Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Hanna Meretojan Elotulet on hänen esikoisromaaninsa. Elotulet on fiktiivinen kirja, mutta sen yhtenä lähtökohtana on kirjoittajan oma kokemus rintasyöpään sairastumisesta. Meretoja antaa Elean, eräänlaisen alter egonsa, kertoa fiktion ja ei-fiktion suhteesta seuraavasti:
“Ja onhan myös ei-fiktio kuvittelun läpitunkemaa. Fiktio ja ei-fiktio vuotavat toisiinsa; kumpikin määritelmä on väärä. Fiktio on todempaa kuin olemme valmiita näkemään, ei-fiktio sepitteellisempää kuin haluamme ajatella. Eleassa nousee pakottava tarve tutkia kirjoittamalla tätä vielä hahmotonta myllerrystä, joka on ottanut valtaansa hänen kudoksensa, hänen imutiensä ja hermoratansa, hänen sielunsa ja ruumiinsa kietoumat, jotka ovat yhteydessä kaikkeen häntä ympäröivään.”
Kertomus lähtee liikkeelle meren ja sen seudun kuvauksesta sellaisena kuin se avautuu kirjan päähenkilölle, Elealle. Yhtenä elokuun iltana toteutuu Elean kauan toivomat elotulijuhlat Paraisten mökillä, jonne hän on kutsunut ystäviään. Paikalla ovat Elea, hänen elämäntaiteilija- ja filosofimiehensä Otto ja heidän lastensa Iiriksen ja Elliotin lisäksi lastenlääkäri Matias ja hänen taiteilijapuolisonsa Aura sekä Salma, joka on hiljattain menettänyt kumppaninsa, Veeran, sekä Salman tytär Aida.
Elotulien yhden illan tapahtumien – ja ennen muuta luonnon hienosyinen – kuvaus muistuttaa ainakin etäisesti nobelisti Frans Emil Sillanpään kesäisen viikonlopun romaania Ihmiset suviyössä (1934). Meretojan kerronta on kuitenkin Sillanpäätä intensiivisempää ja henkilökohtaisesti väkevämpää. Se panee lukijan ajattelemaan omaa elämäänsä, sen merkitystä itselleen ja muille.
Elean tunnelataus tuona elokuun iltana on innostuneen jännittynyt, mutta toisaalta pelokas. Hänen ajatuksensa on se, että kaikki paikalle kutsutut ystävät kertovat jostakin kirjasta, meritarinasta, joka on vahvasti vaikuttanut heihin. Elea on päättänyt kertoa ystävilleen vakavasta sairastumisestaan rintasyöpään ystäviensä kokoontuessa yhteen. Hän on valinnut “kehystarinakseen” Jeanette Wintersonin Majakanvartijan. Elea epäröi hetken aikomustaan, mutta kuitenkin rohkeasti toteuttaa aikeensa ja kertoo sairastumisestaan ystävilleen, jotka aluksi järkyttyvät tiedosta, mutta se aikaansaa heidänkin avautumisen omasta elämästään. Elea filosofoi:
“Hän miettii niitä päällekkäisiä maailmoja, joiden laskostumisesta ilta tulee avautumaan. Yhteydet ja katkokset järjestyvät kuin jäähän repeävä railo, joka haarautuu henkeäsalpaavan nopeasti toisiaan risteäviksi, eri suuntiin haaroviksi säröiksi.”
Yhteys itseen ja toisiin on rakkauden ja elämän tärkeimpiä ilmentymiä
Elotulet on vahva kertomus siitä, miten me kaikki yritämme löytää yhteyden itseemme ja toisiimme. Se kertoo tietyistä ihmisistä, siis Eleasta, hänen perheestään ja ystävistään. Mutta romaani ei kerro ainoastaan heistä, vaan meistä kaikista: meidän kaipuustamme itsemme ilmaisemiseen, ystävyyteen ja rakkauteen.
“Elea ei tiedä, kirjoittaisiko minä- vai hän-muodossa. Ehkä hän horjuu niiden välillä. Sitähän elämä lopulta on: huojumista ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä. Olemme itsellemme piste, josta maailmankaikkeus avautuu, muille vain yksi monien joukossa.”
