Törmään Elielin aukiolla toistamiseen samoihin katuevankelistoihin. Tunnistan heidät plakaatista, jossa kaikkien tunteman merimiesasuisen ankan vieressä on karu teksti ”Aku ei usko Jeesukseen”.
Huvitan katukohtaamisella Facebook-kavereitani, joista monia on nuoruudessa valistettu jos jonkinlaisista hengellisen elämän tosiasioista.
Toisella kerralla harkitsen avun tarjoamista, sillä Akun piirtäjä ei selvästikään ole harjoitellut riittävästi. Tyydyn kuitenkin vain puhisemaan itsekseni. Taas kerran katukäännyttäjät piirtävät kristillisestä uskosta nolon version, jonka ajatteleva ihminen kiertää kaukaa.
Mutta Aku ei jätä minua rauhaan. Kotimatkalla mietin, mitä tapahtuisi, jos katuevankelistat saisivat haluamansa. Jostakin löytyisi aitoperäinen, salassa pidetty Carl Barksin ankkatarina, jossa Aku tekee totisen parannuksen…
Akun uskoontulo noudattaisi todennäköisesti tuttua kaavaa.
Tuttu ankkalinnalainen koheltaa sarjakuvalehden sivuilla, joilla harvoin törmää uskontoon.
Aku kokee kristityn taipaleellaan epäonnistumisen, joka sisuunnuttaa hänet tekemään kaiken enemmän kuin viimeisen päälle.
Lopputuloksena on kolossaalinen katastrofien sarja, jonka päätteeksi Aku ja pojat poistuvat Ankkalinnasta tekopartoihin naamioituneina.
Jatko-osissa Aku kokeilisi kirkollisia ammatteja suntiosta lähetyslentäjään ja diakoniatyöntekijästä parantajaevankelistaan.
Akun lyhyeksi jäävästä kaudesta Ankkalinnan piispana voisi tehdä kokoillan toimintaelokuvan.
Veljenpojat yrittäisivät turhaan estää Akun raamatuntulkinnan karkaamisen lapasesta.
Teologista pohdintaa edustaisivat myös kohtaamiset Hannu-serkun kanssa, jonka rukousvastauksia paraskin menestysteologi kadehtisi.
En pysähtynyt juttelemaan katuevankelistojen kanssa, mutta uskon tietäväni, mistä tuomitseva suhtautuminen Aku Ankkaan nousee.
Kun kaiken vuonna 1938 hyväksyttyyn kirkkoraamattuun painetun täytyy pitää kirjaimellisesti paikkansa, fantasian ja todellisen historian ero hämärtyy. Vain sillä tavalla Akusta ja pojista voi tulla Jeesuksen ja tämän oppilaiden kilpailijoita.
Aku Ankkaa voidaan toki lukea kieroon myös kansankirkollisilla silmälaseilla. Tällöin huomio kiinnittyy siihen, että uskonnot eivät näy juuri lainkaan Ankkalinnan katukuvassa. Ajatusta on helppo jatkaa siihen suuntaan, että vapaa-ajattelijoiden uskontoallergia johtuu liiallisesta ankka-annostuksesta herkässä kasvuiässä.
En pahoita mieltäni siitä, että katuevankelista haluaa kertoa ohikulkijoille siitä, mikä on antanut hänen elämäänsä uuden suunnan. Mutta toivon sydämestäni, ettei Jeesus johdata seuraajiaan kristilliseen mikrokosmokseen, jossa yhteys ympäröivään kulttuuriin ja todellisuuteen katoaa.
Taneli Kylätasku
