Kun yksilö ryhtyy kapinoimaan instituutiota vastaan, häviää yksilö aina. Tämä vanha viisaus on käynyt mielessäni, kun olen seurannut Kai Sadinmaan yhden miehen taistelua kirkossa.
Kai Sadinmaa sanoittaa itse uusimmassa kirjassaan Tinkimätön kuolemaan saakka: ”Vastarinnan merkitys ei tyhjene siihen, että saavutetaan jotain, vaan tärkeä on itse kapinan akti. Kapina, kieltäytyminen ja uhma ovat pyhiä tekoja, suoria ja välittömiä ilmauksia ihmisolennon vapauden kaipuusta.”
Jos ymmärrän Kain ajatuksia oikein, niin hän ei ole edes tavoitellut voittoa systeemistä, vaan tärkeintä oli itse kapina. Väline on jo itsessään päämäärä. Jos näin on, Kai on voittanut kapinansa. Hän on tinkimätön ja taipumaton.
Kai tuli elämääni, kun hän somessa vittuili ja arvosteli valintaani Malmin kirkkoherraksi keväällä 2016. Olin Kain mielestä kokoomusveljien ykköslahtari ja oikeistolaisen liberaalimarkkinatalouden pahimpia aisankannattajia. Minua hymyilytti. Arviot menivät minusta ihan pieleen mutta jäin arvostamaan Kain reipasta kielenkäyttöä. Hän oli raikas tuulahdus kirkollisessa hymistelykulttuurissa, vaikka itse vierastan ihmisten arviointia pelkkien mielikuvien perusteella.
Meidän tiemme kohtasivat keväällä vuonna 2018, kun soitin Kaille ja ehdotin tapaamista. Ennen sitä olin kuullut joskus Kain tulikivenkatkuisia radiohartauksia, jotka jäivät mieleen. Pidin tuomiopäivänpasuunan meiningistä mutta minua ärsytti, kun pastorilla menivät taloustieteen ja politiikan käsitteet iloisesti sekaisin.
Ajattelin tuolloin, että jos puhuu noin väkeviä, niin pitäisi olla tarkemmin perillä siitä, mistä pauhaa. Nykyään ajattelen lempeämmin. Tärkeintä olikin ehkä herättää tunteita ja siinä Kai onnistui.
Keväällä 2018 olin ollut kirkkoherrana Helsingissä parisen vuotta. Tulin Helsinkiin aivan ulkopuolisena. Parin vuoden aikana olin kuitenkin jo oppinut, millaiset piirit tai sisäpiirit Helsingin seurakuntayhtymän ja seurakuntien sisällä oli.
Oli olemassa ne joilla oli ”valtaa”, tai sellaisista ainakin puhuttiin. Sitten oli ne ”coolit” tyypit, lähinnä Kallion seurakunnan nykyiset ja entiset pastorit. Heitä riitti ja heidän tekemisiään oli (kirkollinen) media täynnä. Nimesin heidät sankaripapeiksi. He halusivat olla ensisijaisesti hahmoja, tyyppejä, joille kirkko tuntui olevan alusta, megafoni omille ajatuksille. He eivät olleet kirkon palvelijoita perinteisessä mielessä, vaan kirkko oli heidän alustansa mahdollistamassa heidän omia pyrkimyksiään.
Nyttemmin tuo ”Kallion sankaripappien” yksilöpastorien joukko on liudentunut, kun ura on vienyt ihmisiä vastuullisempiin instituutiotehtäviin. Vain muutama myöhäisherännyt on jäänyt ylläpitämään jo laimentunutta sankarieetosta.
Kai Sadinmaa oli ehdottomasti muutama vuosi sitten osa Kallion sankaripappien yksilörintamaa. ”Minä olen erilainen kuin muut, huomatkaa minut” -asenteella yksittäiset pastorit tekivät projektejaan ja hankkeitaan.
Talvella 2018 huomasin kuitenkin, että kaikki piirit, niin ylemmät kuin alemmat, noloimmat ja cooleimmat hyljeksivät Kai Sadinmaata. En itse ollut kovinkaan hyvin perillä Kain aikaansaannoksista, koska en ollut erikseen niitä varsinaisesti seurannut.