Elotulet tavallaan peräänkuuluttaa Mircea Eliaden kaltaisesti ikuisen paluun myyttiä kosmoksessa ja ihmisen historiassa. Elea näyttää ajattelevan, että ihminen, kukaan meistä, ei koskaan lopullisesti katoa, vaikka kuolee. Luotamme fyysisesti poistunut elää muistoissa, ja kun ei enää niissä, niin itse asiassa kaikessa, ei pelkästään kauniissa, vaan myös elämän rujoudessa ja repaleisuudessa. Jokainen ihminen siis palaa jatkuvasti takaisin ja jatkaa näin olemassaoloaan milloin karheassa kaislassa, ihanassa kedon kukassa, puun sileässä lehdessä tai meren jyrkissä tyrskyissä, milloin tutun laulun vienossa sävelessä, ilta-auringon katoavassa säteessä tai yön kosteassa viileydessä – kaikissa ja kaikessa.
Toisaalta jokaisessa ihmisessä on halkeamia, jotka toivovat tulevansa kuulluiksi ehkä juuri elotulien aikaan, jolloin äänetön näyttää koskettavan jokaisen ääntä niin, ettei se kuuluisi ilman ystävien tukea. Elean ystävien yhteen kokoontuminen ei ole niinkään viihteellinen ja iloinen tapahtuma, vaan läsnäolijoiden syvien tuntojen äänien kuulluksi tulemisen hetki, momentum.
Elea ja hänen ystävänsä haluavat sanoa, että on olemassa rakkautta ja ystävyyttä, ystävyyden rakkautta ja myös rakkauden ystävyyttä, jotka tahtovat tulla nykyistä näkyvämmin esiin maailmassa, jossa elämän kaikkinainen haaskaaminen ja tuhoaminen ovat arkipäivää. Vaikka Elotulet ei suoranaisesti ole ekologinen romaani, niin se on sitäkin. Romaani on vahva kannanotto ihmisen ja suunnattoman upean ja mittaamattoman arvokkaan luonnon puolesta.
Kuoleman varjo tekee totuudellisuuden mahdolliseksi
Elotulissa kuolema ei ole pelkästään piinaava varjo, vaan myös pimeän yön lähes ainoa valopilkku, “totuuden hetki”. Ikään kuin Elea haluaisi sanoa, jos uskaltaisi: tämä päivä, onko se mitään ilman päivien ketjua. Tämä tuttu tie, onko sekään olemassa ilman toisia ja toisten teitä. Kuka sanoi, ettei näin saisi ajatella? Ihminen, jolla on aurinko sylissä ja myös hän, joka on viileän ja villin illan ystävä.
Hetkittäin tuntuu, että me kaikki olemme kauniita, mutta heiveröisiä päiväperhosia, ja että repaleisuus ja vaillinaisuus ovat ihmiselämän tosiasiallisen täydellisyyden ilmentymiä. Täydellisessä ovat myös läsnä “hyvä” ja “paha” ja jopa hyvä ja huono Nietzschen tarkoittamalla tavalla. Myös kyvyssä kokea järkytystä, mistä Elean mukaan hänen omassa hädässään on kyse, on jotain sellaista olennaisen tärkeää, jota ei saisi poistaa elämästä, vaan jota pitäisi vaalia kollektiivisesti. Nimittäin löytämällä omalle ikävälle kokemukselleen yhdessä toisten kanssa sanat, voisi ehkä varjella järkytystä, jopa pyyhkiä – ainakin hetkellisesti – sen näköpiiristään. Näin meistä jokainen pääsisi kappaleen matkaa eteenpäin.
Eleaa näyttää kiehtovan Baruch Spinozan panteismin kaltainen elämänkatsomus. Uskonnot liian staattisina järjestelmiä eivät oikein inspiroi häntä, vaikka hän ei niitä varsinaisesti vastusta. Jos Elotulista saisi kirjoittaa vain yhden kohdan, se voisi olla seuraava.
