„Kirkkomme ei ole koskaan ollut niin jakautunut kuin nyt.“ Yleistymässä oleva väite osoittaa täydellistä historiantajun puutetta. Kristinuskon kaksituhatvuotinen taival on erimielisyyksien ja eripuran täyttämää alusta alkaen. Katsotaanpa vaikka Apostolien tekojen kuvausta alkuseurakunnan elämästä. Kerrotaan, että ensimmäiset kristityt elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat leipää ja rukoilivat. Idylliin tulee kuitenkin särö jo heti alkuluvuissa, kun Luukas kertoo kreikan- ja arameankielisten seurakuntalaisten keskinäisestä kiistasta. Paavali puolestaan vaikuttaa välillä vähän epätoivoiseltakin koettaessaan sovitella seurakuntalaistensa teologisia ja käytännöllisiä riitoja ja kehottaessaan heitä yhteyteen.
Kristinuskon ensimmäiset vuosisadat olivat moniäänisyyden kukoistuskautta. Toiset katsoivat jatkavansa Pietarin, toiset Paavalin perintöä. Neljän Uuteen testamenttiin valitun evankeliumin rinnalla luettiin muitakin evankeliumeja ja niiden keskinäinen painotus ja tulkinta vaihtelivat Rooman valtakunnan eri laidoilla. Moniäänisyyttä kuitenkin siedettiin tuolloin aivan yhtä huonosti kuin nykyään.
Toisella vuosisadalla Lyonin piispa Irenaeus käytti kaiken retorisen taitonsa yrittäessään saada kuriin moneen suuntaan rönsyilevää kristillisyyttä. On vain yksi oikea tulkinta ja se on minulla, oli hänen viestinsä. Irenaeuksen ja hänen seuraajiensa edustama kristillisyys pääsi voitolle ja seuraavina vuosisatoina sillä oli myös muitakin kuin sanallisia keinoja kukistaa vastustajansa.
Keskiaika saattaa näyttäytyä ajanjaksona, jolloin kirkko oli opetuksessaan yksimielinen. Toisinajattelijat vaiennettiin pelolla. Harhaoppisuussyyte johti julmaan ja julkiseen kuolemaan. Ihanko oikeasti noita aikoja on ikävä?
Moniäänisyys voi olla terveydelle vaarallista. Kuva: Foxe’s Book of Martyrs.
Renessanssi toi uusia tuulia kirkkoonkin. Yhä useampi uskalsi avata suunsa ja puhua toisin kuin kirkko opettaa, seurauksista välittämättä. Meille tärkeä henkilö Martti Luther ei ollut heistä ensimmäinen eikä viimeinen. Reformaation merkkivuoden juhlinnassa ei ole paljon huudeltu sitä, että Luther ei ollut ykseyden ja yhteyden etsijä vaan leimallisesti ykseyden rikkoja. Lutherin ja muiden reformaattoreiden irtiotto oli kuitenkin tarpeellinen. Välttämättömiä muutoksia ei saavuteta hymistelemällä ja pitämällä suunsa kiinni ykseyden nimissä. Muutostarvetta voi toki perustella kunnioittavammin ja vähemmän rääväsuisesti kuin Luther.
Ykseys ja yhteys on tällä hetkellä kovin muodikas teema kirkossamme. Kolmisen vuotta sitten piispat julkaisivat irrallisiksi jääneet teesit nimellä Kutsu yhteyteen. Yksi teeseistä kuuluu näin: ”Yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen”. Ajatus on tosi ja erinomaisesti muotoiltu. Valitettavasti osa piispoista on jo unohtanut omat teesinsä. Hiljattain eräs heistä harmitteli julkisuudessa kirkon moniäänisyyttä ja sen tuottamia haasteita viranhoidolleen.
Yhä edelleen kirkon johto tuntuu näkevän virallisista linjoista poikkeavat näkemykset uhkana. Uhka synnyttää pelkoa ja pelko puolustusreaktion. Puolustuskannalla oleva ihminen turvautuu helposti hyökkäykseen sen sijaan, että antautuisi avoimeen vuoropuheluun.
Yhteys ja ykseys ovat kirkolle aidosti tärkeitä ja tavoittelemisen arvoisia asioita, sillä Jeesus itse kehottaa siihen. Kirkon historia osoittaa kuitenkin, että yksiäänisyys ja samanmielisyys kaikissa asioissa ei ole realistinen tavoite. Millä hinnalla ykseyttä tavoitellaan? Tallomalla jalkoihin vähemmistöt ja ne, joiden äänen on vaikea päästä kuuluviin kirkossa? Antamalla yhden, äänekkään ryhmän sanella ehdot?
Yhteyttä ei voi saavuttaa ellei toista kohtele lähtökohtaisesti tasaveroisena ja ole valmis kuuntelemaan, mitä hänellä on sanottavanaan.