Huomioin kuitenkin että Kaista oli tullut kirkollinen hylkiö. Häntä tuntuivat vieroksuvan niin tiedostavat liberaalit kuin konservatiivitkin. Päätin ottaa Kaista selvää ja soitin hänelle ehdottaakseni tapaamista. Ajattelin tarjota hänelle töitä. Soitin asiasta piispalle ja yhtymänjohtajalle ja kerroin suunnitelmistani. Eivät ehkä ilahtuneet mutta eivät kieltäneetkään.
Kun tapasimme ensi kertaa, vaikutuin Kaista. Hän oli juuri niin karismaattinen, vilpitön, hauras ja heikko ja toisaalta sisäisesti vahva, kuin mitä olin etukäteen ajatellut. Tiesin, että hänestä ei olisi normaaliin seurakuntatyöhön. Hän menisi siinä vain pilalle. Urheilutermein jos jatkan, arvioisin, että Kai ei ole perinteisessä mielessä joukkuepelaaja, hän tarvitsee tilaa. Hän on enemmän pitkän matkan hiihtäjä tai suunnistaja kuin jalkapalloilija, vaikka se hänen nuoruuden harrastuksensa olikin. Joka tapauksessa hän sai työalueekseen Suomen suurimman hautausmaan. Työ oli hieman määrittelemätön, mutta tiesin että Kai saisi sen työn lentoon, ja näin myös tapahtui.
Kai oli useamman kesän Malmin hautausmaalla, kohtasi lukusia ihmisiä, kirjoitti kirjan, järjesti hautausmaalle festivaalit, antoi lukuisia haastatteluja, teki hautausmaakierroksia ja osittain sai innoituksena myös uusimpaan kirjaansa erityisesti Arndt Pekurisen osalta. Nykyään hautausmaapappeja on eripuolilla Suomea.
Luin Kain uusimman kirjan Tinkimätön kuolemaan saakka yhdeltä istumalta. Se oli viihdyttävää luettavaa ja samalla väkevän voimakas. Kai kuljettaa kirjassa useampaa aikatasoa yhtä aikaa, ja kompuroiden aikuinen Kai seikkailee niiden välillä. Kirjassa on nykytaso, Kain lapsuus, Arndt Pekurisen elämän vaiheet useammalta vuosikymmeneltä, Kain isoisän sotakokemuksia ja Kain pyhiinvaellusmatka pappisoikeuden menettämisen jälkeen.
Itselleni Arndt Pekurinen ei ollut kovinkaan tuttu hahmo ennen Kain kirjaa. Kirjan luettuani en voinut välttyä ajatukselta, että idealistit, kuten Pekurinen ja Sadinmaa, ovat paitsi tinkimättömiä omille arvoilleen, myös täysiverisiä romantikkoja. Kun ihminen on valmis uhraamaan kaiken, Kai Sadinmaa ammattinsa, tulosta, kotinsa ja Arndt Pekurinen henkensä, niin mitä muuta se on kuin romantiikkaa? Uskollisuutta jopa kuolemaan asti. Tulee mieleen Saarnaajan kirjan sanonta, ”Parempi elävä koira kuin kuollut leijona”. Kai on ehdottomasti leijona.
Kirja Tinkimätön kuolemaan saakka on hyvä kirja. Nauroin välillä ääneen, erityisesti kun luin Kain pitämästä esityksestä papiston päivillä. En ollut tuolla itse paikalla, mutta kirjasta luettuna se oli aivan hulvaton kohtaus. Ihan Monty Python -koomikkoryhmän tasoa. Kerta kaikkiaan hauskaa komiikkaa.
Kai Sadinmaan uusinta kirjaa on vaikea lukea tai arvioida ilman, että tulee arvioineeksi itseään Kaita. Kirja on hyvin henkilökohtainen, välillä jopa raastavan henkilökohtainen. Hän arvioi aika tiukasti muita ihmisiä, mutta kyllä hän suorastaan rikkoo myös itseään. Hän kirjoittaa itsestään sellaiseen sävyyn, mistä useimmat meistä haluaisivat olla hiljaa.
Kirjassa seikkailee myös hahmo nimeltä Heikki Arikka. Olin myös itse läsnä joissakin kirjassa kuvatuista tapahtumista, ja siksi tämä kirja-arvostelukin on varsin henkilökohtainen, koska kirja kuvaa aika reaalipreesensissä todellisia tapahtumia. Kirjassa tapahtuneet asiat, niiltä osin kuin minä ne tiedän, ovat juuri noin niin kuin ne on kirjoitettu.
