Arvioni on rajattu näkökulma Kai Sadinmaan monia asioita ja teemoja käsittelevään kirjaan. Sen tapahtumista ja taidokkaista kaupunki-, luonto- ja henkilökuvauksista voisi kirjoittaa erillisen kirjoituksen. Sadinmaa kirjoittaa oikein hyvin. Hän hallitsee nyanssit. Kun asiasisältö vaatii kirjoittamisen kertomuksellista hitautta, niin se tapahtuu; kun taas aihe edellyttää vahvemman ilmaisun, niin Sadinmaa nostaa kirjoittamisen intensiteettiä, voimaa.
Kirjassa on sen kokonaisuuteen nähden aika vähän suoranaisesti käsitelty Sadinmaan papin virasta erottamiseen liittyviä asioita. Ne eivät ole kirjan keskeistä antia, enkä niitä arviossani käsittele. Arviointini pyrkii olemaan sillä tavoin substantiaalinen, että tarkastelen kirjan aineistoa ja siinä olevia keskeisiä ajatuksia mahdollisimman objektiivisesti. Analysoin tekstiä ja pyrin ymmärtämään sitä, mitä Sadinmaa haluaa kirjallaan ja kirjassaan sanoa. Keskityn tässä arviossani pääasiassa niihin asioihin, jotka ovat Sadinmaan persoonallisen muotokuvan ja mission kannalta tärkeitä.
Intro
Tinkimätön kuolemaan saakka ei ole uskonnollinen, historiallinen eikä edes pasifistinen kirja, vaikka siinä on aineksia niistä kaikista. Kirja on eräänlainen muotokuva tai kuvaus siitä, miten Sadinmaa kokee erilaisia ilmiöitä, jotka liittyvät läheisesti tai vähemmän läheisesti hänen elämänsä eri vaiheisiin, hänen mielenkiintoaan lähellä oleviin tapahtumiin: yhteiskunnan ja kirkon ilmiöihin. Kirja on rohkea ja paljastava taideteos, performanssikin, Kai Sadinmaan elämän matkasta. Tinkimätön kuolemaan saakka on syvällinen ja vakava kertomus siitä, mikä on Sadinmaan tehtävä ihmisenä ja kristittynä maailmassa ja miten ja miksi hän on ylipäätään tullut elämässään siihen hetkeen ja paikkaan, jossa nyt elää, järkensä päättelyin, mielensä ja sydämensä vahvoin värein, sydänverellään.
Irlantilaissyntyisen Oscar Wilden (1854–1900) tavoin Sadinmaa on julkkis ja pisteliäs älykkö, joka arvostelee uskonnollisen ajattelun ahdasmielisyyttä ja kaksinaismoralismia. Wilde oli näytelmäkirjailija, taidekriitikko ja esseisti, joka julkaisi vain yhden, valtavan kuuluisan, romaanin Dorian Grayn muotokuva (1890, kirjana 1891) mutta paljon runoja, satuja ja novelleja. Omana aikanaan Wilde oli varsin suosittu näytelmäkirjailija. Myös Sadinmaa on verbaalikko, joka toisinaan vahvasti ironisoi ja parodisoi, myös itseään.
Sadinmaa on kirjoittanut monia kirjoja ja hänen ajatuksistaan on tehty näytelmiä. Näistä esimerkkinä näyttelijä Lassi Ahorinteen esittämä 10 kohtausta kirkossa, joka perustuu Sadinmaan elämään ja tuotantoon. Uusimmassa kirjassaan Sadinmaa näyttää ensisijaistavan eettisyyden vaatimuksen toisin kuin Wilde tekee Dorian Grayn muotokuvassa, jossa ilmennetään pikemminkin sitä, mitä tapahtuu, jos ihminen asettaa esteettisyyden etiikan edelle. Wilden teosta voidaan kuitenkin tarkastella myös moraalisena allegoriana. Niin tai näin. Toisaalta Sadinmaan kirjan luonto- ja kaupunkikuvaukset ovat estetiikan hallinnan luomusta. Hän ei pelkästään dokumentoi kokemiaan tai muiden kokemia tapahtumia, vaan kirjassa on monenlaista, myös tieteelliseen ja taiteelliseen mielikuvitukseen liittyvää aineistoa. Tinkimätön kuolemaan saakka on tähän mennessä Sadinmaan henkilökohtaisin kirja, mutta se ei ole dokumentti eikä fiktio vaan hybridi: fiktio ja ei-fiktio kulkevat kirjassa limittäin.
