Damiano Mazzan maalaus Ganymeden raiskaus.

Käärme syö häntäänsä

vetoisessa kirkossa hetken, kun suitsutussavu laskeutuu”
                                                       
(T. S. Eliot: Burnt Norton II)

On hieman yllättävää havaita, kuinka paljon esoteeriset ideat ja opit inspiroivat suomalaisia(kin) 1800-luvun lopun ja seuraavan vuosisadan alun taiteilijoita ja kirjailijoita, kuten Akseli Gallen-Kallelaa ja Pekka Halosta, niihin taideteoksiin, joista heidät parhaiten tunnemme. Jopa kodin ja koulun uskonnolliseksi runoilijaksi profiloitu Immi Hellén oli teosofi ja Suomen Teosofisen Seuran perustajan Pekka Ervastin hyvä ystävä. Hellén oli ammatiltaan opettaja. Myös säveltäjät Erkki Melartin ja Juhani Pohjanmies olivat maailmankatsomukseltaan teosofeja; Melartinin sävellyksiä on Pohjanmiehen toimittamassa Ruusu-Ristin laulukirjassa (1927).

Eräät kultakauden taiteilijat omistivat ja lukivat hämmästyttävän paljon teosofista ja muuta mystistä kirjallisuutta, paljastuu Nina Kokkisen innoittuneesti kirjoitetusta tutkimuksesta Totuudenetsijät (Vastapaino 2019). Se pohjautuu hänen Turun yliopistossa keväällä 2019 esittämäänsä uskontotieteen väitöskirjaan. Esimerkiksi Gallen-Kallelan kirjastoon kuuluivat H. P. Blavatskyn Nyckel till teosofien, Pekka Ervastin teosofinen Kalevala-tulkinta Kalevalan avain sekä Albert A. Hopkinsin Magiens Värld. Pekka Halosella oli muun muassa Annie Besantin Kristinuskon salainen puoli, Edouard Schurén Jeesus ja Pekka Ervastin Jumalan valtakunnan salaisuudet.

Nina Kokkisen väitöskirja Totuudenetsijät.

Nina Kokkisen väitöskirja Totuudenetsijät.

 

Suomalainen muinaisusko oli romantikoille pyhä; sen katsottiin ilmenevän kansanrunoudessa ja sen pohjalta Lönnrotin luomassa eepoksessa Kalevala. Myyttejä tulkittiin teosofisissa piireissä esoteerisesti. Jopa Helena Blavatsky tunsi Kalevalan ja mainitsi sen teoksessaan Secret Doctrine, jota Gallen-Kallela tunsi ruotsiksi käännettynä. Sekä Gallen-Kallela että Halonen tunsivat myös A. P. Sinnetin teoksen Esoteric Buddhism  ruotsinnoksena De invigdes lära. Kummankin taiteilijan omistamissa kirjoissa on runsaasti lukumerkintöjä. Näitä seikkoja sekä suomalaisen symbolismin kytkentöjä teosofisiin ajatuksiin on havainnoinut jo Salme Sarajas-Korte laajassa väitöskirjassaan Suomen varhaissymbolismi ja sen lähteet (1966). Esoteeriset ajatukset taiteilijan ja kirjailijan työstä ovat pulpahdelleet kautta eurooppalaisen aatehistorian alkaen Pythagoraasta ja Platonista ja sittemmin myöhäisantiikin Plotinoksesta; renessanssi omaksui näitä ideoita juuri uusplatonilaisessa muodossa. 

Akseli Gallen-Kallelaa viehättivät keskenään ristiriitaisiltakin tuntuvat aatesuuntaukset, kuten satanismi, ruusuristiläisyys ja vapaa katolinen kirkko.  Jälkimmäinen, 1910-luvulla Englannissa syntynyt kirkkokunta eli aluksi kiinteässä yhteydessä teosofisen seuran kanssa, ei vain Suomessa ja muualla Euroopassa vaan myös Yhdysvalloissa, jossa Gallen-Kallela vietti pari vuotta 1920-luvulla. Hän ystävystyi Chicagossa jopa sikäläisen vapaan katolisen kirkon piispan, tohtori Edwin Beckwithin (1870 – 1929) kanssa. – Vapaa katolinen kirkko on tunnettu myönteisestä suhtautumisestaan seksuaalivähemmistöihin. Esimerkiksi Ruotsissa uuden avioliittolain astuttua voimaan sikäläinen vapaa katolinen kirkko oli ensimmäinen kristillinen kirkkokunta  Ruotsissa, joka vihki samansukupuolisen parin. Naispappeuskysymys on tosin pirstonut vapaan katolisen kirkonkin, ei kuitenkaan Suomessa. 

