∞
Ensimmäisellä kerralla Pellinen ei nähnyt minua, hän näki vain vastaantulijan. Yleisen mielipiteen mukaan sitä ei lasketa kohtaamiseksi. Mutta minä näin hänet.
∞
Sitten hän tuli avaamaan ovea ja kerroin, että selkä on kipeänä, mihin Pellinen vastasi, että täällä on vähän istuimia. Sanoin, että me selviämme. Se oli polleasti sanottu ja annoin itsestäni Pelliselle väärän kuvan, että olisin sitä tyyppiä, joka menee läpi vaikka mistä. Hetken päästä Pellinen istui ja kuunteli, kun Lehto sanoi, että Jyrki-boy, tehdään sulle vähintään samanlainen kirja kuin Aronpurolla. Pellinen katsoi Lehtoa tarkasti. Olisi hauskaa, jos voisi lukea ihmisen ajatuksia, mitähän Pellinen tuolloin mietti. Minulla on aavistukseni. Keskustelen aavistuksistani vielä Pellisen kanssa.
∞
Etsin Pellistä Lehdon salongissa, tahdoin omistuskirjoituksen keltaiseen kirjaan. Se on lähtenyt, minulle sanotaan, vanha mies. Myöhemminkään meille ei tullut tavaksi kirjoittaa omistuksia, ehkä siksi, että siihen menisi paljon aikaa, vaikka oma tuotantoni on määrältään neljännes Pellisen tuotannosta. Mutta minä kirin. Pellinen kehuu, että vielä ohitan hänet.
∞
Pellinen istuu kahvilan pöydässä ja odotan, milloin hänen kuuluisa puheensa alkaa. Jo sitä ennen istuin viereisessä pöydässä, kun Pellinen puhui Kauppisen kanssa ja siihen tuli kustantaja selittämään, että Pellinen täällä puhuu. Sanoin Pelliselle, etten ymmärrä tuota puhetta puheesta. Pellinen vastasi, ettei tiedä, pitäisikö moisesta puhepuheesta loukkaantua.
∞
En minä aseta ketään elävää kirjailijaa Pellisen tasolle, kun Helinkin kuoli. Tämä on totuus. Aion kertoa vielä lisää totuuksia.
∞
Pellinen sanoi, että näyttää meille maalauksiaan. Mentiin Pelliselle. Siellä oli maalauksia ja flyygeli keskellä huonetta. Muutamia käsikirjoituksia. Hyllyssä Pellisen kirjoja. Sain muutaman ja yhden lainaksi mutten ole sitä palauttanut. En muista, mikä oli se lainattu kirja. Pellinen soitti flyygeliä ja aloin videoida kesken soiton, mistä hitaudesta Pellinen minua moitti. Sitten lähdettiin Nuppulinnaan katsomaan lisää Pellisen maalauksia. Vaimo ajoi, Pellinen istui vieressä ja minä olin takapenkillä. Huonon kuuloni vuoksi en kuullut mitä edessä puhuttiin. Ajettiin Nelostietä ja sitten muita teitä. Nuppulinnassa oli iso varasto täynnä Pellisen maalauksia. Mulla on seittemänsataa maalausta, Pellinen ilmoitti. Videokuvasin. Takahuoneessa Pellinen näytti seitsemää loppuunkäytettyä sähkökirjoituskonetta. Maalauksissa oli kovat värit. Mä en tee yhtä työtä pitkään, Pellinen sanoi, tai jotain siihen suuntaan, se oli kuitenkin ajatuksena. Voin kuvitella, miten Pellisen nimi ja numero tulee näkyville puhelimeeni ja vastattuani hän ärjyy, etten mä noin sanonut. Siinähän ärjyy. Sitten Pellinen soittaa uudestaan ja sanoo, että me kehutaan toisiamme, että vähän tossa äsken ja niin edelleen. Niin se on. Paluumatkalla Nuppulinnasta keskustelu eteni etupenkillä enkä minä enää edes yrittänyt kuunnella. Jätettiin Pellinen Katajanokalle, hän oli menossa syömään siihen ravintolaansa. Katsoimme miten hän kulki, hän kulki hiljaa ja se oli vaikuttavaa.
∞
Pellinen sanoo olevansa nero ja se on totta. Kysyin Pelliseltä, mitä mieltä hän on siitä vanhasta käsityksestä, ettei nero tiedä olevansa nero, että Heikinheimo on sillä kannalla. Pellinen oli eri mieltä vanhan käsityksen ja Heikinheimon kanssa. Pellinen mainitsee usein olevansa nero.