Sadinmaa kirjoittaa puhuttelevasti omasta tiestään pappina ja ihmisenä. Papin virasta erottaminen ei ole kirjan keskeisimpiä teemoja, vaikka se onkin ollut tärkeänä pontimena kirjan kirjoittamiselle.
Sadinmaa on niin taidokas kirjoittaja, että hän tempaa lukijansa vahvaan otteeseen ja inspiroi tämän mukaan tarinaansa ja sanomaansa. Kun Sadinmaa kertoo lapsuuden ja nuoruuden kodistaan, hän kirjoittaa kirjan alkulehdillä todella riipaisevasti: “Syyllisyys ja häpeä olivat lapsuuteni kestoteemoja. Jos jokin tavara oli kotona hävinnyt, se oli minun vika. Jos lautanen meni rikki, minä olin sen rikkonut. Isän ja äidin katastrofaalinen avioliitto oli minun syyni. Jatkuvaa syyllisyyttä pahempi oli vain häpeä, jota kesti koko lapsuuden ja nuoruuden ja joka jatkuu edelleen.”
Tällaista kirjoittamisen rohkeutta ei voi olla ihailematta, vaikka toisaalta ajattelee, että Sadinmaa on jopa liian ankara itseään ja vanhempiaan kohtaan. Toisaalta Sadinmaa toteaa myöhemmin kirjassaan, ettei hän voi syyttää mistään omista ongelmistaan vanhempiaan eikä muitakaan: “En isääni, äitiäni, lapsuuden aikaisia kavereitani, kirkkoherroja, piispoja tai ketään muitakaan.” Poliisi-isästäänkin Sadinmaa kirjoittaa varsin koskettavasti: “Isä oli herkkä mies. Voin kuvitella kuinka kyyneleet olisivat puskeneet hänen silmiinsä, jos hän olisi alkanut puhua minulle rakkaudesta. Hän ei olisi kestänyt sitä.” Sadinmaa tuntee vanhempiensa lämpimän läsnäolon vahvasti juuri silloin, kun hän ajattelee omaa pappeuttaan ja elämänkaartaan. Mitä tämä ilmentää? Sadinmaan kunnioitusta ja syvää kiintymystä, sanalla sanottuna rakkautta heitä ja ylipäätään ihmisyyttä kohtaan.
Pekurinen ja Selinheimo Sadinmaan sielunveljinä
Sadinmaa on ottanut kirjassaan matkakumppaneikseen Arndt Pekurisen (1905–1941) ja talvisodassa kaatuneen Feliks-papan. Mukana kulkee myös muita ihmisiä Sadinmaan lapsuuden perheen ja hänen perheensä lisäksi. Mutta tärkein kaikista on Pekurinen, joka oli Suomessa pasifismin ja rauhanliikkeen merkittävä uranuurtaja opetusneuvos ja Suomen puolustusministerinäkin vuosina 1946–1948 toimineen Yrjö Kallisen (1886–1976) ohella. Pekurinen oli kuolemaansa saakka vakaumuksestaan tinkimätön ihminen. Sadinmaalle Pekurinen näyttää olevan ainakin aluksi myyttinen hahmo, eräänlainen sankari, jonka jalanjäljissä hän ihan konkreettisesti kulkee kappaleen matkaa, kulkuaan dokumentoiden myös kuvin ja haastatteluin.
Pekurinen oli aseistakieltäytyjä aikana, jolloin se ei ollut Suomessa sallittua. Sodan sytyttyä Pekurinen velvoitettiin astumaan sotapalvelukseen ja rintamalle. Pekurinen, jolla oli vaimo ja kaksi lasta, kieltäytyi toistuvasti palveluksesta, ja hänet määrättiin sen takia teloitettavaksi. Teloitus tapahtui 5. päivänä marraskuuta 1941 Kalevan piirissä, silloisessa Neuvostoliitossa, nykyisellä Venäjällä.
