Anna Kontulan teos Mistä ei voi puhua. Kuva: Into Kustannus
Uskon, että kirjan kirjoittaminen on vaatinut Anna Kontulalta ( s. 1977) melkoisesti rohkeutta ja sisäistä paloa. Astuuhan hän uskonnottoman kodin kasvattina, vasemmistoliiton kansanedustajana ja julkisuuden feministinä alueelle, josta mediassa pääsääntöisesti vaietaan.
Tai jos uskosta ja uskonnosta puhutaan, tälle keskustelulle vaaditaan ulkopuolisuuden asennetta. Valveutunut keskustelija valitsee – kuten Kontula jälkisanassa toteaa – asenteen, jossa uskontoa tarkastellaan ulkopuolelta, ikään kuin objektiivisesti ja etäältä.
Kirjallaan Kontula astuu ulos valtakulttuurista ja sen säätelyjärjestelmistä. Hän ei vaikene, kuten monet, vaan puhuu, jota harvat tekevät. Jo aikaisemminkin hän on osoittanut rohkeutta ja nostanut esiin aihepiirejä kuten seksityö tai siirtolaisuus, joista valistuneet keskustelijat pääsääntöisesti vaikenevat.
Kontulan kokemuksen mukaan uskonnon ytimessä on jotain, joka kapinoi selittämisen tarvetta vastaan. Kirja on yritys kirjoittaa uskosta ja uskonnosta sisältä päin välttäen elämälle vierasta kirkkoslangia, mutta silti lukijaa aliarvioimatta; ylittäen uskontotieteen ja vakaumuksellisen ateismin ulkopuolisuudet ja tarttuen uskon sisäiseen dynamiikkaan.
Kirjailija Anna Kontula. Kuva: Anna Kontula/Into Kustannus.
Kirjoittaja haluaa ymmärtää ja tehdä ymmärrettäväksi, miksi ihminen uskoo.
Kirjan nimi nousee tunnetusta Wittgensteinin lauseesta. Kontula lainaa myös Augustinusta, joka toteaa, että sanojen epätäydellisyydestä huolimatta on välttämätöntä yrittää puhua uskonnosta, sillä Jumala on liian tärkeä vaiettavaksi.
Teksti on syntynyt vähitellen, ensin muistiinpanoja, sitten katkelmia. Ikään kuin puolivahingossa mukaan tuli sama opettaja ja oppilaan kuvitellun keskustelun hahmo, jota teologis-filosofinen perinne on hyödyntänyt vuosituhansia. Tämä valinta korostaa sitä, että pohjimmiltaan uskonnossa on kyse totuuden etsinnästä, ei sen omistamisesta.
Kirja etenee kahden eri-ikäisen naisen keskusteluna. Asta on lähettänyt Saaralle lahjaksi ikonin, jonka Saara haluaa palauttaa. Tapaamisesta aukenee syvällinen ja henkilökohtainen keskustelu uskosta ja uskonnosta. Kertoessaan elämästään ja uskon löytymisestä Asta toteaa: ”Sinun täytyy ymmärtää, että aion nyt kertoa sellaista, jota ei tavalliseen tapaan voi pukea sanoiksi. Se täytyy tehdä toisin. Tämä on minun historiaani, osittain sinunkin. Siksi sinun täytyy kuulla tarinani.”
Saaran lahjaksi saama ikoni on 1800-luvun alussa tehty, harvinaisen kaunis maalaus Johannes Teologista, joka pitää sormia suljettujen huulien edessä. Ortodoksisen tradition mukaan Johannes Teologi on se Johannes Sebedeuksen poika, jonka Jeesus aikanaan kutsui seuraansa ja joka on kirjoittanut sekä nimellään kulkevan evankeliumin että Ilmestyskirjan. Asta kokee Johanneksen pitävän sormia huultensa edessä siksi, että nähty ja koettu painaa häntä, hän ei tiedä, miten puhua ja kertoa. Johannes kärsii sen salaisuuden painosta, jonka osalliseksi hän on päässyt.
Kaunokirjallisen perusmuodon rinnalle tekstiin on sisällytetty joitakin lähdeviitteitä ja itse tekstissä on välillä kohtuullisen pitkiä tietojaksoja. Lukijalle selvitetään mm mitä on apofaattinen teologia, miten kokemus ja oppi painivat keskenään kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina, keitä ovat Ireneus, Hildegard ja Maria Pariisilainen sekä mitä tarkoitetaan Jeesuksen rukouksella.
Näin teoksen tekstiä alkaa lukijana tarkastella kolmesta näkökulmasta. Yhdestä näkökulmasta kädessä on kaunokirjallinen, kahden naisen keskusteluna etenevä romaani, toisesta näkökulmasta teksti kertoo omakohtaisesta etsinnästä ja pohdinnasta ja kolmannesta näkökulmasta katsottuna kädessä on tietokirja. Lähes väistämättä lukijalle käy niin, että ajatus katkeaa, kun silmä siirtyy keskustelusta alaviitteen lukemiseen.
Kirjassa on monia oivaltavia ajatuskulkuja ja pelkistyksiä, joista huomaan jääneeni miettimään esimerkiksi seuraavia:
- Rukouksen ydin on yhteys, sen etsiminen ja odottaminen, eivät sanat.
- Ihmisen mielen sisäinen dialogi on jäänne paratiisin ajoilta, jolloin ihmisellä oli Jumala alituisena puhekumppanina.
- Kun hyväksyy ihmeen mahdollisuuden, kaikenlaista alkaa tapahtua.
- Synti on käsitteenä apuväline, jolla voi mitata Jumalan ja ihmisen välimatkaa.
Luettuani kirjan jään kysymään, olisiko Kontulan sittenkin kannattanut kirjoittaa puhtaasti omakohtainen teos uskosta ja uskonnosta. Silloin hän olisi välttynyt nykyisiltä näkökulman vaihto-ongelmilta. Kirjan nimi voisi olla esimerkiksi Anna ja Jumala, josta ei voi puhua.
Kalevi Virtanen
Arvioitu teos:
Anna Kontula: Mistä ei voi puhua. Kirja uskosta ja uskonnosta. Into Kustannus Oy 2012. 130 s.