∞
Pellinen soittaa ja sanoo, että hänellä on italialainen pöytä. Kysyn, että mitä. Pellinen vastaa, että hänellä on käsikirjoitus nimeltään Italialainen pöytä, joka kertoo paikasta, jossa on italialainen pöytä. Maisa lähettää sen sulle, Pellinen sanoo. Maisa lähettää. Tulostan Italialaisen pöydän ja alan lukea sitä, käsikirjoitusta. Kirjoitusvirheitä on, muita epäselvyyksiä, hauskoja pilkuttomuuksia, Pellinen laittaa pilkun ensimmäisen ja toisen asian väliin ja jättää sitten pilkuttamatta. Teksti on mykistävää. Se on niin mykistävää, että ei sitä ymmärrä minun lisäkseni juuri kukaan. Tavallaan tämä on masentavaa, mutta ei se ole masentavaa, sillä korkein taso on vain harvoille. Muistan mitä Kalervo Palsa sanoi: ”Moukilta iäti salassa.” Näin on. Luen Italialaisen pöydän ja sitten teksti, 126 liuskaa, käydään lävitse. Siihen menee kaksi tapaamista Starbucks-kahvilassa Akateemisen Kirjakaupan kyljessä. Kyselen, jaksatko sinä Pellinen vielä ja Pellinen sanoo jaksavansa. Hän on sellainen. Myöhemmin hän ärtyy, kun Facebook-päivityksessäni sanon, että Pellinen kirjoittaa kaksi kirjaa viikossa. Pellinen epäilee, että ihmiset pitävät päivitystäni vitsinä. Pitäkööt. Moukat. Googlaan Italialaisen pöydän hämeenlinnalaiset kahvilat ja tuuloslaiset järvet, jotta ei tule asiavirheitä. Olen ärtynyt siitä, että Pellisen teoksissa on turhia pikkuvirheitä, kirjoitus- ja asiavirheitä, koska Pellinen ei itse enää viitsi lukea kirjoittamiaan tekstejä, joten se jää muiden työksi. Ilmeisesti Anhavan suvun (Tuomas ensin, sitten Martti) jälkeen Pellisen teksteihin ei ole kukaan kunnolla paneutunut. Aluksi on Pellisen teksti, johon Pellinen on tehnyt käsin korjauksia, sitten tulee puhtaaksikirjoittaja, jonka jälkeen lopuksi tulee taittaja tai julkaisija. Tämä koko jono on käytävä läpi, jotta kirjasta tulee Pellisen arvoinen.
∞
Tajuan, että yksinäisyydessäni on valo, ja se valo on Pellinen. Muiden aika menee niinkin alhaisiin ajanvietteisiin kuin politiikkaan.
∞
On Pellisen myyttinen puhetulva ja sitten on myyttinen Pellisen käsikirjoitus, kolmantena ovat vielä Pellisen myyttiset käsikirjoituskasat, jotka tarinan mukaan täyttävät Pellisen ja kustantajien kaapit. Pellinen on myytti. Se on totta. Käymme Italialaisen pöydän käsikirjoituksen läpi vielä toistamiseen, nyt se menee nopeasti.
∞
Hölmöilen, enkä saa Italialaista pöytää painoon ja Pellinen soittaa ärinäpuhelun. Olen luvannut monenlaista. Päätän, että tästämisin en lupaa enää mitään, sillä minua ahdistaa suuresti se, etten kykene täyttämään lupauksiani, vaikkakin lupausten täyttymättömyys ei täysin johdu minusta, vaan siitä, että olen antanut asioita tehtäväksi ihmisille, joilla on paljon muutakin tekemistä kuin Pellisen käsikirjoituksen valmiiksi saattaminen.
∞
Alan ymmärtää Pellisen psyykettä. Ehkä. Hän soittaa minulle ja sanoo, että hän julkaisee seuraavan käsikirjoituksensa itse. Olen jo lukenut sitä ja käsikirjoitus on loistava ja keskeneräinen. Sanon, että hän päättää asiasta itse, mutta mielestäni on hänelle vahingollista, että ilmoille on päästetty keskeneräisiä tekstejä, mutta hän päättää itse niin kuin mielellään fraasisesti sanotaan. Pellisellä on kiire, hän rientää eteenpäin, hän on sellainen. Hän päättää itse. Mutta joskus hän menee harhaan, minkä puolestaan minä tiedän omasta kokemuksestani itse, minä olen hätäillyt suuren runoteokseni kanssa ja se ärsyttää.
