Lucius Annaeus Seneca (n. 4 eaa. – 65 jaa.) kirjoitti filosofisten teostensa lisäksi kymmenen tragediaa, joista Maija-Leena Kallela ja Antti T. Oikarinen ovat suomentaneet viisi. Aiempien Faidra & Oidipus ja Medeia & Thyestes lisäksi on nyt ilmestynyt Octavia. Se on mytologisista tragedioista poiketen fabula praetexta, eli sen tapahtumat sijoittuvat Neron (37 – 68) hoviin ja Seneca itse neuvonantajana on eräs sen henkilöistä. Päähenkilö on Neron sisarpuoli ja aviovaimo Octavia (39/40 – 62 ), jonka keisari karkotti ja surmautti vuonna 62 voidakseen avioitua uuden ihastuksensa Poppaean (30 – 65 ) kanssa.
Tutkijat ovat yleensä asettaneet Octavian aitouden kyseenalaiseksi väittäen sen sisältävän Senecan kuoleman – Nero pakotti hänet itsemurhaan – jälkeisiä tapahtumia. Muina perusteina mainitaan muun muassa tyylilliset seikat. Suomentajat kuitenkin osoittavat perustelut joko riittämättömiksi tai paikkansa pitämättömiksi. Esimerkiksi väitteen, että Octavian kirjoittaja olisi käyttänyt lähteenään myöhempiä historioitsijoita, kohdalla, on voinut yhtä hyvin olla päinvastoin! Suomentajat arvelevat Senecan kirjoittaneen tragediansa heti Rooman palon 64 – jonka Neron uskotaan sytyttäneen – jälkeen. Seneca laittaakin Neron ennustamaan: ”Romahtakoot kohta kaupungin katot sytyttämiini liekkeihin…”
Sen sijaan, että ryhtyisin analysoimaan Octaviaa perinpohjin, tarkastelen vain sen yhtä Senecan jälkikommenttia maanpakolaisuudestaan. Tekemääni johtopäätöstä rohkenisin pitää pienenpienenä lisäargumenttina Octavian aitoperäisyydestä.
1. ”Ei mitään – maanpako vain ja lakiheitto mies!”
Senecan varsin myöhään alkanut poliittinen ura katkesi alkuunsa, kun hänet karkotettiin Korsikalle vuonna 41, jossa hän joutui olemaan kahdeksan vuotta. Karkotuksen syynä pidettiin aviorikosta Julia Livillan (18 – n. 42 ) kanssa. Syyte oli ilmeisesti tekaistu ja keisari Claudiuksen (10 eaa. – 54 jaa.) kolmannen vaimon Messalinan (n. 20 – 48 ) juonia. Lopulta, vuonna 49 Claudiuksen neljäs puoliso Agrippina (15 – 59) sai aikaan Senecan armahduksen. Hän teki Senecasta 12-vuotiaan poikansa Neron kasvattajan.
Seneca kuvailee karkotuspaikkaansa eräässä epigrammissaan näin:
”Raakalaismaa, jonka haaralla vain rosokalliot
ja kukkulat jylhät kaljuine lakinensa;
ei syksyn hedelmää, ei kesän viljelystä,
ei oliivia kentillä talven verhoamilla,
ei lainaa kevät heleä hentoja lehviään,
ei suojaa poloista maata ruoho raitistava,
ei leipää, ei pyhää tulta, ei laineen loiskinaa; –
ei mitään – maanpako vain ja lakiheitto mies!”
(Suom. Heikki Impiwaara)
Epigrammia voi lukea kahta viimeistä riviä lukuun ottamatta vielä realistisena luonnonkuvauksena, mutta nuo rivit paljastavat Senecan omat tunnot ja mielialan. Kirjoitusajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta sen voi päätellä kuvaavan Senecan alkujärkytystä.
2. Lohdutuskirjeitä
Heti Senecan jouduttua Korsikan saarelle oli hänen oma poikansa kuollut isoäidin, siis Senecan Helvia-äidin, käsivarsille. Äidillä oli näin ollen kestettävänään kaksinkertainen suru, poikansa maanpako ja lapsenlapsen menetys. On selvää, että nämä iskut olivat koskeneet syvästi myös Senecaan itseensä. Lohdutuskirjeensä Lohduttautumisesta (Consolatio ad Helviam) alussa Seneca kertookin pitkittäneensä sen aloittamista kunnes ”itse toipuisin masennuksesta”, mutta kirje lienee kuitenkin kirjoitettu ensimmäisenä karkotusvuonna 41.
