Philosophie-lehden numero 65, joulu–tammikuu 2012–2013.
Kymmenen kertaa vuodessa ilmestyvä ranskalaislehti Philosophie on omistanut vuodenvaihteen 2012/13 numeronsa Jumalalle, tarkemmin ottaen sille, onko Jumala bonne idée, hyvä idea.
Kannessa kysytään:
”Ateistit ja uskovat vaivaavat itseään tietääkseen, onko Jumala olemassa. Kysytäänpä toisin: tekeekö uskominen enemmän hyvää kuin pahaa?”
Lehden alkupuolelta löytyy myös ”ajan hengelle” omistettu aukeama, jossa on valokuva Barack Obamasta syleilemässä julkisesti vaimoaan toisen presidenttikautensa varmistuttua. Liitteenä sitaatti Hannah Arendtilta: ”Koska rakkaus on olennaisella tavalla maailmalle vieras, se ei voi kuin valehdella ja kieroutua, kun sitä käytetään poliittisten päämäärien hyväksi.”
Mutta takaisin Jumalaan. Aihetta koskevassa pääjutussa lehden toimittajajoukko toteaa jumalatodistusten osoittautuneen turhiksi, koska Jumala jää niin aistien kuin järjenkin tavoittamattomaksi – kaikista apologeettien ja kreationistien ponnisteluista huolimatta. Miksei siis vaihdettaisi perspektiiviä kuten jo Voltaire ehdotti?
Myöhemmin etenkin amerikkalainen uskonnonfilosofi William James (1842–1910) piti olennaisena seurata pragmaattista kysymystä eli uskonnon vaikutuksia ihmiskunnan hyvinvointiin. Tälle kysymykselle parina on Jamesin havainto: me emme voi elää emmekä ajatella ilman jonkinlaista uskoa. Tähän voi lisätä – edelleen Jamesia seuraten – uskonnon roolin ihmisen monisyisessä moraalisessa elämässä.
Jumala on ihmisen ihanteellinen puhekumppani perimmäisten kysymysten äärellä. Kolmanneksi Jumala voi olla ihmiselle syy toteuttaa unelmiaan ja päämääriään, jotakin, joka antaa rohkeuden elää. Idealla Jumalasta on kulttuurisia vaikutuksia; se luo intensiivisyyttä.
Hauskalla otsikolla Il était une foi (Il était une fois = olipa kerran; foi = usko) avatussa artikkelissa on viisi hienoa, mutta tavallisesta poikkeavaa ”todistuspuheenvuoroa” eletystä uskosta, muun muassa Jumalaan uskomaton juutalainen mies, joka noudattaa aktiivisesti juutalaisuuden rituaaleja sekä lukee Talmudia siksi, että ne vahvistavat hänen eettistä integriteettiään ja osoittavat, ettei ihmiselämä redusoidu luontoon ja egoistisiin vietteihin.
Maltillisen islamin parissa kasvanut ja avioeron kokenut kolmekymppinen naislääkäri löysi uskonnollisen etsinnän kautta uudelleen islamin ja sanoo kantavansa huntua rakkaudesta Jumalaan. Usko auttaa häntä ymmärtämään hänen paikkansa maailmassa sekä saamaan etäisyyttä intohimoihin, pelkoon ja ennakkoluuloihin. Näissä esimerkeissä usko on persoonallinen valinta, ei yksinkertaista (perhe)tradition omaksumista tai kääntymistä kuuliaisuuteen uskonnollista ryhmää ja sen oppeja kohtaan.
Professori Richard Swinburne.
Lehdessä on myös teistinä itseään pitävän professori Richard Swinburnen kiintoisa haastattelu. Siinä Swinburne vastaa islamin jyrkän monoteismin haasteeseen puolustamalla Jumalan kolminaisuutta jumaluuden sisäisestä rakkaudesta käsin: pyyteettömään rakkauteen tarvitaan vähintään kolme persoonaa.
Swinburne tunnustautuu edelleen kartesiolaiseksi dualistiksi, joka uskoo sielu-ruumis -dualismin palaavan vielä joskus muotiin. Jumala on kaikkitietävä, koska kaiken tietäminen ei merkitse sitä, että ilmaisee kaiken, minkä tietää. Hän on lisäksi kaikkivoipa ja täysin vapaa; tällainen trias on Swinburnen mielestä yksinkertaisin hypoteesi Jumalasta.
Haastattelija esittää pahan ongelman viittaamalla Auschwitziin ja Swinburne vastaa, että Jumala on antanut kaikille ihmisille vapaan tahdon ja että kaikilla teoilla on seurauksensa, kokonainen seurausten ketju. Swinburnen mukaan myös Auschwitzin uhrit saattoivat valita omat reaktionsa useista vaihtoehdoista ja heillä oli avoinna tie pyhyyteen.
