“Ikuista helvettiä ei voida avoimesti hylätä, mutta se voidaan unohtaa kuoliaaksi.”
Kari Kuulan arvio kirjassa Helvetin historia: Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan kuvaa osuvasti helvetin nykytilaa teologiassa.
Esimerkiksi erään puolentoista tuhannen sivun systemaattisen teologian teoksen sivuille “ei mahdu kymmentäkään riviä siitä, mitä helvetti lopulta on, jos joku sinne sattuu joutumaan”. Kuvaavaa on, Kuula huomauttaa, ettei tälle ratkaisulle anneta mitään perustelua.
David Bentley Hart ei kuitenkaan väistele aihetta. Hän hylkää suorasanaisesti opetuksen ikuisesta piinahelvetistä kirjassaan That All shall be Saved: Heaven, Hell, and Universal Salvation.
Kaikkien pelastuminen on ortodoksi Hartin mukaan “ainoa vaihtoehto”, jos “kristinusko kokonaisuutena todella on yhtenäinen ja uskottava uskomusjärjestelmä”.
Teologinen nimitys opetukselle kaikkien pelastumisesta on nykyään universalismi. Perinteisempi nimitys on Uuden testamentin sana apokatastasis, joka viittaa kaiken kohdalleen asettamiseen lopussa.
Hartille ei riitä alkuunkaan toiveikas universalismi. Sen mukaan saa korkeintaan toivoa kaikkien pelastusta muttei väittää kaikkien pelastuvan. Tämä on suosittu kanta muilla ortodokseilla, kuten esimerkiksi Kallistos Warella, Ilarion Alfejevilla tai Andrew Louthilla. Louth arvelee, että Hart pitää tätä asennetta vähän pelkurimaisena.
Hartilla onkin vain vähän kärsivällisyyttä “toivouniversalismille”, kuten Kuula asennetta nimittää. Se on esillä vain ohimennen. Sille kaikkien pelastuminen olisi paras mahdollinen lopputulos. Tätä se toivoo ja rukoilee. Samalla se kuitenkin näin osoittaa, että poikkeava lopputulos olisi osoitus Jumalan jonkinasteisesta epäonnistumisesta. Toiveikas universalismi jo uskoo kaikkien pelastumiseen, Hart arvioi.
Kuulan kuvaus niistä, “jotka asettelevat sanansa niin tarkasti ja varovasti rajamaastoon, ettei heidän kannastaan saa selkoa”, ei siis lainkaan sovi Hartiin.
Opetus ikuisesta piinahelvetistä ei siis kerta kaikkiaan sovi kristinuskoon, Hart toteaa. Tai sitten täytyy tehdä merkittäviä muutoksia jumalakäsitykseen, ihmiskuvaan ja iloiseksi väitettyyn sanomaan.
Antti Kylliäinen kirjassaan Kaikki pääsevät taivaaseen: Välttämättömiä tarkistuksia kristillisiin opinkohtiin ilmaisi saman myös ihailtavan selkeästi:
“Ylösnousemus ja iankaikkinen elämä taivaassa sopivat hyvin yhteen kristillisten oppien kanssa, mutta iankaikkinen kadotus aiheuttaa ylitsepääsemättömiä ongelmia. Ymmärsimmepä helvetin ikuisen kidutuksen ja kärsimyksen paikkana tai vain lopullisena erona Jumalasta, meidän on mahdotonta sovittaa sitä yhteen kristillisen jumalakuvan kanssa. Ajatus siitä, että rakastava ja armahtava Jumala sallisi yhdenkään luoduistaan joutua iankaikkiseen kadotukseen, ei yksinkertaisesti voi olla tosi.”
Hart muistelee kokemustaan 14-vuotiaana. Teini-ikäinen Hart tutustui kertomukseen 300-luvun munkista Makarioksesta. Makarios löysi erämaassa pääkallon. Tyrkättyään sitä sauvalla se alkoi yllättäen puhumaan. Munkki aloitti tiedustelemalla kuka pääkallo oli.