Kain tekstistä välittyy raastava rehellisyys, ja hän tuo muun muassa perheen sisäisiä intiimejä asioita esille. Kovinta luettavaa on ehkä Kain ja hänen veljensä välit, joista hän kirjoittaa varsin suoraan ja samalla jotenkin herkästi.
Kain tyyli on kuvia raastava, ja status quo saa kyytiä. Kai ei suostu mihinkään puolivillaiseen esittämiseen, ja parhaimmillaan hän on kommentoidessaan ja arvioidessaan kirkollista mitäänsanomattomuutta. Kritiikki on ollut aika ajoin paikallaan ja osuvaa. Kirkko on paikoin juuri niin hajuton ja mauton, jollaiseksi Kai sen kokee. Toki tämän kritiikin voisi sanoa myös rakentavammin, mutta Kain valittu tyyli on ollut enemmän hajottava kuin rakentava.
Kaista on tullut vuosien myötä ja monien vaiheiden kautta ystäväni, näin uskallan sanoa. Meitä ei enää sido työpaikka ja siihen liittyvät arvoasetelmat. Emme ole kumpikaan enää kirkossa töissä. Kai ehkä olisi, jos hän olisi saanut jatkaa. Minä poistuin vapaaehtoisesti. Olemme arvojen kautta vertailtaessa aika lailla eri reunoilla, mutta persoonien tinkimättömyydessä meissä on jotakin samaa. Koen itse olevani Kain mittapuulla arvioiden kirkollinen harmaa mitäänsanomattomuus ja Kai on, kuten edellä sanoin, Leijona.
Minusta Kain erottaminen pappisvirasta oli vääjäämätöntä, kuten hän itse kirjassa kirjoitti. Keskustelimme puhelimessa ennen viimeistä kohtalokasta tuomiokapitulin istuntoa. Sen enempää avaamatta keskusteluamme, yritin saada Kain perääntymään. Minusta kirkossa tarvittiin Kai Sadinmaata enemmän kuin Kai Sadinmaa tarvitsi kirkkoa, vaikka kirkko olikin Kain megafoni. En voinut lähteä tukemaan häntä hänen valitsemallaan tiellä. Olisin tukenut enemmän, jos hän olisi valinnut toisin, mutta se ei olisi ollut enää Kai Sadinmaata.
Kai menetti taistelussa työnsä ja elantonsa mutta kirkko profeetallisen häirikön ja huutajan. Ihminen häviää aina instituutiolle, mutta kyllä vahva, eteenpäin pyrkivä instituutio kestää myös vastarinnan kiiskejä, sopeutumattomia ja vastaan haraavia tapauksia.
Tässä ehkä Kain suurin dilemma olikin. Kirkko on olemuksellisesti säilyttävä. Se muuttuu koko ajan, mutta silti sen olemus on säilyttävä. Kirkon itseymmärryksen mukaan kirkko on muuttumaton. Tästä johtuu osittain myös keisarin ajoista muodostunut hallintobyrokratia ja virkahierarkia, jossa ylempi on aina oikeassa, vaikka sitä ei ääneen sanoteta. Mutta kyllä tämän kaikki kirkon ihmiset tietävät. Toisaalta, näinhän viime kädessä lähes kaikki organisaatiot toimivat. Kirkossa se on vain julkista, siis hierarkiat ja byrokratia. Organisaatiossa, joka on olemuksellisesti säilyttävä, ei uudistuva tai uudistava, yhdistettynä hierarkkiseen byrokratiaan, oli Kain tehtävä mahdoton. Se oli tuomittu epäonnistumaan. Se taas ei Kaita ehkä hidastanut. Kuten hän kirjoitti, ”tärkeintä on kapina, itse akti, ei päämäärä”.
Tunnistan hyvin Kain kirkkokritiikin ja allekirjoitan siitä osan, mutta siitä huolimatta koen, että kirkko, perinteineen, hitauksineen ja virkahierarkioineen on paljon parempi, kuin millaisena Kai sen koki. En väheksy Kain kokemuksia, mutta ehkä hänelläkin oli oma osansa ja sitä kautta vastuunsa tapahtumien kuluissa.
On myös oma kysymyksensä kuinka paljon organisaatio(kirkko) voi sietää yksilöiden sooloilua, ja/ tai kuinka paljon yksilöiltä voidaan odottaa lojaalisuutta suhteessa työnantajaansa. Kai koetteli ja testasi näitä rajoja vuosia. Lopulta raja löytyi.