Kreikkalaisille kuten muillekin Välimeren kansoille on ihmisen biseksuaalisuus ollut aina luonnollista. Antiikin kreikkalaisten mielestä se oli niin normaalia, että jumalatkin siten käyttäytyivät. Ylijumala Zeus rakastui myös miehiin, esimerkiksi Troian ruhtinaaseen Ganymedekseen tämän ollessa Ida-vuorella paimenessa. Lumoutuneena Ganymedeen kauneudesta ylijumala tekeytyi kotkaksi ja tempasi komean prinssin mukaansa ja vei hänet Olympos-vuorelle lemmiskelykumppanikseen.

Lukuisat ja lukuisat taiteilijat ovat kuvanneet Zeuksen ryöstämässä nuorta prinssiä. Damiano Mazzan maalauksessa 1500-luvulta suuren, tumman kotkan sylissä lentävän alastoman Ganymedeen taustalla on kirkkaan sininen taivas ja poutapilviä. 1800-luvulla  Christian Griepenkerlin maalauksessa nuorukaishahmoinen Ganymedes lepää parrakkaan ja lihaksikkaan Zeuksen rintaa vasten kuin apostoli Johannes pääsiäisaterialla Kristuksen rintaan nojaten. Ranskalaisen symbolistin Odilon Redonin Ganymedes kohoaa ilmaan kotkan tarttuessa hänen lannevaatteeseensa ja näyttää leijuvan kuin mystisen voiman vetämänä. Sen ironisena ja seksuaalipsykologisena kommenttina voi nähdä valtaisassa peniksessään riippuvan miehen Kalervo Palsan maalauksessa Vapautuminen. Kirjailijat ovat hahmotelleet Ganymedeen ryöstöä Homeroksesta alkaen. Goethen runo on kovin ylevä, kohoamista henkisiin sfääreihin. Teosofisestikin runoa on tulkittu. Eroottisuus on henkisyyden nimissä pitänyt selittää pois tästäkin tekstistä, aivan niin kuin Michelangelon homoeroottisista soneteista tai Korkeasta Veisusta (Laulujen laulusta) taikka eräistä suufilaisen mystiikan teksteistä.

Damiano Mazzan maalaus Ganymeden raiskaus.

Damiano Mazzan maalaus Ganymeden raiskaus.

Teosofisen liikkeen perustajan Helena Blavatskyn ajattelussa on myös tietty satanistinen piirre. Lucifer sai nimensä valoa tarkoittavasta latinan sanasta lux; langenneet enkelit auttavat ihmisen kehittymistä intellektuaaliseksi olennoksi. Se ei ole ainoa paratiisimyytin kulttuurimyönteinen tulkinta. Mutta Gallen-Kallela oli tutustunut jo 1800-luvulla Pariisin- ja Berliinin-vuosinaan hieman toisentyyppiseen satanismiin. Berliinissä hänen ystäväpiiriään oli puolalainen kirjailija Stanisław Przybyszewski. Nina Kokkinen muistuttaa, että Przybyszewskin satanistisessa maailmankuvassa paholainen edustaa toista jumalaa, joka on alkukantainen, voimakas ja uhmakas. Hän on anarkistinen vapaa-ajattelija ja – Przybyszewskilläkin –  evolutiivisen kehityksen edustaja. Ajatukset periytyvät romantikoilta, joiden kirjallisessa satanismissa Saatana nähdään kapinallisena sankarina: hän edustaa poliittista, individuaalista ja seksuaalista vapautta sekä taiteellista tietoa ja tulee siis jälkimmäisessä mielessä lähelle Blavatskya.