∞
Kun sanoin Pelliselle, että menen Osloon, hän sanoi, että oot siellä vissiin pari päivää. Jouduin myöntämään. Pellinen on paikoissa viikkoja, mikä on oikein.
∞
Pellinen sanoo, että hänellä on aikaa miettiä.
∞
Pellinen sanoo, mulle kirjallisuus ja sen henkilöt ovat todellisempia kuin tämä muu.
∞
Puhumme puhelimessa. Pellinen sanoo, mä oon minervaattinen ihminen. Kysyn, missä hän on. Mä kävelen tässä Mount Everestin kohdalla edestakaisin.
∞
Olen kirjoittanut omaelämäkerrallisesta kirjasta raakaversion, vaikka on se jo enemmän kuin raaka. Sydämeni sykkii epätahtisesti. Tahdon kysyä Pelliseltä, onko hän yksinäinen, mitä yksinäisyys merkitsee hänelle. Miten hän selviytyy. Minulla on niin paljon kysymyksiä ja ne ovat järjestään osoitettu Pelliselle. Ei keneltäkään muulta voi kysyä.
∞
Kysyn Pelliseltä, miten hän jaksaa runoilijoita. Pellinen vastaa, että hän ajattelee vain itseään, eikä runoilijoita.
∞
En ole uskaltanut kertoa Pelliselle, että kävin viime viikolla miehen luona, joka kysyi minulta, että olet kai uskossa. Mutisin, että toivon mukaan. Vaimo puolestaan sanoi, että sitä, onko uskossa, ei voi määritellä itse eikä varsinkaan kukaan muu.
∞
Sanoin miehelle, että oloni on usein yksinäinen, kun en pysty samastumaan viitekehykseni elämänmenoon. Että tässä on yhden miehen sota menossa, eikä meillä ole yksiä, miehiä eikä sotaa. On vain massaa, joka kielletään, sillä vain sota ja mies myönnetään. Toisaalta, enkä sanonut tätä miehelle, olen mieluustikin yksin, mutta olisi miellyttävää, jos ei tarvitsisi pelätä omia mielipiteitään, kun on ihmisten seurassa. On lähdetty pöydistä. Minä kun joskus ihan oikeasti luulen, että ihmiset ovat tasa-arvoisia ja on mielipiteen vapaus. Nämä ovat täysiä valheita. Mutten minä tahdo miesten piiriin, enkä miehen ehdottamalle leirille. Mies sanoo, että leirillä ja piirissä löydetään vikoja vaikka osallistuja olisi luullut ettei vikoja ole. Minä en tahdo löytää vikoja, sillä olen ollut psykodynaamisessa terapiassa kahdella terapeutilla yhteensä kolme vuotta. Mitähän Pellinen sanoo, jos kerron, että toivon olevani uskossa? Ei semmoista voi varmuudella sanoa, että on uskossa, se jää uskon asiaksi, sekin. Pellinen ei käsittääkseni ole uskossa eikä hän ole edes vasemmistolainen. Mutta hänellä oli äiti.
∞
Mies sanoi, sinä makaat, sinä et liiku, sinä lillut elämänvedessä.
∞
Soitan Pelliselle ja kysyn Holapasta: ”Se on oppinut ja fiksu ja laaja-alainen, maalta tullut. Se kävi Pariisissakin ja se loi hahmon, joka suggestoi minua, Boman. Anhavan mielestä Holapasta oli tullut demari ja kaunokirjallisuus oli Holapalla sivuosassa. Anhava lopetti Holapan lukemisen. Nämä ei jaksa elää Suomessa rinnakkain.” Pentti Holappa olisi viitekehykseni sankari, jos he olisivat hänestä kuulleet.
∞
Tänään löysin vuosikymmenien etsinnän jälkeen omasta äidistäni hyvän asian: minusta olisi tullut Sheldon Cooper, jos äiti olisi rakastanut minua.
∞
Kahvilassa istumme Pellisen kanssa sohvalla vierekkäin. Vastapäätä tulee istumaan taiteilija Kuorinki. Pellinen huomauttaa, että meitä vastapäätä istuu The Big Bang Theoryn, yhdysvaltalaisen sitcomin, päähenkilö Sheldon Cooper. Se on totta, ulkoisesti, onneksi taiteilija Kuorinki ei ole sisäisesti Sheldon Cooper. Haen meille kahvit. Taiteilija Kuoringin takana on ikkuna ja ikkunan takana kävelee ihmisiä jalkakäytävällä. Kadulla kulkee autoja. Odotan uusia tuttuja ihmisiä.
