Kairos kuvattuna Francesco Salviatin freskossa 1500-luvulta. Kuva: Wikimedia Commons.

Kairos – pahan hengen aika

Kreikkalaisilla oli (ainakin) kaksi sanaa ajalle, khronos ja kairos. Khronos oli vangitseva eteenpäin hiljaisesti lipuva virta, ainakin siitä näkökulmasta käsin, jonka ilmaisee vanha jumaltarustoon liittyvä runoelma: ”Kronoksenpoika, salli meidän mennä. ” Tämä ”aika” oli pihdeissään pitävä, mutta myös ihmisen paras liittolainen; se paransi haavat.

Kairos merkitsi oikeaa ja kriittistä hetkeä.

Näiden kahden ajan määreen osalta aikaa tulkittiin sekä rauhallisena että pihdeissään pitävänä ynnä armollisena että tiivistyvänä ilmiönä.

Kristillinen teologia tulkitsi tätä ajantajua esittämällä, että Jeesus Nasaretilaisen elämä oli kairos. Hänessä koettuun todellisuuteen, kontingenttiin historiaan, oli ilmestynyt sen laatuinen ilmoitus (vrt. revelatio = velus, verho, re = sen pois ottaminen), että aika oli tihentynyt. Se oli täyttynyt sellaisesta ilmoituksesta, joka tihensi sen.

Kaikki oli tietysti tätäkin ennen ollut valmiina. Pakanatkin tiesivät ns. luonnostaan, kuten skolastikot uskoivat,  Jumalan ikuisen lain. Kaikki rakastivat Jumalaa ja Jeesusta perin olan takaa. Mutta he olivat osallisia tapahtumaan, jonka nimi on aversio tai lapsus. He olivat käyttäneet hyväksensä sitä, mikä heissä oli parhainta ja jalointa, vapautta. Juuri heidän parhaimmat ominaisuutensa olivat aiheuttaneet sen, mitä kristityt alkoivat sanoa syntiinlankeemukseksi ja perisynniksi.

Tämän seurauksena, siis tämän narratiivin mukaan, he olivat pois poikenneet ja menettäneet, eivät järkeään, tietoaan ja moraaliaan, mutta kylläkin Jumalan avun. He säilyttivät jopa sallivuutensa ja anteeksiantavaisuutensa toisiansa kohtaan. Mutta heiltä puuttui armo, tyystin.

Siksi Jeesukseen liittyvä kairos on kontingentti eli ei-välttämätön tapahtuma niin sanotussa ”isossa kuvassa”. Sillä ei ollut vähintäkään perustetta alkuperäisessä suunnitelmassa. Se oli kerrassaan tarpeeton asia siitä näkökulmasta katsottuna, jonka hurskaat olivat kirjoittaneet sekä päätelleet ynnä kertomansa mukaan kuulleet Elohimin/Adonain  autenttiseksi aivoitukseksi.

Eikä lapsus tai aversio ollut edes kosmologisesti erityisen huomiota herättävä. Ennen sitä oliot, jotka saivat ensimmäisenä aktinaan olla ja toisena valita, olivat pudonneet ja eronneet valintansa seurauksena alkuperäisestä tarkoituksesta.

Paljon ennen pienen ihmisen pientä virhettä nauttia omenaa, kaikkein korkeimmat enkelit eli serafit olivat suorittaneet raskaan erikoisoperaation kosmologista suunnitelmaa vastaan ja näin romahduttaneet kaiken ympärillä olevan. Ihminen huomasi olevansa alasti paljon sen jälkeen kun serafi sotasovassa, kerrotaan näistä ensimmäisistä hetkistä, yhtäpitävästi ainakin 1300-luvulle asti, jonka jälkeen valistunut ihminen astui estradille.

Kairos hyvänä ja kairos pahana

 Aiheesta on läheisten aioonien piirissä kaksikin lukemisen arvoista kirjaa. Pauli Annala väitteli ei niinkään monen temporaalisen poronkuseman takana Paul Tillichin aikateoriaa koskevalla tutkimuksella Transparency of Time (1982), kirjalla ajan läpinäkyvyydestä Tillichin kairosteoriassa. Martti Miettinen kirjoitti kiinnostavan Kuopion hiippakunnan synodaanikirjan Kairos – Pyhän Hengen aika (1985)Molemmissa käsitelty aikakäsitys on myönteinen.

Inhimillisestä kärsimyksestä huolimatta kairos merkitsee Jumalan puuttumista historiaan. On ajan tiivistymiä ja eskatologisia visioita kilvoittelijoille sikäli, että kun kosmologia kertoo Auringon sammumisesta, on tämän tieteellisen maailmankuvan kyseenalaistava ja  kaikkia kansoja vahvistava narratiivi, jonka mukaisesti ylösnousemuksen Aurinko nousee ikuisesti.