Swinburne jatkaa Leibnitzin tapaan, että Jumala sallii yksityisen ihmisen kärsimyksen suuremman hyvän vuoksi. Elämä on lahja, olipa se kuinka lyhyt tahansa; voinhan antaa yhdelle 10 euroa ja toiselle 20 euroa eikä näiden välinen ero muuta miksikään sitä, että edellinenkin on saanut lahjan.
Luonnonkatastrofit ja muut ihmisestä riippumattomat onnettomuudet puolestaan ovat olemassa sitä varten, että ne johtaisivat meitä valitsemaan toisin – paremmin – kuin me ilman niitä tekisimme. Swinburne ei pidä Jumalaan liittyvänä ongelmana uhrien määrää vaan pikemminkin yksityisen kärsimyksen syvyyttä. Mutta, hän muistuttaa, ihmisen elämä on ikuisuuteen verrattuna lyhyt – samoin ne 13 miljardia vuotta, joiden valossa haastattelijat haluavat kyseenalaistaa kristillisen ihmiskeskeisen pelastushistorian.
Haastattelijat sanovat suoraan, etteivät yhdy Swinburnen ajatuksiin ja antavat ymmärtää, että ne ovat paikoin pöyristyttäviä. Mutta lähes jokainen kuuluisan professorin repliikki on haastava ja uusia kysymyksiä herättävä. Minulle herää kuitenkin yksi vahva kokonaisvaikutelma.
Swinburne nojaa nähdäkseni kahteen päämääränsä kannalta turvalliseen perusratkaisuun, ihmisen täydellisen vapaaseen tahtoon sekä Jumalan ja ikuisuuden äärettömyyteen kaikkeen ajalliseen ja paikalliseen verrattuna. Ihmisen maanpäällinen elämä on tässä valossa sekä täydellisen vastuullista että täydellisen mitätöntä. Minusta tuntuu joka tapauksessa siltä, että klassisen teologian mukaista teististä mallia ei tämän uskottavammaksi saa.
Lopuksi esimerkki Jumalasta, hyvästä ja pahasta politiikassa. Tunisiasta levinnyt arabikevät herätti toiveita arabimaailman avautumisesta ja demokratisoitumisesta, mutta nyttemmin toiveisiin on petytty. Salafistisen liikkeen poliittista siipeä edustavat islamistit ovat niin Tunisiassa kuin muuallakin tehneet väkivaltaisia iskuja Yhdysvaltojen edustustoja ja sananvapauden puolustajia vastaan. Perinteisten vanhoillisten joukko on kuitenkin hajanainen, ja monet heistä ymmärtävät, että fanaattinen väkivalta ei johda minnekään. He ymmärtävät myös, että Koraania ei voi sellaisenaan tehdä lakia yhdellekään yhteiskunnalle, ja sharian soveltaminen johtaa tulkintojen kirjoon.
Lehden haastattelema tunisialainen maallinen filosofi Hamadi Redissi on pessimistinen, koska ääriainekset käyttävät hajaannusta hyväkseen. Salafistit pakottavat maltilliset islamistit valitsemaan puolensa, fanaatikot nousevat poliittisen eliitin kärkeen, eikä heistä ole millään tavalla valtiomiehiksi.
Redissi huomauttaa, että Aasiassa tradition ja modernin maailman yhdistäminen on monin paikoin onnistunut, mutta islamin maissa se ei etene. Saudi-Arabiasta levinnyt wahhabismi on hänen mukaansa onnistunut proselytismin, erilaisten liittolaisuuksien ja taitavien poliittisten pelien avulla lyömään itsensä läpi islamilaisena oikeaoppisuutena koko muslimimaailmassa. Demokratialle, sananvapaudelle naisten oikeuksille ja monelle muulle länsimaissa itsestään selvälle asialle tämä ei tiedä hyvää.
Usko siis elää edelleen, tekee hyvää ja tekee pahaa. Jumalaa ei voi todistaa kuin ne, jotka nielevät Swinburnen todistelun, mutta Jumalalla on joka tapauksessa paikkansa ihmisten kulttuurissa. Kuin tästä muistutukseksi samasta lehtikioskista löytyy Pélerin-nimisen lehden (”Pyhiinvaeltaja”) juhlanumero, joka kuvaa upein värivalokuvin 850 vuotta täyttävää Notre Damen katedraalia. Harvassa taidekirjassa on yhtä upeita kuvia. Mukana on myös olennaiseen keskittyvä katsaus pyhäkön historiaan.
1800-luvun alussa Notre Dame oli rapautunut pahasti, mutta vuonna 1831 ilmestynyt Victor Hugon romaani Notre Dame de Paris eli Notre Damen kellonsoittaja sai aikaan kansalaisliikkeen katedraalin restauraation puolesta. Tuolloin elettiin keskiaikanostalgian kultaista kautta ja voi kysyä, milloin eurooppalaisessa kulttuurissa aletaan seuraavan kerran katsoa haikeasti sen kristilliseen menneisyyteen.
Matti Myllykoski