Kai ei muuttanut kirkkoa, mutta hän pääsi antamaan kirkosta moninaisemman kuvan. Kaissa on myös jotain häkellyttävän sympaattista, koska hän on jotenkin epäonnistumisen onnistuja. Hänessä on iso annos Don Quijotea, ritaria, joka taistelee vääryyksiä vastaan, mutta jotenkin epäonnistuen. Onni ei ole juurikaan myötä.
Kai käy kirjassaan läpi monia performanssejaan ja esiintymisiään. Yllättävän usein ne muotoutuivat joksikin toiseksi, kuin mitä Kai suunnitteli. Ikään kuin Kailla olisi kykyä tempautua omiin performansseihinsa niin täysillä mukaan, että kun joku lähtee käyntiin, niin tapahtumien ketjua ei saa enää pysäytettyä. Kai lähtee tekemään jotain, jonka jälkeen hetken päästä hänelle vain tapahtuu, subjektista tuleekin objekti.
Kai on yhtä aikaa esiintyjä ja yleisö, ja se oikea alkuperäinen yleisö muuttuu tahtomattaan osaksi performanssia taas käänteisesti objekteista subjekteiksi. Tämä erityinen kyky muuttaa selkeä etukäteen suunniteltu esitys, lapasesta lähtevästä liki kaaottiseksi performanssiksi, on Kain vahvuus ja heikkous. Hyvänä esimerkkinä toimii Kallion kirkossa järjestetty vaalitilaisuus ja se, kuinka tilanne eskaloitui Mannerheim-kritiikiksi ja sitä kautta tapahtuvaan todelliseen performanssiin.
Kailla tuntuu olevan ilmiömäinen kyky epäonnistua lähes kaikessa, mihin hän ryhtyy, mutta lopputulos on usein paljon enemmän, kuin mitä hän etukäteen oli suunnitellut. Enemmän tarkoittaa myös enemmän tunteita ja tuohtumista osallistujissa.
Kaissa tuntuu olevan monta persoonaa samassa persoonassa. Hänessä on jotain Irwin Goodmania, Matti Pellonpäätä, Don Quijotea, profeetta Joonaa ja hänen itsenä ihailemaa Arndt Pekurista. Kai on entinen kirkkomme pastori, kirjailija mutta ehdottomasti myös performanssitaiteilija. Kai Sadinmaa on itsensä luoma ehdoton taideteos, jonka vahvuus ja suurin haastaja on hän itse.
Pastori Kai Sadinmaan tarina on lopussa, mutta aikuisen Kai Sadinmaan tarina on alussa. Kirja Tinkimätön kuolemaan saakka on pastori Kai Sadinmaan testamentti matkastaan kirkossa. Se kannattaa lukea. Se on samalla erään aikakauden päätös. Sitä kirkkoa ei enää ole, johon Kai tuli töihin, mutta se kirkko jota Kai halusi muuttaa, on jatkossakin. Kai on hieman itseriittoinen, toisinaan röyhkeä, jopa pöyhkeä mutta saman aikaan nöyrä ja vilpitön. Hän ei missään nimessä ole työyhteisöpäivien suurin hengenluoja, mutta hän näkee kauas ja isosti. Isosti näkeminen on hänen vahvuuteensa ja ainutlaatuisuutensa. Siinä missä seurakuntien työyhteisöissä pohditaan, miten joku tapahtuma järjestetään, miettii Kai ”mikä on kirkko?” tai ”mikä on kirkon tehtävä tässä ajassa?”
Kaista tulee väkisinkin mieleen Jostein Gaarderin Pasianssimysteerio–romaanin jokerihahmot. Kun jokerit puhuvat, he pilaavat näkyvän todellisuuden, kun muut pelikortit elävät kuvitellussa todellisuudessa. Tässä näkemisessä on Kain ehdoton vahvuus. Tästä johtuen on myös harmi, että Kai ei ole enää kirkossa unilukkarin,a mutta näin se elämä leijonilla menee. Se on lyhyt ja kiihkeämpi kuin koirilla.
Olen itse henkilökohtaisesti harmissani, että tarina päättyi näin, mutta olen iloinen, että Kai Sadinmaa on nyt vapaa. Toivottavasti hän löytää rauhan ja ilon elämäänsä kirkon ulkopuolella. Kirkon profeetallinen leijona on lyöty, ja elämä jatkuu kirkossa.
Arvioitu teos: Kai Sadinmaa, Tinkimätön kuolemaan saakka. Bazar 2022. 320 s.