Varsinainen maanpakoa koskeva lohdutusosuus perustuu tapahtuman ulkoistamiseen. Maanpako on vain ”paikanvaihdosta”, johon kylläkin sisältyy ”köyhyyttä, häväistystä ja ylenkatsetta”. Mutta itse paikanvaihdossa ei ole mitään ihmeellistä; ihmiset liikkuvat koko ajan paikasta toiseen milloin mistäkin syystä. Heitä ajaa ”viran velvoitus”, ”lähettilään tehtävä” ja niin edelleen. Kokonaiset kansat vaeltavat pitkiä matkoja etsien parempia elinolosuhteita. Moniko lopulta on paljasjalkainen paikkakuntalainen? Seneca kuvailee Korsikan karuutta hyvin samaan tapaan kuin epigrammissakin, mutta toteaa: ”Täällä asuu kuitenkin enemmän muukalaisia kuin saaren omaa väkeä. (—) tämäkin saari on houkutellut luokseen ihmisiä heidän kotimaistaan.” Palatakseen vastoinkäymisiin, Senecan stoalainen neuvo on yksinkertainen: ”Ahdas ei ole mikään paikka, johon mahtuu niin paljon suuria hyveitä; maanpako ei tunnu koskaan vaikealta, jos siihen mennään tällaisessa seurassa.” Tämän ajatuksen voi liittää stoalaisten maailmankansalaisuuden ideaan: kun ihmisellä on hyve mukanaan, hän on turvassa ja kotonaan kaikkialla.
Toinen Korsikasta lähetetty lohdutuskirje on Consolatio ad Polybium. Se on kirjoitettu vuonna 44 ja osoitettu Claudiuksen vapautetulle orjalle Polybiokselle, jolta oli kuollut veli. Sen ohella, että Seneca lohduttaa surevaa, kirjeessä esitetään vetoomus että Polybios puhuisi keisarille hänen vapauttamisestaan maanpaosta. Seneca imartelee Claudiusta ja neuvoo Polybiosta kirjoittamaan tästä teoksen, jolloin veljen suremisen sijaan tälle tulisi muuta ajateltavaa.
3. Apocolocyntosis divi Claudii
Kun Claudius kuoli Agrippinan myrkyttämänä vuonna 54, nousi Nero keisariksi ja Senecasta tuli hänen ministerinsä. Viisi vuotta aiemmin päättynyt maanpakolaisuus ei ollut Senecalta vielä unohtunut, ja jo samana vuonna hän kirjoitti Claudiuksesta purevan satiirin Claudiuksen kurpitsoiminen (Apocolocyntosis divi Claudii). Siinä kuvataan Claudiuksen taivaaseen nousemista ja pyrkimistä jumalaksi. Satiirinsa alussa Seneca viattomasti vakuuttelee: ”Mitään asioita en vääntele vihan, paremmin kuin myötätunnonkaan vuoksi; se, mitä kerron, on tarkoin totta.”
Satiiri ei ole säilynyt kokonaisuudessaan ja esimerkiksi ”kurpitsoiminen”, joka lienee tapahtunut sen lopussa, jää arvoitukseksi. Juonenkulku on kuitenkin sellainen, ettei jumalista koostuva senaatti voi hyväksyä Claudiusta jumalaksi, ja hänet passitetaan manalaan, jossa hänestä tehdään Caligulan (12 – 41) orja. Vaeltaessaan manalaan Claudius näkee maanpäällä vietettävän omia hautajaisiaaan. Hän pysähtyy kuuntelemaan kuoron kuolinvalitusta:
”(—) Valitelkaa miestä,
mi kerkeemmin
kuin kenkähän muu
osas tuomiot antaa;
näet riitti, kun toista
vain puolta hän kuuli,
jos kumpaakaan.”
(Suom. V. Arti)
Mikäli Seneca halusi viitata tällä omaan tuomioonsa, hän oli kiittämätön, koska aviorikoksesta olisi voinut saada kuolemantuomionkin, mutta Claudius muutti sen maanpaoksi. Pahimmassa tapauksessa Seneca olisi voinut olla niiden joukossa, joita hän panee keisari Augustuksen (63 eaa. – 14 jaa.) luettelemaan jumalien senaatissa. Manalan tuomioistuimen syytöskirjelmässäkin mainitaan Claudiuksen ”murhauttaneen 35 senaattoria, 221 ritaria ja muita kansalaisia.”
4. Kaipuuta maanpakoon Octaviassa
Seneca esiintyy Octaviassa vain yhdessä kohtauksessa, jonka alussa on pitkähkö monologi ennen Neron saapumista:
”Miksi, sinä julkea Onnetar, petollisine kasvoinesi imartelit
minua ja nostit korkealle silloin, kun olin kohtalooni tyytyväinen,
jotta ylös huipulle päästyäni syöksyisin alas sitäkin
katkerammalla tavalla ja näkisin niin monet kauhut edessäni?
Paremmassa piilossa ja kaukana kateuden ilkivallalta olin
etäällä Korsikanmeren kallioiden keskellä,
missä vapaa ja täysivaltainen mieleni oli
aina avoin tutkimusteni harjoittamiseen.”