∞
Olisi opeteltava olemaan vain hiljaa.
∞
Menen Pelliselle. En muista hänen alaovensa koodia, soitan hänelle, mutta muistan koodin, joten soitostani tuli turha. Pääsen sisään. Kävelen rappusia. Pellisen ovi on raollaan ja menen sisään. Televisio on auki. Kehotan Pellistä soittamaan flyygeliä, hänen sormensa ovat notkeat ja kevyet kuin Niilo Rantalalla, jonka sormia Kaj Chydenius kehui viime kesänä Tampereen Herättäjäjuhlien lopuksi. En ole Pelliselle kertonut körttikytköksistänikään. Meillä on niin paljon puhumatta. Hän täyttää ensi vuonna 80 vuotta ja kysyn, onko sairauksia. Ei ole. Sitten tutkimme käsikirjoitusta. Pellinen istuu sohvatuolillaan ja minä tuolilla hänen vieressään. Edessä on television ruutu, joka on nyt musta. Ikkuna flyygelin takana näyttää sisäpihalle ja olen katsonut sinne. Pellinen sanoo luottavansa minuun, hän ei enää aio lukea käsikirjoitusta. Teen lähtöä, Pellinen sanoo menevänsä vähän ajan päästä syömään alakerran ravintolaan, jonka nimenä on maailman korkeimman vuoren nimi. Sen yllä Pellinen asustaa.
∞
Pellinen kävelee Akateemisen Kirjakaupan viereisen Starbucks-kahvilan edessä Keskuskadulla. Menen hänen luokseen. Seuraavalla kerralla hän on eteisessä tutkimassa Voima-lehteä. Menemme kahvilaan. Pellinen puhuu viereisen pöydän nuorelle naiselle kuin nykyajan nuoret, ilman häpeää. Sitten puhumme asioista.
∞
Kysyn Pelliseltä, mitä ”hyvää kohti” tuo hänelle mieleen. Hän sanoo, että se on yleistä puhetta, se ei ole merkityksellistä puhetta. Luulen ymmärtäväni mitä Pellinen tarkoittaa. Siirrymme seuraaviin aiheisiin mutta vartin päästä kerron, että minulle on annettu tehtäväksi kirjoittaa Pellisestä teemalla ”hyvää kohti”. Pellinen katsoo pitkälle, toivon että hän on tyytyväinen.
∞
Pellinen soittaa ja sanoo, etten ole tehnyt sitä, mitä olen luvannut tehdä. En ole hankkinut hänelle hänestä tehtyä uutta kirjaa. Yritän selittää, että vaikeata on ollut, vaikka jo lupauksen antaessani tiesin, että en kykene lupaustani täyttämään. Olenkin jo tullut tarkemmaksi lupausteni suhteen. Sanon, että yritän vielä, mikä merkitsee sitä, että vaimo lähettää sähköpostia kirjan tekijälle ja kustantajalle. He lupaavat, että Pellinen saa kirjan.
∞
Pellinen sanoo, ettei mennä Starbucks-kahvilaan, vaan mennään siihen Svenska Teaternin kahvilaan. Menemme sinne. Sanon myyjälle kahvista ja myyjä vastaa kan du prata svenska. Sopiihan se. Onko tullut Ruotsista Suomeen kesätöihin, mietin, kun hän sanoo, että vanlig kaffe. Myönnyn taas. Myyjä on juuri niin tolkuttoman kaunis kuin ruotsalaiset tapaavat olla, kun ollaan jo jätetty viidakko taakse ja kaikki raajat ovat irtautuneet puusta. Pellinen kertoo uudesta kirjastaan ja vanhoista kirjoistaan. Hän kehuu paikan rauhallisuutta ja niin kehun minäkin. Sitten Pellinen sanoo, että meillä on tapana kehua toisiamme. Hän on kehunut kirjaani pyytämättä, mikä on ainakin kahdella tapaa kummallista. Ensinnäkään en ole kehua pyytänyt ja toiseksi kehuja on kirjojen tekijä itsekin. Menemme vielä Akateemiseen Kirjakauppaan katsomaan kirjoja. Se on ahdistava paikka mutta Pellisen kanssa siellä uskaltaa olla. Kiiltäviä kansia, humoristisia nimikkeitä, ”kirjailijoiden” kuvia, kohtaamispaikkoja, työntekijöiden suosituksia, sarjakuvaosastoja, eikä yhtäkään Pellisen kahdeksastakymmenestäneljästä teoksesta. Se on rikos. Sanoin, että menen mielelläni Akateemisessa Kirjakaupassa toiseen kerrokseen, siellä taidekirjojen seassa ahdistaa vähemmän, ja Pellisen tehdessä lähtöä hän sanoo, että sinulla on vielä toinen kerros edessä. Kierrän toisessa kerroksessa vastapäivään keskusaukon ja sitten lähden kotiin.
