”Usko ei ole vähempiarvoinen, vaikkei se olisi loikka pimeyteen vaan valoon”, kirjoitti anglikaaniteologi E. L. Mascall kirjassaan He Who Is: A Study in Traditional Theism.
Järjen ja uskon suhde on toistuvasti ajankohtainen aihe. Sokea usko ei ole oikein koskaan ollut valtavirtaa kristinuskossa. Toki päättömyyksiä on esiintynyt, mutta pääosin usko on otettu järkevästi.
Kirja He Who Is vuodelta 1943 ja sen jatko-osa Existence and Analogy vuodelta 1949 julkaistiin vuonna 2023 uusintapainoksina. Ne ovat jo kauan olleet loppuunmyytyjä, vaikkakin ne ovat olleet saatavilla käytettyinä kohtuuhintaan tai ilmaiseksi sähköisesti verkosta.
Luultavimmin yksi merkittävä syy Mascallin kirjojen uusintapainoksiin on David Bentley Hartin suositus kirjassaan God – Being, Consciousness, Bliss (Yale University Press, 2013). Hän pitää Mascallin kirjoja selkeinä johdantoina perinteiseen kristilliseen metafysiikkaan.
Mascall oli anglikaani ja edusti kirkossaan korkeakirkollista anglokatolisuutta. Hän oli Lontoon yliopiston King’s Collegen historiallisen teologian professori. Vuonna 1970 hän piti Edinburghissa Gifford-luennon aiheesta The Openness of Being.
Mascallin kaksi ajankohtaista kirjaa ovat perinteisen teismin ja luonnollisen teologian esittelyä nykyajalle tai siis ainakin 1900-luvun toiselle puoliskolle. Keskiössä on 1200-luvun Tuomas Akvinolaisen oivallukset, mutta myös niiden selittämistä nykyajalle.
Suomeksi on sopivasti ilmestynyt Tuomaan käännös ja selitys Jumalan olemassaolo, ominaisuudet ja toiminta (Gaudeamus, 2023). Suomennoksen selitykset ovat paikallaan ja auttavat pääsemään jyvälle.
Mascallin kirja on maanläheinen ja hyvällä tavalla populaari. Se ei aina ihan helppo, onhan aihe yksi käsitellymmistä ajattelun filosofian sekä teologian historiassa. Ote kirjassa on monesti eksistentiaalinen. Se on tätä Tuomaan hengessä ja Mascallin omalla tyylillä.
Eksistentiaalisesta otteestaan huolimatta kirjassa on myös jumalatodistusten ajatuksenkulun esittelyä. Niiden logiikkaa esitellään tyydyttävästi. Jos ne eivät ole ennestään tuttuja, niin Mascall on oiva opas niihin.
Tuomas ei ole Mascallille ainoa auktoriteetti vaan enemmänkin lähtökohta, eikä päätepysäkki. Kyse ei ole silkasta kaavamaisesta tomismista, vaikka Mascallin mukaan Tuomas on suurimpia aiheen auktoriteetteja. Kirjassa muuten huomioidaan yllättävän paljon 1900-luvun ortodoksista teologiaa.
Teismin esittely alkaa ehkä hieman yllättäen kiinnittämällä huomio tähän maailmaan – sen pieneen tai suureen. Huomion kohteena ovat ”konkreettiset empiiriset olennot”. Tämä kaikki toimii osviittana Jumalalle, ei niinkään siksi että se on mahtavan suurta tai mikroskooppisen pientä, vaan olemalla ”radikaalisti rajallista”.
Mascall ei siis käsittele jumalatodistuksia kuivakkaasti jonain kaavoina, vaan korostaen kuinka Tuomaan jumalatodistukset ovat viisi erilaista tapaa esitellä tai havaita rajallisten olentojen riippuvuutta yhdestä ”itsenäisesti-oleva-oleminen-sinänsä” (ipsum esse subsistens), käyttääkseni suomentaja Toivo J. Holopaisen käännöstä Tuomaan kuuluisasta luonnehdinnasta Jumalasta.
Jo tämä voi vaikuttaa munkkilatinalta. Mascallin väite on siis, että paras tapa lähestyä viittä klassista jumalatodistusta on katsoa ympärilleen. Ihminen voi kääntää katseensa tähtitaivaalle, aavalle merelle tai ihan vain nostaa vaikkapa puun lehden käteensä. Itse asiassa ihan mikä vain tosiaan kelpaa, vaikka kuinka pieni ja vähäpätöinen olento.
Tuomaan jumalatodistukset eivät vakuuta niinkään ”läpikotaisin oppimalla muodollisen logiikan lakeja ja kulkua”, vaan tulisi tutustua ”juuria myöten rajallisten olentoihin ja oppia tuntemaan ne juuri sellaisina kuin ne ovat”.
Jumalatodistukset kuitenkin usein jättävät ihmiset kylmiksi. Mascallin mukaan syynä on ihmisten kyvyttömyys realistisesti katsoa maailmaa. Ihminen ei tajua, että kaikki hänen ympärillään on katoavaa, hän itse mukaan lukien.
Yksi este on nykyihmisen kiire. Nähtävästi tämä oli jo ongelma 1940-luvulla. Anekdootin mukaan yksikään merimies ei ole ateisti. ”Merimiehillä on aikaa ajatella”, Mascall kertoo syyksi.
Jumaluskon eräs oleellisin edellytys onkin ”mietiskelevä ja kunnioittava asenne” ympäristöä kohtaan. Ote Mascallilla on paremman sanan puutteessa ekologinen.
”Useat … ovat huomauttaneet, että nykyihmisen kunnioituksen puute luontoa kohtaan on johtanut osaan aikamme suurista taloudellisista pahoista: maaperän häikäilemättömään hyväksikäyttöön taloudellisen hyödyn saamiseksi, maanalaisten esiintymien tuhlaamiseen ja metsien tuhoamisen lähes peruuttamattomasti… Nyt näyttää siltä, että sama puute on suurelta osin ollut syynä nykyihmisen jumalauskon menettämiselle. Sillä tuskin on todennäköistä, että näemme asiat Jumalan luomina, jos ensisijaisesti suhtaudumme niihin asioina, joita voimme hyödyntää jotenkin…”
Tarkoitus on siis lukea maailmaa sisältä – intus legere – ja tajuta sen todellinen ontologinen tila, luonne tai juuri, kuten Mascall sitä nimittää. Se löytyy ”intiimillä metafyysisellä tajuamisella”, kuten hän kirjan jatko-osassa kirjoittaa. Intellectus on tie, joka vie tähän, eikä niinkään ratio.
Katoavaisuuden tajuaminen voi olla kova koulu ihmiselle. Sehän voi esimerkiksi yllättää sairauden tai läheisen kuoleman myötä. Elämänkriisit ovat oma lukunsa, kun ihminen tajuaa, ettei mikään maailmassa ole pysyvää. Viimeistään oma kuolema vie luulot. Mascall kutsuu tätä kaikkea jumalatodistukseksi ”sisältäpäin”.
Uusintapainoksen yksi puute on vuoden 1943 tyylikkään esipuheen poisjättäminen. Tilalle on otettu kuivakka johdantoessee vuodelta 1966.
Nykyajan useasti repivässä keskusteluilmapiirissä Mascallin tyylikäs pahoittelu esipuheessa, ettei hän voi kuin vain kerran mainita toisten titteleitä, on raikkaan huomaavainen alku kirjalle. Se tuo lämpöä koko kirjaan. Kunnioittava keskustelu on valinta.