Sadinmaa näyttää tietyin tavoin samastuvan Pekuriseen, tähän Juvalla syntyneeseen autonkuljettajaan, joka oli pakoillut 19-vuotiaasta lähtien armeijan kutsuntoja. Pekurinen oli periaatteellisen eli absoluuttisen, ei siis tarkoituksenmukaisuus- eli praktisen pasifismin kannattaja. Hän oli osallistunut Helsinkiin muutettuaan Suomen Rauhanliiton ja Antimilitaristisen liiton kokoontumisiin. Pekurinen oli viimeistään vuoden 1928 kevätalvesta lähtien ollut Etsivä keskuspoliisin (EK) seurattavana.
Itse asiassa Pekurisen ystävä Aarne Selinheimo (1898–1939) oli aseistakieltäytymisasian varsinainen primus motor, joka inspiroi, opasti ja auttoi konkreettisesti Pekurista. Selinheimo oli virkamiesperheestä lähtöisin oleva tekniikan ylioppilas. Selinheimon isä Vilho Selinheimo (1870–1937) oli juristi, lääninsihteeri, fennomaani ja Suomen eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja. Aarne oli kasvissyöjä, joka kuului raittiusliikkeeseen ja opetti esperantoa, jota hän piti välineenä maailmanrauhan aikaansaamiseksi ja taisteluun äärinationalismia vastaan.
Selinheimo oli se, joka nosti vuonna 1929 Pekurisen perustamansa Suomen Antimilitaristisen liiton (SAL) puheenjohtajaksi. Selinheimo oli taidokas aatteellinen toimija, taktikko, joka ymmärsi aseistakieltäytyjä Pekurisen julkisuusarvon. Selinheimon tavoitteena oli se, että Pekurisen epäoikeudenmukaisen kohtelun seurauksena asevelvollisuuslakiin saataisiin sellaisia muutoksia, ettei kaikkien tarvitsisi osallistua militaristiseen toimintaan. Näin tapahtuikin Pekurisen suurta huomiota saaneen tapauksen jälkeen 14. huhtikuuta 1931, jolloin astui voimaan yksimielisesti eduskunnassa hyväksytty siviilipalveluslaki niin sanottu Lex Pekurinen. Sen mukaan siviilipalveluksen voisi suorittaa myös eettisen vakaumuksen perusteella täysin armeijan ulkopuolella. Laki oli voimassa vain rauhan aikana.
Kirjassaan Sadinmaa miettii sitä, miksi hän ylipäätään kirjoittaa Pekurisesta eikä Selinheimosta. Sadinmaan mielestä Selinheimon elämässä ei ole draamaa kuten Pekurisen tarinassa. Pekurisen elämänhistoriassa on samankaltainen kaari kuin Jeesuksella: julkisen toiminnan aloitus, pidätys, kuulustelut, tuomitseminen ja teloittaminen. Mutta miten on Pekurisen ylösnousemuksen laita? Sadinmaa toteaa kirjoittamaansa tehostaen, jopa profeetallisesti: “Jos se tapahtuu [ylösnousemus] tässä kirjassa. Jos se on tämän kirjan tehtävä.”
Tämän jälkeen Sadinmaa kirjoittaa rohkeasti ja jopa itseään kritisoiden: ”Vai haluanko sittenkin vain kirjoittaa itsestäni, olla kirjan päähenkilö, ja Pekurinen olisi pelkkä tekosyy? Pappeudesta erottaminen ja oman elämäni hahmottaminen tuntuvat vaativan yhä enemmän tilaa. Ei tunnu sattumalta, että Pekurisesta kertovan kirjan kirjoittaminen ja erottamisprosessi tapahtuvat samaan aikaan.”