∞
Minä en ole tässä kuplassa.
∞
Haen Pellisen rautatieaseman edestä. Siinä hän seisoo etukenossa ja näkee minut. Matkalla Etelä-Haagaan Mannerheimintiellä puhumme niitä ja näitä, ihan mitä tahansa, mikä on valhe, sillä aivan kaikesta en uskalla Pellisen kanssa puhua. Aurinko paistaa ja on lämmintäkin, se on mukavaa, ja toivon että sydämeni rytmihäiriöt loppuvat. Vaimo sanoi, että tarkkailen itseäni ja kun en tarkkaile, minulla ei ole rytmihäiriöitäkään. Perillä olen levollinen ja kysyn Pelliseltä ainakin Saarikoskesta ja Tuomas Anhavasta, mutta Martti Anhavaan emme ehdi. Välillä Pellinen soittaa Chopinia, soitto kuulostaa kermavaahdolta, johon on lisätty sokeria. Kaikki videoidaan. Paluumatkalla Pellinen sanoo, että me voimme puhua mistä vain. Vien hänet Mount Everestin viereen.
∞
Pellinen sanoo, että on kirjailijana ainutlaatuinen.
∞
Jo toissatalvena, se on minulle pitkä aika olla ihmisen kanssa tekemisissä, oltiin Pellisen kanssa Eurajoella. Oli kylmää ja kirkasta. Kirjoitimme kilpaa ja luin vähän Miestä vailla ominaisuuksia, jota jostain syystä en ole lukenut, syy on kenties se, että olen lukenut melkein kaikki muut sotienvälisen Euroopan proosaklassikot tai olen lukenut proosaklassikoiden tekijöiltä ainakin yhden kirjan, yleensä sen proosaklassikon.
∞
Kysyin Pelliseltä yksinäisyydestä, mutten ymmärtänyt hänen vastaustaan mutta ymmärsin, että vielä joskus ymmärrän. Se on lohdullista.
∞
Pellinen kuuntelee ihmisiä, hän jopa tietää synnyinkyläni. Hän on keskustelija, kuuntelija, eikä monologin pitäjä, kuten on niin yleistä. Hän istuu kirjallisessa tilaisuudessa ja taatusti miettii kirjoittamistaan, sillä olen siinä käsityksessä, ettei Pellinen mielellään tuhlaa aikaansa. Häneltä tuli paljon tekstiä alusta saakka ja hän kertoo, että Tuomas Anhava ymmärsi häntä eikä editoinut paljon. Näitä Anhavan lapsia riittää.
∞
Sanon Pelliselle, ettei enää voida kirjoittaa kuin hän ja Pellinen käsittää sanomiseni moitteeksi. Sanon, ettei se ollut moite. Pääsemme yhteisymmärrykseen. Kerron perään, että asetan hänet samaan sarjaan Helinin, Aronpuron ja Turkan kanssa. Sirkka vai, kysyy Pellinen. Sanon, että Sirkka, ja jatkan, että voisi olla Joukokin.
∞
Minä en halua olla tässä kuplassa.
∞
Yritän katsoa, alkaako Pellinen väsyä, mutta kyllä hän sen sitten kertoo, ja kertoo, että hän tahtoi äsken keskeyttää, mutta päätti olla keskeyttämättä, päätti antaa muille tilaa.
∞
Tilaisuudessa minulla ei ole mitään sanomista ja kysytään, miksi en puhu mitään. Sanon, ettei minulla ole mitään sanomista, mutten sano sitä, että kirjoittamista tästä vielä on.
∞
Pellisen romaani Markon elämä on esittelyhyllyssä Kallion kirjastossa. Otan siitä kuvan ja panen kuvan Instagramiin ja sitä kautta Facebookiin. Tahdon tehdä hänelle hyvin.
∞
Pellinen on epäileväisellä päällä ja näytän mitä olen kirjoittanut vuosia sitten: Jos minulla olisi kustantamo, en muuta tekisikään kuin julkaisisi Pellistä ja hänen tapaisiaan kirjailijoita eli sellaisia kirjailijoita, joita lyhemmin tapaan kutsua neroiksi.
