Bernard Wassersteinin teoksen On the Eve kansi.
Toista maailmansotaa edeltävää Eurooppaa on usein kuvattu juutalaisen kulttuurin kannalta lähes ihanteelliseksi ympäristöksi. 1920-luvulle tultaessa juutalaisille oli myönnetty kansalaisoikeudet jokaisessa maassa. Heille oli mahdollista sekä osallistua entistä laaja-alaisemmin ympäröivän yhteiskunnan elämään että harjoittaa omaa kulttuuriaan.
Bernard Wasserstein kuitenkin korostaa tutkimuksessaan On the Eve – the Jews of Europe Before the Second World War, ettei toisen maailmansodan syttyessä juutalainen kulttuuri enää ollut kuin varjo entisestään. Sotaa edeltävä vuosikymmen oli kuihduttanut lähes kaiken sen, mitä edeltävinä vuosikymmeninä oli onnistuttu rakentamaan, ja suurin osa niistä, jotka eivät hylänneet asuinsijojaan, elivät jatkuvassa epätoivossa.
Tultaessa 1930-luvulle Euroopassa oli noin 10 miljoonaa juutalaista, jotka Wasserstein jakaa neljään eri ryhmään. Länsi-Euroopan juutalaisia voi syystä kutsua pitkälle assimiloituneiksi. He elivät osana muuta yhteiskuntaa ja juutalaisuus merkitsi heille lähinnä uskontoa, jota he harjoittivat vastaavalla tavalla kuin toiset uskonnolliset vähemmistöt. Vaikka ajatus assimilaatiosta oli vahva juutalaisen keskiluokan parissa ympäri Eurooppaa, pidettiin sen kannattajia varsinkin idässä liberaaleina. He olivat suhteellisen varakkaita ja halusivat uudistaa juutalaisuutta sekä pienentää kuilua kantaväestön ja juutalaisten välillä.
Suurin osa Itä-Euroopan juutalaisista asui kuitenkin omissa suhteellisen köyhissä ja muusta yhteiskunnasta eristäytyneissä yhteisöissään, ja varsin yleinen antisemitismi sekä juutalaisvastaiset lait ajoivat heitä yhä vahvemmin yhteiskunnan laidalle. Sieltä käsin ajatus assimilaatiosta oli kaukainen.
Idän ja lännen välissä oli Saksa, jossa juutalaisten emansipaatio oli käynnistynyt muuta Eurooppaa myöhemmin. Vaikka ensimmäisen maailmansodan jälkeinen kriisi nosti Saksassa voimakasta antisemitismiä, vasta 1930-luvulla Hitlerin toimet tekivät yhteiselon muiden saksalaisten kanssa mahdottomaksi. Muutoksen jyrkkyydestä saa selkeän kuvan esimerkiksi avioliittojen kautta. Kun 1930-luvun taitteessa yli puolessa Saksan juutalaisten solmimista avioliitoista toinen osapuoli kuului kantaväestöön, putosi määrä vuonna 1935 voimaan astuneiden Nürnbergin rotulakien myötä käytännössä nollaan.
Neljäs juutalaisten ryhmä asui Neuvostoliitossa, jossa heillä oli pakkotoimista ja rajoituksista huolimatta varsin tasa-arvoinen suhde valtaväestön kanssa. Esimerkiksi riski joutua gulageihin ei ollut muita suurempi, itse asiassa muihin ryhmiin verrattuna juutalaisten osuus oli rangaistusleireillä keskivertoa alhaisempi. Toisaalta juutalaisten oma poliittinen liikehdintä Neuvostoliitossa oli jopa rajoitetumpaa kuin natsi-Saksassa, missä 1930-luvun loppupuolelle saakka sallittiin tiettyä sionismiin liittyvää poliittista toimintaa.
Vaikka ulkopuolelta annetut olosuhteet määrittelivät pitkälle tuolloisten juutalaisten historian kulkua, arvioi Wasserstein kriittisesti myös juutalaisuuden sisäistä toimintaa. Hän esittää kirjassaan kipeitä kysymyksiä liittyen juutalaisten omiin mahdollisuuksiin vaikuttaa kohtaloonsa. Kuinka paljon juutalaisyhteisöjen hajanaisuus heikensi mahdollisuutta puuttua antisemitismin nousuun? Huuhtoiko assimilaatio mukanaan keskinäisen solidaarisuuden? Ja sulkivatko juutalaiset silmänsä todellisuudelta, pyrkiessään sopeutumaan valtaväestön joukkoon? Nämä kysymykset ovat perusteltuja, mutta tuntuvat monilta osin kohtuuttomilta: olihan tilanne mahdoton, jos mukautuminen vallitsevaan kulttuuriin ja assimilaatiopyrkimykset nostattivat juutalaisvihaa jopa eristäytymistä enemmän.
Wassersteinin kirja koskettaa erityisesti niiden lukuisten tarinoiden ja kohtaloiden kautta, joissa etsitään tietä ulos tästä umpikujasta. Toisessa laidassa juutalainen identiteetti kirkastui, toiset halusivat sen kadottaa. Esimerkiksi itävaltalainen säveltäjä Arnold Schönberg, joka koki kääntymyksen protestantiksi vuonna 1898, palasi juutalaisuuden pariin herättyään ennakkoluuloihin ympärillään. Hänen kääntymyksensä kumpaankaan suuntaan ei ollut pakon tai käytännön sanelema, vaan monista aikalaisistaan poiketen, aito. Kysymys nousi myös osaksi hänen taiteellista työtään, kun hän paettuaan Yhdysvaltoihin käsitteli sävellyksissään myös omaa juutalaisuuttaan.
Kiovassa syntyneen ranskalaiskirjailijan Irina Némirovskyn tarina on päinvastainen. Hän purki vihaansa juutalaista vertaan kohtaan teksteissään, joissa hän maalaa koruttoman kuvan rakkaudennälkäisestä äidistään ja rahanhimoisesta isästään. Némirovsky sai kirjailijana sekä menestystä että moitteita. Häntä syytettiin antisemitismistä ja hänen armotonta suhtautumista omaa kansaansa kohtaan halveksuttiin. Némirovsky haki 20 vuotta Ranskaan tulonsa jälkeen kansalaisuutta, muttei saanut hakemukseensa vastausta. Niinpä hän vuonna 1939 päätyi perheensä kanssa ottamaan vastaan kasteen.
Wassersteinin kirja on monipuolinen, tarkka ja ansiokas kuvaus maailmasta, joka katosi. On syytä mainita, että kirjoittaja kuljettaa läpi kirjan valtavaa määrää kuvauksia yksittäisten ihmisten vaiheista, joita hän sijoittaa käsittelemiensä aiheiden yhteyteen ja näin syventää tekstiä. Epilogina on luettelo kirjassa esiintyneistä sadoista henkilöistä ja heidän kohtaloistaan niiltä osin, kun ne ovat ylipäänsä tiedossa. Tämän listan tietojen mukaan Arnold Schönberg jatkoi uraansa Los Angelessa, jossa hän kuoli vuonna 1951. Irina Némirovsky puolestaan pidätettiin heinäkuussa 1942 natsien ollessa vallassa Ranskassa. Hän kuoli Auschwitzissa kuukautta myöhemmin. Némirovskyn viimeinen, kesken jäänyt romaani julkaistiin vuonna 2003.
Arvioitu teos:
Bernard Wasserstein. On the Eve. The Jews of Europe Before the Second World War. London: Profile Books, 2012. 552 s.