Sadinmaa myös kykenee tarkastelemaan Pekurista ja itseäänkin kriittisesti, mutta samalla samastuen Pekuriseen: ”Ehkä kyse oli viime kädessä Arndtin omasta pelastumisesta, ei maailman. Hän saattoi yrittää ratkaista taistelullaan jotain sisäistä ristiriitaansa. Siihen hän tarvitsi kyllin suuren vastustajan, armeijan, samalla tavalla kuin minä kirkon.” Sadinmaa ei usko sattumaan, vaan johdatukseen, Jumalan johdatukseen. Hän muistelee sitä hetkeä, kun hän nuorena aikuisena tuli vakuuttuneeksi Jumalan olemassaolosta. Hän yrittää toisinaan päästä samaan kokemukseen Jumalan autenttisesta läsnäolosta. Mutta se ei näytä onnistuvan enää, ainakaan samalla tavoin, käänteentekevänä kokemuksena. Toisaalta hän näyttää ajattelevan, ettei se olekaan välttämätöntä eikä ehkä mahdollistakaan, koska se oli juuri se käänteentekevä kokemus, jonka seurauksena hän koki konversion, uskonnollisen kääntymisen. Sadinmaa tuntuu toisinaan ajattelevan pastori ja kirjailija Juhani Rekolan tavoin: Kuitenkin Jumala on, vaikka sitä välillä vahvastikin epäilisi.
Sadinmaan missio ja tie vapauteen
Sadinmaa julistaa: “Missioni pappina oli olla Ihminen.” Onko tässä kysymys samastumisesta Jeesukseen vähän samalla tavoin kuin Martin Luther King Jr:n rooli-identifikaatio Moosekseen. Jeesus sanoi olevansa Ihmisen poika?
Suoranaisesta Sadinmaan rooli-identifikaatiosta Jeesukseen ei kuitenkaan näytä olevan kysymys, vaikka Sadinmaa on hengellinen ihminen, kristitty, jonka mukaan “sosialismi on välttämättömyys maailman pelastamiseksi”. Mutta se ei Sadinmaan mielestä kuitenkaan riitä, koska maailmassa olevien ihmisten, koko ihmiskunnan, ongelmat eivät ole yhteiskunnallispoliittisia, vaan ensi sijassa hengellisiä. Sadinmaa selittää: “Merkityksen, elämän syväulottuvuuden kadottaminen on ollut kohtalokasta. Tarvitsemme herätyksen, jotta ymmärtäisimme elämän pyhyyden ja vapautuisimme luonnon hyväksikäytöstä ja piinaavasta kuoleman- ja tyhjiin raukeamisen pelostamme. Ongelmat eivät poistu teknologisilla innovaatioilla, digitalisaatiolla tai hallituksia vaihtamalla vaan ainoastaan sydämessä tapahtuvassa kääntymisessä.” Hieman yllättäen Sadinmaa osoittautuu, ainakin tässä kohdin, aika lailla niin sanotun perinteisen kristillisen ajattelun kannattajaksi puhumalla ikään kuin sydämen vallankumouksesta, joka olisi viimekätinen ratkaisu ihmiskunnan ongelmiin.
Sadinmaa ei näytä kuitenkaan uskovan, että meillä olisi ulospääsyä tuhon tieltä. Elämme keskellä apokalyptista, lopun ajan, näytelmää. Sadinmaa kirjoittaa pessimistisesti: “On vain jatkuva sarja murtumisia, katastrofeja, mullistuksia, eskaloituvaa sotaa … suurpalo voi syttyä yhdestä tulitikun raapaisusta.”
Lukiessaan Tuomas Teporan kirjaa Sodan henki: Kaunis ja ruma talvisota (2015) Sadinmaa kokee oivaltavansa, että hänen kirjansa punainen lanka ei olekaan syyllisyys ja häpeä, vaan häpeä ja kunnia, joka on yhteistä Pekuriselle, Feliks-papalle ja hänelle itselleen. Sadinmaa selittää tämän seuraavasti:
“Feliks oli osa kansaa, joka valitsi mieluummin sodan ja kuoleman kuin kansallisen häpeän. Arndt valitsi mieluummin teloitetuksi tulemisen kuin kasvojensa menettämisen ja vakaumuksensa tyhjäksi tekemisen, ja minä valitsin mieluummin pappeudesta erottamisen kuin häpeällisen alistumisen vääristynyttä vallankäyttöä harjoittavaan tekopyhään kirkolliseen valtaan ja sen vaatimukseen sokeasta auktoriteettien kumartamisesta.”
Sadinmaa näyttää ymmärtävän ja arvostavan sekä Arndtin että Feliksen ratkaisua. Sadinmaa toteaa: ”Uskon, että Arndtin, minun ja Suomen kohtalot olivat väistämättömiä. Pako häpeästä oli ja on kirjoitettu geeneihimme ja kansalliseen olemukseemme.”