Ajatus kahdesta jumalasta, hyvästä ja pahasta, on itse asiassa jo eräissä varhaisen gnostilaisen kristinuskon haaroissa, vaikkei Kokkinen sitä erityisen selkeästi tuokaan esille. Eikä näkemys jumalaisesta viisaudesta ole suinkaan yksinomaan teosofiaan kuuluva. Sofian personoitu hahmo on tuttu uskonnonfilosofiassa; teologian sofiologisessa koulukunnassa on esitetty ajatus jopa Sofian lankeemuksesta. Se on nähty vältttämättömänä Absoluutin kehittymisessä. Samantyyppinen käsitys on jumaloivaa tietoa ihmiselle syöttävässä paratiisin käärmeessä. Sen maalasi myös Hugo Simberg kiemurtelemaan omena suussa Tampereen Johanneksen kirkon eli nykyisen Tampereen tuomiokirkon kattoholviin.

Aleksi Gallen-Kallela, omakuva. Kuva: Wikipedia.

Aleksi Gallen-Kallela, omakuva. Kuva: Wikipedia.

Läheiselle ystävälleen kreivi Louis Sparrelle Gallen-Kallela lähetti 30.10.1896 kirjeen, johon hän oli piirtänyt nuoruudenaikojaan muistellen paitsi alastoman Sparren myös krusifiksin yöastiaan. Krusifiksi on potassa ylöspäin, ei pietarinristimäisesti alaspäin. Että potassa on muutakin, näkyy siitä kohoavista höyryistä! Kirje piirroksineen on julkaistu myös alkukielellä ruotsiksi muutoin suomen- ja englanninkielisessä teoksessa Sanan ja tunteen voimalla. Akseli Gallen-Kallelan kirjeitä (toim. Juha Ilvas, 1996). Satanistista sukua Gallen-Kallelan piirrokselle on Kalervo Palsan maalaus krusifiksin päälle virtsaavasta miehestä.

Langenneen enkelin teema niin ikään kiehtoi taiteilijoita. Se näkyy varsinkin Hugo Simbergin ja Magnus Enckellin taiteesta. Enkelten lankeemus (vrt. Sofian lankeemus) yhdistää hyvän ja pahan sekä johdattaa ajatukset monistiseen spiritualismiin (idealismiin), joka tunnetaan varhaisten kirkkoisien Origeneen ja Gregorios Nyssalaisen ajatuksista apokatastaasioppina, näkemyksenä kaiken ennalleen palauttamisesta aikojen lopussa; tällöin Saatanakin pelastuu. ”Hyväksi muuttuu kaikki”, kirjoitti äiti Juliana Norwichlainen; ajatusta siteeraa T. S. Eliot modernistisen mystisen runouden perusteokseksi kutsutussa runoelma-sarjassaan Neljä kvartettoa (Four Quartets, 1943), sen viimeisessä osassa Little Gidding, loppusäkeissä.

Hyvän ja pahan, valon ja pimeyden taistelu on osa maailmankaikkeudessa vallitsevaa syntymisen ja tuhoutumisen toistuvaa sykliä ajan kiertokulussa.  Tuhosta syntyy uusi luomus, kuolemasta elämä, kuten tuhkasta nousevalla Fenix-linnulla, monissa mytologioissa moneen kertaan kerrotulla tulilintumyytillä, uudistumisen ja ikuisen kiertokulun symbolilla. Tämä kiertokulku näkyy Eino Leinolla muun muassa Bellerophon-runoelman (1919) osassa ”Moirat”: ”Ei kestä mikään./ On loppu sillä, mill’ alkuhetki./ Käy ijäst’ ikään/ maailmain kiitävä kiertoretki.” – Häntäänsä syövä käärme ouroboros, toinen ikuisen kiertokulun vertauskuva, tunnettiin jo 1600-luvulla eKr. Egyptissä. Sieltä se kulkeutui foinikialaisten kautta kreikkalaisille. Kuva on nykyisinkin sekä Teosofisen Seuran että Ruusu-Ristin tunnuksissa. Vastakohtien kumoutuminen, dualiteettien murtuminen on monistisen mystiikan perusajatuksia.

Eino Leino vuonna 1903. Kuva: Wikipedia.

Eino Leino vuonna 1903. Kuva: Wikipedia.

