Usko, toivo ja raskaus -kirjan kansi. Kuva: Atena.
“Oma kokemukseni on, että jos vaihtoehtoina on ehkäisy tai taivaspaikka, niin valitsen ehkäisyn ja luotan “pelkkään” armoon” (Maisa, s. 271)
Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan syyskuussa 2014 ilmestynyt teos on rohkea puheenvuoro vanhoillislestadiolaisen liikkeen ympärillä käytävässä keskustelussa. Kirja oli syksyllä 2014 myös Tieto-Finlandia palkintoehdokkaana. Teos perustuu 30 haastatteluun, joissa liikkeessä kasvaneet ja eläneet miehet ja naiset kertovat elämästään. Kaikki ovat kasvaneet suurissa perheissä, osalla on sellainen itsellään. Useimpien lapsuusperhe on ollut lapsiluvultaan suurempi kuin heidän omansa. Osa heistä on lähtenyt liikkeestä, osa kuuluu siihen edelleen.
Kirjan keskiössä on monien raskauksien ja suuren lapsiluvun aiheuttama uupumus, sukupuolien välinen työnjako ja roolit sekä ehkäisykiellon vaikutukset koko lestadiolaiseen yhteisöön. Kirja on toimitettu taitavasti pieteetillä: haastateltavien nimet, paikkakunnat ja lapsiluvut on muutettu. Kokemuksille annetaan runsaasti tilaa, mutta paikoitellen suurempi taustoitus helpottaisi lukemista. Ulkopuolinen lukija haluaisi esimerkiksi tietää, millaisia ovat rauhanyhdistykselle tehtävät talkootyöt, joihin usein viitataan. Toisaalta toistojen vähentäminen ja tiiviimpi toimittaminen voisi tuoda kirjan sanoman paremmin esille.
Kirjan aineisto on yksinkertaisesti hieno, vaikka paikoin hyvin karua luettavaa: se nostaa esiin monenlaisia teemoja lapsuudesta suurperheessä, seurustelusta, seksuaalisuudesta avioliitossa, elämän ruuhkavuosista, uupumuksesta. Kirja ei ole tieteellinen tutkimus, mutta sen kokemuskertomusten herättämät kysymykset ovat todellisia, ja aineistoa voi pitää edustavana. Toimittajat tuntevat aiheensa omakohtaisestikin ja ovat osanneet kysyä hyviä kysymyksiä ja saaneet haastateltavat luottamaan ja puhumaan.
Kirjaa voi lukea näköalana lestadiolaisten perheiden, erityisesti naisten ja tyttöjen, uuvuttavaan elämään. Eri vaiheissa sisarussarjaa syntyminen asettaa lapset keskenään erilaiseen asemaan ja pakottaa vanhimmat tyttäret jo nuorina parentifikaatioon, eräänlaiseen ”pikku-äitiyteen”. Samastuminen vanhempiin ja pienemmistä huolenpito tavalla, joka kuuluu täysi-ikäisille ja aikuisille, jättää nuoriin pysyvät jälkensä: osa ei halua koskaan omaa perhettä, osa siirtää samaa mallia eteenpäin. Voi puhua lasten heitteillejätöstä ja liian suuresta vastuusta, jos alle 15-vuotiaat, itsekin vielä lapset, jäävät vaikkapa kokonaiseksi viikonlopuksi huolehtimaan suuresta määrästä pienempiä sisaruksiaan. Keskimmäisten ja nuorimpien lasten osana taas on jäädä usein vaille kiireisten ja uupuvien vanhempien huomiota. Myöhempää elämää säätelevän omakuvan ja itsetunnon kehityksen kannalta on paljonkin merkitystä, missä kohtaa sisarussarjaa on sattunut syntymään.
”… hinnan maksaa seuraava sukupolvi eli lapset, joiden eväät on pahimmassa tapauksessa jo syöty ennen kuin heidän elämänsä on edes kunnolla alkanut. ” (Johanna, s. 335)
Myöskään lasten hengellinen pelottelu ja fyysinen kuritus eivät ole tavattomia. Jopa huostaanottoja, jotka johtuvat lasten puutteellisesta hoivasta ja suoranaisesta heitteille jättämisestä on liikkeen piirissä. Oman perheen ja ympäristön välinen kuilu on myös lapsille hämmentävä: moni häpeää perheensä lapsilukua ja salaa sen vaikkapa koulussa.