– Minä olin epäjumalain ja täällä paikalla asuneitten pakanoitten pappi. Ja sinä olet Makarios. Kun säälit helvetissä olevia ja rukoilet heidän puolestaan, he saavat vähän lohtua.
– Minkälainen se lohtu on, ja mikä on helvetti?
– Seisomme tulessa jaloista päähän asti. Emmekä voi nähdä ketään kasvoista kasvoihin, vaan jokaisen selkä on toisen selkää vasten. Kun siis rukoilet puolestamme, jokainen näkee osittain toisen kasvot. Se on se lohdutus.
– Voi sitä päivää, jona ihminen syntyi! Onko vielä pahempaa vaivaa?
– Alapuolellamme on suurempi vaiva.
– Ketkä siellä ovat?
– Kun emme tunteneet Jumalaa, saamme edes vähän armoa. Mutta ne, jotka ovat tunteneet Jumalan ja kieltäneet hänet, eivätkä tehneet hänen tahtoansa, ne ovat alapuolellamme.
Itkuinen Makarios hautasi pääkallon. Hart huomauttaa, että kertomuksessa Makarios on Jumalaa myötätuntoisempi.
Erityisesti kristinuskon läntisessä perinteessä on vakiintunut opetus, että Jumala pelastaa vain osan ihmisistä. Suurin osa ihmisyydestä ennaltamäärättyinä joutuvat ikuiseen piinahelvettiin. Kaikki tapahtuu Jumalan kunnian tähden. Näin Jumala on päättänyt, koska hän voi niin päättää. Helvetti on myös täynnä alle kyynärän pituisia lapsia, opetetaan synkimmillään. Toisinaan esiintyy ajatus, että pelastetut saavat nautintoa katsellessaan helvetillistä kidutusta. Tällöin on nähtävästi lähes makuasia, palvooko ihminen Jumalaa tai paholaista, Hart tokaisee.
Ajatus ikuisesta piinahelvetistä syntyi erityisesti Augustinuksen myötä. Jumalan valtio -teoksessaan hän räikeästi korosti pelastettujen ja kadotettujen eri osia. Hänelle “maailmanhistoria ei ole mikään ihmiskunnan menestystarina, sillä suurin osa ihmisistä tulee joutumaan helvettiin”, Kuula selostaa, ja “olemme kadotuksen massaa, josta vain harvat ja valitut pelastuvat”.
Augustinus puhui väheksyvästi “hellämielisistä”, kuten Kuula kääntää latinan sanan misericordes, jotka eivät uskoneet ikuiseen piinahelvettiin. Hart on kuuro suuren kirkkoisän vähäksynnälle ja näkee ilmaisussa pikemmin kunnianimen. Hän muistuttaa, että 300-luvulla Basileios Suuri väitti hellämielisten olleen itäisissä osissa Rooman valtakuntaa runsaslukuisia.
Hart on sitä mieltä, ettei kristityn tarvitse uskoa, että joku on helvetissä piinattavana “triljoona, tai triljoona triljoonaa, tai sitten triljoona vigintiljoona” aikakautta. Itse asiassa piina on tällöin vasta alkamassa, sehän tulee olemaan ikuisesti aina vasta alussa. Syynä ikuiselle piinalle ovat teot siinä silmänräpäyksessä, joka on ihmiselämä.
Hart ei kuitenkaan hylkää helvettiä, hän ei vain pidä sitä ikuisena. Yksin Jumala on ikuinen, itse asiassa ajaton, ei mikään muu. Helvetissä tapahtuu puhdistus “kuin tulen läpi”, Paavalia lainaten. Kaipa Hart voidaan nähdä jonkinlaisen “pedagogis-medikaalisen helvetin” kannattajana, käyttääkseeni Kuulan nimitystä.
Ainoa vastaväite, jota Hart pitää minään, on vapaan valinnan perustelu. Se myöskin epäonnistuu mutta ei ole täysin halveksittava, hän arvioi.