Mutta kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi, että ”naamiot on riisuttu”, tällä ei viitattu Jumalan tai hyvyyden toimintaan. Sillä viitattiin pahuuden kairokseen. Aika voi tiivistyä myös pahuuden vaikutuksen seurauksena ja olla kairos.

Myös pahuus voi riisua naamion ja olla ilmoitus, revelatio. Revelatio merkitsee sananmukaisesti, kuten edellä todettiin, verhon riisumista, esiripun poistamista näyttämön edestä.

Mietiskelin taannoin, että nykymuotoisen järjestelmän mukaisesti, elleivät herrat hyväntekijät sitä muuta, eläkkeellejäämiseni ajankohtaan on alle neljä vuotta. Kun katselee vuodesta 2024 vuoteen 2020, herää kysymys, onko se ollut kairos. Ja kun miettii kouluviikkoja, ne ryntäävät salamavauhtia eteenpäin. Ei mene kuin der Augenblick maanantaista keskiviikkoon, jonka jälkeen kuluvan viikon niin sanoaksemme peli on jo menetetty.

Tämä ilmiö koulutyössä johtuu siitä, että herätteitä päivän mittaan on niin runsaasti. Aihe vaihtuu vähäisin ajallisin välein. Ehkä asia luonnehtii työväestön kokemusta laajemminkin.

Huomio on kiinnostava, koska ajan tiivistyminen näyttäisi selittyvän informaation määrästä. Vain osa siitä pitää paikkansa eli on totta. Ja ehkä juuri totuudesta eronnut informaatio tuottaa kairoksen.

Augustinus esittikin kirjassaan De Genesi, luomiskertomuksen selityksessä, että tiivistynein tietotapahtuma, luominen, on tapahtunut yhdessä ajan ulkopuolisessa momentissa. Kun aika tiivistyy, se ylittää temporaaliset määreensä ja on ikuisuutta: Jumala luo yhdessä ikuisuuden logos-momentissa kaiken. Loppujorinat ovat metaforia tyhmille.

Mitä oli vuonna 2020? Korona? Siitä on ikuisuus. Ja joku Trump vallassa. Hetken päästä alkoi Ukrainan sota. Tällaisten asioiden takia rauhallinen ajanvirta kiihtyi nopeutti vuodet.

Ajan subjektiivisuus

On kiinnostavaa, miten henkilö kokee ajan. Väikkyy mieleen, että täältä pohjoisen periltä ja Siperian esikartanoista katsahtaen  rauhallisen ajan kasvatti on siirtynyt kairoksen myllerrykseen viime vuosina. Kairos ei ole aina positiivinen asia. Se voi olla julmakin.

Ei ole välttämättä siten, että aika tiivistyy Uuden testamentin tulkitsijoiden näkökulmasta hyväksi eskatologiseksi visioksi. Voi olla, että se takautuu vanhatestamentilliseksi tuhoksi, jossa Herra ärjyy ratkaisulaaksossa. Ovatko viime vuodet tällaisen asian kokemushistoriaa? Vaelletaanko kenties takaisinpäin siihen valtapiiriin, jonka eteläpohjalainen isäntä Martti Takala ilmaisi täsmennetysti: ” Ei isä ole pojjaallensa mitään valtaa antanut. Ne on niitä Paavalin höpinöötä.”

Ja kun katselee eteenpäin alle neljän vuoden päähän, se tuntuu viime vuosien perusteella vain hetkeltä.

Augustinus sanoi teoksensa Tunnustukset kirjassa 10, ettei ole kuin menneen nykyisyys, nykyisen nykyisyys ja tulevan nykyisyys, siis subjektiivinen kokemus ajasta. Tämä oli hänen teoriansa siitä, mitä on aika. Se oli subjektiivista. Einstein ei ollut täsmälleen samaa mieltä, mutta hänenkin mukaansa aika oli oikeastaan näkökulma, mikäli olen oikein käsittänyt.

Käsitän näet suhteellisuusteorian vieläkin palttiarallaa kansakoulupohjalta: Oletetaan, että seisot kilometrin päässä junasta. Näet sen ikkunoista, että joku kävelee ravintolavaunuun. Kävelijän todellinen vauhti on 5 km/h. Juna kulkee 100 km/h. Tällöin kilometrin päästä näkijän havainnon mukaan ravintolavaunuun menevän vauhti on 105 km/h, kun taas ravintolavaunuun kävelijän näkökulmasta 5 km/h.

 

Artikkelikuvassa kairos kuvattuna Francesco Salviatin freskossa 1500-luvulta. Kuva: Wikimedia Commons.


Petri Järveläinen.

Kirjoittaja

Petri Järveläinen on Portaanpään kristillisen opiston rehtori ja Jyväskylän yliopiston filosofian dosentti.


'Kairos – pahan hengen aika' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.