Lyhyen seurustelun luonne vain avioliittoon tähtäävänä, esiaviollisten suhteiden tuomittavuus ja lapsiperheen suuri merkitys korostaa paitsi sukupuolten välistä epätasa-arvoa, alleviivaa myös yksinäisten ihmisten osattomuutta omasta elämästään. Naimattomia naisia on miehiä enemmän, eikä liikkeen ulkopuolelta kumppanin etsimistä pidetä suotavana: perheettömyys selitetään Jumalan tahdolla. Perheettömien myös oletetaan toimivan vielä enemmän yhdistyksen palkattomissa töissä ja olevan käytettävissä perheiden apuna. Kuinka paljon yksinäisyyttä yhteisöllisyyttä korostavan liikkeen sisällä täytyykään olla!
Liikkeen ulkopuoliselle, suomalaista uskonnollista kenttää kohtalaisesti tuntevalle lukijalle tulee kuitenkin suurimpana yllätyksenä – ja näin myös kirjan keskeisimpänä antina – niin sanottu lapsioppi. Liikkeen ehkäisykielto perustellaan sillä, että naisten ja perheiden on otettava vastaan kaikki syntymättömät lapset, koska lapset ovat taivaan taimia ja Jumalan suurin lahja. Jokaista ihmistä on jossakin kuvitteellisessa vauvavarastossa odottamassa joukko syntymättömiä lapsia. Mikäli kieltäydyt ottamasta heitä vastaan tässä ajassa, helvetissä sinun on synnytettävä heidät suuremmalla vaivalla ja tuskalla (nainen) , tai hankittava heille vielä raskaammin ja pahemmin otsasi hiessä leipää (mies). Tämän opin perustana on Pauli Korteniemen vuonna 1962 pitämä saarna (s. 8).
Valta on ulotettu perheiden sisälle niin, että puolisot eivät uskalla edes keskustella ehkäisystä keskenään, jottei oma ”epäusko ja napinamieli” paljastuisi.
”Me emme osanneet puhua asiasta ennen kuin voimiemme äärirajoilla. Silloinkaan emme löytäneet ratkaisua asiaan, koska helvetin pelko meni kaiken edelle” (Matias, s. 240)
Lestadiolainen teologia, sen harhaoppinen ja originelli tulkinta kristinuskosta lähteekin yllättäen siis siitä, että pelastus saavutetaan alistumalla ja nöyrtymällä liikkeen johdon – käytännössä hyvin pienen ja itseään säilyttävän miesjoukon – tahtoon. Miesten ei tarvitse kantaa omasta seksuaalisesta käyttäytymisestään vastuuta, vaan miehen seksuaalisten tarpeiden tyydyttäminen on puhujienkin erityissuojeluksessa. Naisen puolestaan on tyydytettävä kaikki miehen seksuaaliset tarpeet, ja koska perheen arvoa ja uskonnollisuutta mitataan lapsiluvulla, on miehen tehtävä siittää mahdollisimman paljon lapsia ja elättää mahdollisimman suurta perhettä. Tähän osaan ja kohtaloon alistuminen ja tyytyminen on uskon mitta.
Oman uskon määrän osoittaminen suurella lapsiluvulla ei kuitenkaan vielä riitä, Jumalan hyväksyntä suoritukselle näyttäytyy muiden uskomassa olevien silmissä riittävänä vaurautena, jolla suurta lapsilaumaa jaksetaan kasvattaa. Varattomat, lapsikatraansa kanssa taloudellisesti ja henkisesti uupuvat eivät siis syystä tai toisesta olekaan ansainneet Jumalan suosiota. Kristinuskon ja evankelisluterilaisen tunnustuksen ytimessä olevaa Kristuksen sovitustyöllä ansaittua armon käsitettä ei varsinaisesti tarvita, lestadiolaisen pelastumisen välineet ovat toiset.
”Ja siihen ovat liittyneet vahvimmat epäilykseni: elänkö tässä nyt todeksi omaa uskoani vai jonkun toisen sanelemaa uskoa” (Helena, s.29)
Kirja kertoo siis totalitaarisesta uskonnollisesta hallitsemisen kulttuurista, julmasta vallankäytöstä ja toistuvista nöyryytyksistä. Vanhoillislestadiolaisen opin karuin piirre ei lopultakaan ole se, että he uskovat pelastuksen löytyvän vain oman liikkeensä sisältä (vaikka sekin on normatiivista ja kummastuttaa meitä muita luterilaisia). Kaikkein karuinta on se, kuinka ihmisten elämä, niin lasten kuin aikuistenkin, vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen kurjistetaan ja tuhotaan. Seksuaalisuus ei ole ilo ja elämänvoima, vaan joko naimattomilta kielletty synti tai puolisoidenkin välillä pelon aihe ja uuvuttava velvollisuus. Koko oppirakennelma on lopulta johtanut siihen, että monet joutuvat suuren yhteisön sisällä kasvamaan ja elämään ilman toisten ihmisten fyysistä ja henkistä läheisyyttä ja sen suomaa tukea.