John Meyendorff kirjassaan Bysantin teologia toteaa, että ihmisellä on “etuoikeus kohdata Jumalalle antamansa myönteisen tai kielteisen vastauksen ikuiset seuraukset”. Ihminen voi valita kadotuksen. Jumala toki tahtoo pelastaa kaikki mutta ei voi pakottaa ketään. Helvetti on siis lukittu sisältäpäin, kuten toisinaan väitetään, C. S. Lewisin ilmaisua käyttäen.
Hart olisi Kylliäisen kanssa samaa mieltä ja muistuttaa, että Jeesus kutsui Jumalaa isäksi. Kylliäinen kirjoittaa:
“Jumala, joka ehdoin tahdoin antaisi ihmisen tuhoutua, olisi kuin isä tai äiti, joka kylmän rauhallisesti seuraisi vierestä, kuinka pieni lapsi kiipeää parvekkeen kaiteen yli, putoaa katuun ja halkaisee kallonsa. Tällaisten vanhempien voitaisiin kyllä ajatella kunnioittaneen loppuun saakka lapsensa vapautta päättää omasta elämästään. Mutta parhaalla tahdollakaan emme voisi väittää heidän osoittaneen erityistä rakkautta lastansa kohtaan antaessaan kaiken tapahtua.”
“Ei ole olemassa mitään täydellistä vapautta, tai täyttä ymmärrystä, tässä elämässä, ja on täyttä hölynpölyä väittää meillä olevan rajatonta ja ehdotonta vapautta”, muistuttaa Hart. On olemassa epäsuhta – tai siis täydellinen suhteettomuus – rajallisen elämän ja ikuisten rangaistusten välillä.
Ihminen on rajallinen. Hänhän on nimenomaan luotu. Jumala yksin on Jumala. Tämä on teologian aapisesta. Ei ole olemassa tilaa, missä ihminen olisi riippumaton, niin omillaan, että hän jotenkin kykenisi ansaitsemaan ikuiset rangaistukset.
Hart muistuttaa myös, että kristinuskon mukaan ihminen on luotu Jumalaa varten. Ihminen vapautuu yhä enemmän hänen lähestyessään Jumalaa. Itse asiassa Jumala vetää ihmistä puoleensa. Vasta Jumala tekee lopulta vapaaksi. Synti, himot ja tietämättömyys ovat sen sijaan orjuuttavia. Jeesuksen kerrotaan opettaneen: ”Jokainen syntiä tekevä on synnin orja.”
“Erämaassa janoon kuoleva mies, joka kieltäytyy juomasta, ei ole osoitus vapaudesta, vaan kertoo häntä orjuuttavista harhaluuloista, jotka pakottavat häntä vastoin luontoaan vahingoittamaan itseään.”
Kyky tehdä valintoja ei siis vielä ole vapautta. Ei ainakaan missään todellisessa mielessä, Hart tähdentää. Ihmiselle “pakottamaton puhdas luopumus” ei ole mahdollinen. Ei edes lankeemus paratiisissa ollut sellainen. Itäisessä kristinuskossa se usein nähdään juuri erehdyksenä ja tietämättömyytenä, Hart muistuttaa.
Opetus kaikkien pelastumisesta voidaan kiteyttää uskoksi Jumalaan. Hän lopulta saa Paavalin sanoin “jokaisen polvistumaan taivaassa, maan päällä ja sen alla” ja näin hän “hallitsee kaikkea kaikin tavoin”.
Hart muistuttaa, että “armon ei tarvitse olla harvinaista ollakseen todella armollista” ja että “armo kaikille annettuna on yhä armoa”.
Arvioitu teos: David Bentley Hart, That All Shall Be Saved. Heaven, Hell and Univeral Salvation. New Haven, CT: Yale University Press: 2019. Artikkelikuvassa kirjan kansikuva.
Kertomus Makarioksesta on kirjasta Gerontikon eli pyhien vanhusten sanomaa (1984).
Lainaukset Uudesta testamentista ovat UT2020-käännöksestä.