“Elea toivoo, että hänestä jäisi yhden tarinan sijaan monia keskenään ristiriitaisia kertomuksia, tarinallisia välähdyksiä, joiden ei tarvitse sopia yhteen. Toivottavasti niissä on säröjä ja hiljaisuuksia, surua ja rujoutta. Kunpa niissä soisi kaikki, mikä hänessä on värähdellyt, kaikki mitä hän on rakastanut. Ehkä kuolemanjälkeinen elämä onkin sitä, että jäämme soimaan toinen toisissamme. “
Coincidentia oppositorum eli vastakohtien yhteen lankeaminen
Meretoja maalaa tarkoin biologisin värein, mutta myös psykologisin ja filosofisin vivahtein. Kaikesta huomaa sen, että kirjoittaja tuntee läpikotaisin saaristolaiselämän, kirjallisuustieteen sisällöt ja (elämän)filosofiat nyansseineen. Meretojan luontokuvaus ei ole vain tarkkaa, vaan se yhdistyy monin säikein kaunokirjallisiin ja filosofisiin sekä elämänkatsomuksellisiin elementteihin. Paikoitellen kuvaukset ja niiden välinen suhde ihmisen elämän taianomaiseen mystiikkaan on esitetty liiankin yksityiskohtaisesti. Tämä ei ole suinkaan moite, vaan sellaisen ihmisen mahdollinen huomio, joka ei tunne luontoa yhtä yksityiskohtaisesti kuin Elea.
Kaiken kaikkiaan Hanna Meretojan Elotulet on suurenmoinen romaani. Se on valtavan inspiroiva, elämää ja ihmisyyttä sen moninaisissa valoissaan ja varjoissaan ylistävä kertomus, eräänlainen oodi elämälle ja rakkaudelle. Jokaisen, joka pohtii myös luonnon ja ihmisen elämää sekä niiden välistä suhdetta, tulisi lukea tämä kirja. Elotulien tekstin joustavuus, moniin ja erilaisiin, myös mahdollisiin maailmoihin, avautuvuus on lämpimän energisoivaa ja kuitenkin seesteistä siten, että siinä myös kuolema saa paradoksaalisesti värikylläisen ja ihanan elämän ulottuvuudet. Henkisyys ilmenee myös aineellisena, ruumiillisena.
Hengen ja aineen, sielun ja ruumiin, kategoriat katoavat tai sulautuvat toisiinsa – ja siinä ei ole mitään repaleista eikä myöskään sellaista, johon ei voisi tarttua. Tätä kaikkea ilmentää kauniisti ja herkästi perisuomalainen saunomiseen liittyvä tapahtuma, jossa Meretoja kietoo saumattomasti yhteen luonnon ja ihmisen, ystävien sielut ja ruumiit, sekä ilmaisee intohimoisen rakkautensa elämään.
“Elea tarjoutuu pesemään Salman. Hän yrittää olla yhtä hellä kuin Salma oli hänelle. Pehmeät, pyöreät muodot tuntuvat ihanilta pesuharjan alla. Lopuksi Salma kaataa koivunlehtivedet heidän kaikkien kolmen päälle, Nauru kuplii heissä, kun vesi valuu heistä vuolaana ja huuhtoo heidät yhdeksi virraksi.
– Muista, Elea, että olet rakas. Että olemme tässä, Salma sanoo.
He ottavat toisiaan harteilta ja muodostavat kolmen piirin, halaavat toisiaan märkinä ja alastomina, koivunlehtien tuoksu ihollaan, pysyvät siinä, eivät tahdo hetken loppuvan. He antavat sen laajeta, hehkua heissä, sitoa heidät yhteen tavalla, jota kukaan heistä ei unohtaisi.”
Elean mukaan elämä jatkuu. Mutta se voi jatkua vain, jos elämme yhdessä toinen toistamme tukien, ymmärtäen ja valaisten sekä toivoen, että kaikki nekin hetket, jotka ovat peittyneet unohduksen metsään, saavat tulla näkyviksi – eikä vain jotenkin näkyviksi, vaan niin, että ne loistavat elotulien lailla luoden valoa ja lämpöä ympärilleen. Elotulet rohkaisee meitä omaehtoiseen elämään. Se auttaa huomaamaan sen, että carpe diem, hetkeen tarttuminen ja siinä totuudellisesti eläminen, on todellakin ensiarvoisen tärkeä avain ihmissielun sisäiseen eheyteen.
Arvioitu teos: Hanna Meretoja: Elotulet. WSOY 2022. 462 sivua.