Hoitokokoukset, syyllistäminen, syntien anteeksipyytäminen ja -antaminen sekä toisten perheiden raskauksien ja lapsiluvun jatkuva kontrolli on liikkeen sisäinen valvontakoneisto ja ilmiantojärjestelmä. Arkkipiispa Mikko Juva puuttui vanhoillislestadiolaisten hoitokokous-käytäntöihin hengellisenä väkivaltana jo 1970-luvulla, mutta edelleen uskonnollisen yksityisyyden ja yhteisöllisen me-identiteetin välinen suhde on pulmallinen. Kirjoittajat pohtivat, voidaanko ihminen hoitaa sairaaksi, ja mistä kaikesta sanonta ”häntä on sairastettu siionissa jo pitkään” kertoo. Vaihtoehtoina näyttäisi olevan joko liikkeen ulkopuolelle epäuskoisena sulkeminen tai takaisin symbioottiseen yhteisöön hoitamalla pakottaminen.
Ilmeisesti kompromissejakin nykyään tehdään: ehkäisyä käytetään ja lapsilukua rajoitetaan. Myös naisilla voi olla oma koulutus, ammatti ja ura. Kirjan informantit viittaavat myös tähän, ja muutos omien lapsuusperheiden ja nykyisten perheiden välillä on ilmeinen. Tämä kaikki aiheuttaa kuitenkin syyllisyyttä, sukupolvien välistä ristiriitaa ja tietynlaisen kaksoisstandardin: kenen säännöillä ja kenelle eletään, kenen toiveita noudatetaan. Yhä useampi nuori myös jättää liikkeen ja tuottaa yhteiskunnalle suuret kustannukset vaikkapa terapiapalveluiden kuluina: lapsuuden huomiotta jäämisen ja kaltoin kohtelun hinta on kova. Yhteisössä, jossa myös avioero on opillinen mahdottomuus, aiheuttaa sekin ylimääräistä inhimillistä kärsimystä.
Paitsi vanhoillislestadiolaisia naisia, miehiä ja lapsia, pitävät yhdistyksen johtajat vallassaan myös suurta joukkoa muita: evankelisluterilainen kirkko ei puutu suurimman herätysliikkeensä sisäisiin asioihin, koska sen suuri jäsenkunta epäilemättä maksaa myös runsaasti kirkollisveroa. Myöskään yhteiskunta ei puutu lasten ja naisten oikeuksien jatkuvaan polkemiseen tai suuren ihmisryhmän alistamiseen. Lestadiolaisten johtajilla on monilla paikkakunnilla myös suurta poliittista valtaa.
Tämän kirjan kirjoittaminen on vaatinut Ruoholta ja Ilolalta paljon rohkeutta. Se on osoitus siitä, että kaikki eivät alistu liikkeen keskusjohdolle vuosikymmenien myötä syntyneeseen valtaan. Kirjassa haastatellut lähettävät myös terveisiä liikkeen johdolle. Mikäli johto haluaa vanhoillislestadiolaisen liikkeen säilyvän elinvoimaisena, he varmasti lukevat nämä terveiset huolella. Toivottavasti terveiset lukee myös kirkon ja valtion johto. Toivottavasti ne lukee jokainen, jota kiinnostavat yleiset ja yhtäläiset ihmisoikeudet, myös Suomessa, myös vanhoillislestadiolaisille perheille. Tämän opin levittäminen on käynyt suomalaiselle yhteiskunnalle ja yksittäisille uupuneille ihmisille jo aivan liian kalliiksi.
”Järkyttävää, minkä vallan nimenomaan miehet voivat saada myös toisiin miehiin. Nämä miehet uhraavat vaimonsa! Ja lapsensa!” (Taikahuilu s. 356)
Arvioitu teos:
Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo, raskaus. Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää. Jyväskylä: Atena, 2014. 399 s.
Kirjoittajat Outi Elonheimo (vas.) ja Aino-Maija Hiltunen.