(Suom. Maija-Leena Kallela ja Antti T. Oikarinen)
Neron ensimmäiset keisarivuodet olivat olleet rauhallisia ja valtionhoito oli pääasiassa ollut Senecan ja Sextus Burruksen (1 – 62) hoteissa. Vähitellen Neron todellinen luonne oli alkanut kuitenkin paljastua ja veri vuotaa. Niin Octavian veli Britannicus (n. 41 – 55) kuin Neron äitikin Agrippina murhattiin. Kaikkea tätä Seneca ja Burrus joutuivat pakosta läheltä seuraamaan. Tätä tuhonkierrettä tarkoittavat Senecan sanat ”ylös huipulle” ja ”monet kauhut edessäni”. ”Kateuden ilkivalta” ehkä viittaa Senecan asemaan ja suuriin rikkauksiin, joita hän ”huipulla” oli saavuttanut. Tästä kaikesta Seneca tahtoi nyt irtaantua ja kaipasi yli kymmenen vuoden takaista maanpakoaikaansa. Monologi jatkuu seuraavasti:
”Voi miten tuottikaan iloa tutkia suurinta, mitä Luontoäiti
on synnyttänyt, tuo mittaamattoman taideteoksen luoja:
taivasta, auringon pyhiä kulkuja,
maailmankaikkeuden liikkeitä, yön vaihtuvia vuoroja,
vaeltavien tähtien ympäröimän Foiboksen kiertorataa.
Ja valtavan taivaankannen avaralti hohtavaa kauneutta.
Jos taivas vanhenee, se hajoaa – niin suuri kuin se onkin –
takaisin sokeaan kaaokseen. Silloin on maailmalle koittanut
viimeinen päivä, joka taivaan sortuessa musertaa
jumalattoman kansan, jotta jälleen syntyvä, parempi maailmankaikkeus
kasvattaisi taas uuden alkujuuren, niin kuin se kerran nuorena
teki, kun Saturnus piti hallussaan taivaan kuninkuutta.”
(Suom. Maija-Leena Kallela ja Antti T. Oikarinen)
Tässä kuvailemaansa tutkimuskenttään Seneca viittasi jo kirjeessään äidilleen, mutta häneltä ei ole tuolta ajalta luonnonilmiöitä käsitteleviä teoksia. Sama koskee monologissa seuraavana olevaa kuvausta kulta-ajasta ja sen rappiokehityksestä eri kausineen. On tietenkin mahdollista, että tällaisia teoksia on ollut, mutta ne ovat kadonneet niin tarkkaan, ettei niistä tiedetä edes nimiä. Senecan muiden tragedioiden ajoituksesta ei ole päästy selvyyteen, mutta tyylillisten seikkojen perusteella arvellaan esimerkiksi Faidran olevan mahdollisesti Korsikassa kirjoitetun. Faidra sisältää hyvin samantapaisen kulta-aikakuvauksen kuin Senecan monologissa Octaviassa.
5. Lopuksi
Senecan monologi Octaviassa saa pohtimaan, olisivatko sen kuvaukset luonnonilmiöistä ja kulta-ajasta heijastumia samanaikaisesti työnalla olleista Kirjeet Luciliukselle– (Epistulae morales ad Lucilium) ja Naturales quaestiones -teoksista. Nämä teokset ovat Senecan viimeisten vuosien teoksia kuten Octaviakin. Kirjeet Luciliukselle -teoksen 90. kirje käsittelee kulta-aikaa ja Naturales quaestiones taas nimensä mukaisesti luonnontieteellisiä kysymyksiä.
Kiitokset Antti T. Oikarinen!
Lähteet ja kirjallisuus
Farrar, F. W. (1922) Jumalan etsijöitä. Suom. Heikki Impiwaara. WSOY, Porvoo.
Mäkeläinen Petri (1994) Lucius Annaeus Seneca filosofina. Pro gradu-työ, Helsingin yliopisto.
Mäkeläinen Petri (1999) ”Stoalaisen Senecan suhtautuminen luontoon” teoksessa Hurja luonto Aabrahamista Einsteiniin. Toim. Suvielise Nurmi. Yliopistopaino, Helsinki.
Seneca, Lucius Annaeus (1936) ”Claudiuksen kurpitsoiminen”, Suom. V. Arti teoksessa Graves Robert Claudius jumala ja hänen vaimonsa Messalina, Suom. Frithiof J. Pennanen. WSOY, Porvoo.
Seneca, Lucius Annaeus (1964) Tutkielmia ja kirjeitä. Suom. J.A. Hollo. WSOY, Helsinki.
Seneca, Lucius Annaeus (2013) Kaksi tragediaa: Faidra & Oidipus. Suom. Antti T. Oikarinen ja Marja-Leena Kallela. Viisas Elämä, Helsinki.
Seneca, Lucius Annaeus (2021) Kirjeet Luciliukselle. Suom. ja johdanto Antti T. Oikarinen. Basam Books, Helsinki.
Seneca, Lucius Annaeus (2021) Octavia. Suom. Antti T. Oikarinen ja Marja-Leena Kallela. Basam Books, Helsinki.