Sitten Sadinmaa sanoo koskettavasti, että pappeus oli hänen talvisotansa. Hänen koko elämänsä on ollut ”talvisodan tavoin pakoa häpeästä kunniaan, ja se on määrittänyt kaikkea, niin työtä, avioliittoa kuin ihmissuhteita.”
Sadinmaan mielestä Pekurinen ja Selinheimo ”olivat profeettoja, yksinäisiä majakoita, jotka paljastivat ympärillään vellovan pimeyden. Maailma oli mennyt sijoiltaan.” Sadinmaa ei kuitenkaan pidä itseään heidän kaltaisenaan erityisen rohkeana vakaumuksen ihmisenä, vaikka hän onkin vahvasti vakaumuksellinen. Sadinmaata on pidetty rohkeana ihmisenä, koska on sanonut ääneen asioita, jotka ovat häntä vaivanneet ja joita hän pitänyt epäoikeudenmukaisina. Mutta Sadinmaa toteaa vaatimattomasti: ”Mitä rohkeutta siinä on, jos toimii sisäisestä pakosta.”
Sadinmaa pohtii Fjodor Dostojevskin (1821–1881) Karamazovin veljeksiä (1880) luettuaan sitä, miten voimakkaasti isä Zosiman teologinen ajattelu onkaan vaikuttanut häneen, jättänyt syvät ja hyvät jäljet. Sadinmaa kysyy itseltään: “Olenko pohjimmiltani ortodoksi vai onko minulla slaavilainen sielu…” Näin siksi, että hänen tärkein lukemansa kirja on Karamazovin veljekset ja merkittävin katsomansa elokuva on Andrei Tarkovskin Andrei Rublev ja vaikuttavin kuulemansa musiikkiteos Sergei Rahmaninovin Vigilia.
Sitten hän päätyy siihen, että tuskin hän on ortodoksi, vaan enemmänkin mystikko. Tämän jälkeen hän tunnustautuu panenteistiksi. Pitkä lainaus on tarpeen, jotta Sadinmaan tässä kohdin kirjaa olevan uskonnollinen uskon ilmaus saa sille kuuluvat täsmälliset sanat. Sadinmaa kirjoittaa:
“Zosima oli ensisijaisesti mystikko ja toissijaisesti ortodoksi. Hän oli panenteisti, kuten minä, ei siis panteisti. Panenteisti tarkoittaa, että Jumala on kaikessa ja kaikki on Jumalassa. Silti Jumala on jotain enemmän kuin luotu todellisuus. Luomakunnan ja Jumalan välille ei voi vetää panteismin tapaan yhtäläisyysmerkkejä. Jos Zosiman Kristus rikkoo ortodoksikirkon rajoja, myös minun Kristukseni murtautuu ulos luterilaisen kirkon karsinasta. Kristus on suurempi kuin kirkko. Hän ei erottele vaan sulkee sisäänsä kaiken, koko luomakunnan, aivan kuin Zosima toteaa: ’Mikä hyvänsä ruohonlehti, mikä hyvänsä itikka, muurahainen, kultainen mehiläinen, kaikki tyynni… todistavat Jumalan salaisuutta… kaikki luotu ja jokainen luontokappale, jokainen ruohonlehti pyrkii kohti Sanaa, laulaa Jumalan kunniaa, itkee Kristuksen tähden…’”
Sadinmaan mielestä kaikkeen olevaisessa on kätkettynä pyhyys. Näin ollen ”[t]aivasta ei tarvitse odottaa, koska se on jo maan päällä kätkeytyneenä ohikiitävään nyt-hetkeen.” Meidän tulee herätä huomaamaan tämä pyhyys arjen ja luonnon keskellä. Sadinmaa jatkaa ”[luonto] on elämän kohtu, ei hauta. Kun kaiken olevaisen pyhyys avautuu, elämä ja kuolema ovat yhtä, samoin menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.”
