneet, pystymme kirjoittamaan historiaa. Itsestään selvää, latteaakin – mutta joka tapauksessa totta.
Matti Myllykoski
Mikko Ketola
Vartijan 4/2014 pääkirjoitus.
Artikkelikuva: Star Trekissä nähtiin aikoinaan myös Yhdysvaltain televisiohistorian ensimmäinen rotujen välinen suudelma. Kuva: Wikipedia.