 

Erotiikka on nähty toisissa mytologioissa uskonnollisena, toisissa sen vastaisena. Intialaisessa ajattelussa jumalten (ja ihmisten välinen) erotiikka on keskeinen, niin myös antiikin kreikkalaisessa kuten jo havaitsimme ja – kenties yllättävästi myös eräissä varhaisen juutalaisuuden ajatuksissa, niin kuin on luettavissa Vanhasta testamentistakin, esimerkiksi kertomuksessa jumalten pojista, jotka ottivat vaimoikseen ihmisten tyttäriä. (1. Moos. 6:2.)

Eino Leino hahmotti eroottisen rakkauden uskonnolliseksi, jouluiseksi kirjeissään L. Onervalle: ”Ja tiedätkö, mitä Onerva minulle merkitsee? Marjatta-tunnelmaa, joulutunnelmaa, kotitunnelmaa, – – ” (7.9.1908.) ”Minun täytyy rakkaudessa saada tuntea jotakin mystillistä, legendaarista, samalla raamatullista ja kalevalaista tähtitaivasta, [—]. Minun täytyy saada tuntea jotakin pyhää, korkeaa kuin kirkko, ja samalla kotoista kuin seimenlämmin.” (23.3.1909.) 

Runoudessaan Leino yhdisti aistillisen Eroksen ja jumalallisen Agapen. Lempi ja lempiminen merkitsi hänelle molempia; rakkaus laajeni kaikkialle, eikä mikään siinä ollut syntiä. Jumalan rakkauskin on lempimistä, niin kuin absoluuttista hyvän monismia julistava Toisen sarjan helkavirsi ”Pimeän peikko” (1916) osoittaa. – ”Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,/ niin lemmi!” Leino oli kirjoittanut jo nuoruuden Hymnissään ”Hymyilevä Apollo” (kok. Sata ja yksi laulua, 1898), sillä ”kas, lempi se maailman levittää./ Oi, ihmiset, toistanne lempikää/ ja kohti taivasta tavoittakaa!” Siinä on siirrytty jo universaalin rakkauden alueelle. Vai pitäisikö sanoa, että erotiikka synnyttää universaalin rakkauden. ”Ken yhtä ihmistä rakastaa,/ se kaikkia rakastaapi”, vakuuttaa Leino samassa aaterunossaan.  

Rakkautta vaillakin rakkausrunoilija kirjoittaa Leinon mukaan rakkaudesta: ”itse lemmetön, lemmestä laulan ma, / itse tunnoton, viritän tunteita!” (”Tuulikannel”, kok. Talvi-yö, 1905.) Sitä paitsi monistinen hyvyys ei suinkaan ole Leinolle romanttista ruusunpunaa, vaan saavutetaan monen traagisen taistelun, kärsimyksen ja kuoleman kautta. Leinon sykliajattelu on ankaraa dialektiikkaa: ”Pahin on parahan synty,/ rumin kauneimman kajastus,/ alin vain ylimmän aste.” (”Pimeän peikko”, kok. Helkavirsiä, 1916). Ja kadotettu paratiisi on yhtä kaukana kuin Kuu on Maasta saman teoksen runossa ”Kuun lapset”.

L. Onerva. Kuva: Wikipedia.

L. Onerva. Kuva: Wikipedia.

En tiedä, tunsiko Leino teosofisten ystäviensä kautta noihin aikoihin teosofista liikettä lähellä olleen Vapaan katolisen kirkon liturgiaa pyhän eukaristian osalta. Suomen vapaa katolinen kirkkohan perustettiin vasta Leinon kuoleman jälkeen, 1927. Kiintoisaa on silti havaita, että vapaassa katolisessa kirkossa ehtoollisen vieton edellä lauletaan Adeste fideles -hymni, joka on tunnettu P. J. Hannikaisen suomentamana joululauluna ”Nyt riemuiten tänne”. Vapaan katolisen kirkon käyttämä suomennos alkaa: ”Oi, ystävät, tulkaa/ kaikki juhlamielin,/ on riemukas matkamme Betlehemiin.” Ehtoollisen mysteerissä koetaan ikuisuus hetkessä; Kristus syntyy ihmisten keskelle jokaisessa jouluyön liturgiassa mutta myös jokaisessa ehtoollispalveluksessa. 