Tässä kohdin Sadinmaan näkemyksessä yhdistyy tietynlainen luonnonmystiikka augustinolais-kierkegaardilaiseen käsitykseen ajasta ikuisena nyt-hetkeä eli sellaiseen ajatukseen, että aika on oman sielumme (mielemme) tiloja. Kirkkoisä Aurelius Augustinuksen (354–430) mielestä voidaan puhua kolmesta ajasta, menneen nykyisyydestä, nykyisen nykyisyydestä ja tulevan nykyisyydestä. Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys on havainto ja tulevan nykyisyys on odotus.
Sadinmaa pysyy kaiken kokemansa jälkeen uskollisena sisäiselle vaatimukselleen, joka on nuoruuden uskonnollisessa kokemuksessa saanut lujan perustan. Sen päälle hän on voinut rakentaa sellaisen ajatuksellisen ja toiminnallisen tavan elää omaehtoista autenttista ihmisen elämää, joka ei särje hänen sydäntään eikä mieltään. Hän on löytänyt tien ulos labyrintista, vaikka elämä ei koskaan ole kenellekään vain vapautusta kaikesta taakasta. Mutta kuitenkin tie vapauteen on avoinna ja se kutsuu toimimaan niiden asioiden puolesta, jotka vaativat toimintaa. Sisäinen pakko ajaa Sadinmaa yhä uusiin ja luoviin löytöihin, jotka toivottavasti tuottavat hyvää ja pysyvää hedelmää niin, että ihmisyys kaikkinensa saisi parhaan mahdollisen täyttymyksensä. Tämä lienee se, mihin osaltaan Sadinmaan kirja, jos ei eksplisiittisesti, niin ainakin implisiittisesti, pyrkii. Näin tulkitsen Sadinmaan kirjanTinkimätön kuolemaan saakka viestiä hänelle itselleen ja meille muillekin.
Epilogi
Tinkimätön kuolemaan saakka on sekä muotokuva että performanssi Kai Sadinmaasta, mutta se on myös vahva kannanotto autenttisen instituutioihin sitoutumattoman kristinuskon puolesta. Sadinmaan mukaan instituutiot ovat kuin murskauskoneita, jotka särkevät sen sisään päätyneet osat pieniksi palasiksi, jopa tuhkaksi, joka kaipaa vain hautaamista. Tinkimätön kuolemaan saakka on myös tietynlainen tilinpäätös Sadinmaan tähänastisesta, toisinaan kovin kipuilevasta, mutta myös ainutlaatuisen suurenmoisesta elämästä kristittynä ja kanssaihmisenä. Tunnelin päässä näkyy kirkastuvaa valoa, siis sen tunnelin päässä, joka toisinaan piti hetken Sadinmaata pihdeissään, jos ei ihan pilkkopimeässä ansassaan, niin kuitenkin tilassa, joka ei mahdollistanut täyttä elämää sellaisena kuin itselleenkin kovin vaativa Sadinmaa olisi toivonut. Mutta nyt on toisin. Sadinmaa elää vahvasti ja hengittää syvään raikasta ja uuttakin ilmaa. Vapautuminen, asioiden monipuolinen käsittely, rehellisyys elämän ja läheisten rakkaiden ihmisten sekä kuolemienkin edessä ovat niitä asioita, jotka saavat Sadinmaan sielun tuntemaan nuoreksi ja elämästään innostuneeksi taiteilijaksi, kirjailijaksi, kristityksi – ihmiseksi. Kirjan viimeiset lauseet kuuluvat seuraavasti:
“Rakastan junalla matkustamista. Se on sopivan hidasta. Sielu pysyy matkassa, ja voin aistia ja tuntea ruumissani välimatkat ja etäisyydet. Matkanteko on tärkeintä, ei perille pääsy.”
Sadinmaa on kirjoittanut rohkean, koskettavan ja hienon kirjan, jonka lukemista suosittelen jyrkästi kaikille, joita kiinnostaa kristittynä oleminen, ylipäätään ihmisen elämä iloineen ja suruineen. Kirja kertoo myös vahvan tarinan siitä, millaisia asioita ihminen, jolla on periksiantamaton sisäinen vakaumus, joutuu elämässään usein kohtaamaan.
Arvioitu teos: Kai Sadinmaa: Tinkimätön kuolemaan saakka. Bazar, 2022, 317.
Lue myös: Heikki Arikka: Kai Sadinmaan kirja saa pohtimaan omaa kirkkosuhdetta. Vartija 25.9.2022.