∞
Ystäväni kysyy, kuka se Pellinen on. Nämä ovat vaikeita hetkiä. Eräs runouden opettaja kysyi kerran, mikä se on, kun puhuin Cantosista. Itsestäänselvyyksiä on todella vähän, vaikka näille elämä näyttäisi olevan itsestään selvää. Nyt ne ovat keksineet sen Yhdysvaltain presidentinkin. Lapset ovat keksiviä.
∞
Ajan Tuulokseen, siellä jo odottaa Pellinen Teresan kanssa. Näen italialaisen pöydän ja annan Teresalle ja Pelliselle Italialaisen pöydän. Videokuvaan. Pellinen näyttää yläkerrankin. Talo on kummulla ja sen nimi on Niittykarhu, joka on myös Pellisen kirjan nimi, tietenkin.
∞
Siinä on eroa, moittiiko julkisessa Facebook-päivityksessä Helsingin Sanomia vai apurahalautakuntaa. Jotkut eivät vain kyllästy isänmurhaan.
∞
Pellinen sanoo, että Venäjä ei enää kiinnosta. Hän teki Venäjästä monta kirjaa, kuten hän teki ja tekee Turusta, Tuuloksesta ja muista paikoista. Sanon että Tuomiokirkonsoiton jälkeen tehdään Peltoevankeliumi, olen alkanut puhua kuin tämän alan mies. Sitten Pellinen sanoo, että tekstiä tulee lisää, vastaan, että antaa tulla vaan. Rumannimisiä kirjoja ei viitsi tehdä, mutta Tuomiokirkonsoiton ja Peltoevankeliumin viitsii. Pellisellä on kirjoja, jotka on taitettu, graafisesti suunniteltu, aivan hirveästi, minä en pysty lukemaan rumannäköistä kirjaa.
∞
Mitähän Pellinen on mieltä uskonasioista?
∞
Muistan, kun ostin Touko Kauppisen kirjan Totaalirunoilija Pellinen Turun kirjamessuilta ja menin lukemaan sitä kahvilaan. Vieressä lavalla joku täysin mitätön kirjailija kertoi varttuneille naisille, ettei hän pidä ihmisten parissa olemisesta. Päätin, että kerron tämän Pelliselle, jos joskus tutustumme. En ole vielä muistanut kertoa.
∞
Lähipöydässä mies sanoo olevansa äärimmäisen rehellinen ihminen. Kello on niin vähän, istun vielä täällä.
∞
Tämä on kirja Jyrki Pellisestä ja ihmisestä, joka ei sopeudu ympäristöönsä. Etsin Pelliseltä vastauksia. Minä olen se sopeutumaton ihminen. Se kuulostaa samalta kuin äärimmäisen rehellinen ihminen.
∞
Pellinen on kuin Andy McCoy tai Turussa Michael Monroe, ihmiset ovat nähneet heidät kadulla ja ihmisillä on tarinansa heistä. Mutta on Pellinen nähty Turussakin. Piritorilla on Pekko.
∞
On kaupunki tuolla, Pellinen sanoo, kun istumme sohvalla vierekkäin. Naurahdan. Tätä on sivistyneisyys. Ehkä Pellinen on uskossa? Kyllä se olisi siitä jo kertonut, nämä eivät kynttilää vakan alla pidä.
∞
Tahdon kysyä, miltä se tuntuu, kun on samaa mieltä. Sitä ei voi kysyä Pelliseltä.
∞
Luen runotiedostoani ja keskellä keskuslyriikkaa lukee: olisipa Pellinen isäni. Täytyy kysyä Pelliseltä, onko hänellä jotain asiaa vastaan. En vaadi perintöä.
∞
Isä asuu Hämeenlinnassa, sanon Pelliselle. Ja Tuulos on Hämeenlinnaa, vastaa Teresa.
∞
Hyvää kohti -sarjassa ovat ilmestyneet myös:
– Matti Myllykosken pääkirjoitus
– Kalle Toivosen artikkeli Jaan Kaplinskin matka yli hyvän ja pahan akselin
– Niilo Rantalan artikkeli Kuvia. Ristiriitoja, tuomitsijoiden tuomitsemista ja stereotypioita neljässä näytöksessä
– Reijo E. Heinosen artikkeli Hans Küngin tie kohti uskontojen ja kulttuurien yhteisymärrystä
– Heidi Pyykkösen artikkeli Ikuista Edeniä etsimässä – näkemys rakastumisesta