Aika on ikuisuuden liikkuva, elävä kuva.  Aika on suhteellista; vanha kuva näyttää ihmisen nuorena. Vain ajassa voidaan aika kukistaa, niin kuin aamutähti Venus – jota kreikkalaiset kutsuvat tähtenäkin omalla nimellä Afrodite – kalpenee valossa päivän nousussa, vaikka onkin loistanut koko yön iltatähtenä houkutellen ihmisiä veneeris-afrodisisiin iloihin. 

Valo-opin polttopiste on nolla, kuolema; sen valo säteilee negatiiviinkin. Kun filmi valottuu, mikä on sen nollahetki? Jean Cocteaun elokuvassa Orfeus (1950) nimihenkilö kulkee manalaan, koska rakastaa Kuolemaa, jolla on (filmissä) monia hahmoja. Kuolema sanoo ymmärtävänsä ensi kertaa ajan käsitteen. Kirjoittaminen ja kaikki luova työ on Kuoleman kohtaamista, sen rakastamista ja pelkäämistä. Ilman kuoleman läsnäolon mahdollisuuden myöntämistä runouden muusa vaikenee; sen lyyra ei helky. Sekä Cocteaulla että Ingmar Bergmanilla (kuten Leinolla ja Eeva-Liisa Mannerilla) kuolema-aihelmien määrä on niin suuri, että kuolemasta tulee koko tuotannon teema.

Kun Leinon runon puhuja sanoo olevansa ”tunteeton”, sitä ei tarvitse ymmärtää konkreettisesti, elämäkerrallisessa mielessä. Pikemminkin se on runoilijan conceptio artis. Runoilijan on oltava tunteeton, siis luovuttava omista tunteistaan, hylättävä ne pystyäkseen luomaan sellaista runoutta, joka puhuttelee yleisöä. Vaikkei todeksi tullut rakkaus useinkaan kirjoita rakkausrunoja, kirjailijan on käytettävä omia rakkauskokemuksiaan, mutta objektivoitava ne niin, että niistä tulee yleispäteviä. Kuolema ja rakkaus inspiroivat taiteilijaa, vain kun ne eivät ole liian lähellä: ”hellä syleily/ on sata tyhjää sivua”, kirjoittaa Kirsti Simonsuuri teoksensa Murattikaide (1980) runossa ”Chaque femme laquelle on…”.

Jean Cocteaun Orfeuksen elokuvajuliste. Kuva: Wikipedia.

Jean Cocteaun Orfeuksen elokuvajuliste. Kuva: Wikipedia.

Cocteaun Orfeuksessa kuljetaan Kuolemaan peilin läpi, kuin se olisi vettä. ”Peilit ovat ovia, joiden kautta Kuolema kulkee”, huomauttaa palvelija Heurtebise Orfeukselle, joka toteaa: ”Olen puhunut Kuolemasta, laulanut siitä ja luullut sen tuntevani, mutta en tuntenutkaan.” Eeva-Liisa Mannerin runossa ”Metsän hiljaisuuteen” (1966) hirvi ja runon puhuja katselevat itseään vedestä kuin peilistä. Palatsit seisovat kapeiden kanavien matalissa vesissä ylösalaisin jokaiselle Venetsian kauneudesta juopuneelle ja tuohon ylenpalttiseen kauneuteen vajonneelle ja hukkuneelle.

Me tulemme valosta, siitä paikasta missä valo on tullut tietoiseksi itsestään. Me kaikki olemme saman Isän lapsia; Isämme merkki meissä on liike ja lepo. Niin kuin laituriin kiinnitetty vene lakkaamatta liikkuu, vaikka onkin levossa. Emme ole nähneet Isää ja tuskin Poikaakaan, mutta tiedämme missä hän on. Halkaisemme puun, ja hän on siellä. Nostamme kiven, ja sielläkin hän on.

 

Artikkelikuvassa Damiano Mazzan maalaus Ganymeden raiskaus.


Esko Karppanen

Kirjoittaja

Esko Karppanen on filosofian lisensiaatti ja vapaa kirjoittaja. Hänen julkaisujaan ovat muun muassa esseeteokset Unohduksen tällä puolen (Ntamo 2013) ja Jumalten unet (Ntamo 2018).


'Käärme syö häntäänsä' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.