Peter Seewald: Benedictus XVI.

Joseph Ratzingerin nuoruusvuodet elämäkerran aiheena

Saksalainen toimittaja Peter Seewald on ollut tuottelias Joseph Ratzinger/Benedictus XVI -kirjailija. Yhteistyössä kardinaalin ja myöhemmin paavin kanssa on syntynyt neljä haastattelukirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut elämäkerrallisia kirjoja Benedictuksesta. Viime vuonna Seewald palasi Benedictuksen pariin elämäkerralla, joka julkaistaan englanninkielisenä käännöksenä kahdessa osassa. Ensimmäinen osa, Benedict XVI: A Life – Volume I: Youth in Nazi Germany to the Second Vatican Council 1927–1965 käsittelee Joseph Ratzingerin elämää syntymästä Vatikaanin toisen konsiilin päättymiseen asti.

Kirja-arvioni alussa esittelen tiivistetysti Joseph Ratzingerin elämää Seewaldin kirjan perusteella. Sen jälkeen käsittelen tarkemmin kahta Ratzingerin varhaisvuosien keskeistä teemaa eli natsismia ja Ratzingerin vaikutusta Vatikaanin toiseen konsiiliin. Lopussa arvioin lukukokemusta kokonaisuutena.

Joseph Ratzingerin elämään aiemmin tutustuneelle kirja ei tuo suuria yllätyksiä. Seewald ei kerro vain Joseph Ratzingerin tarinaa vaan varhaisvuosien osalta koko Ratzingerien perheen tarinaa. Perheeseen kuuluivat isä-Joseph, äiti-Maria sekä lapset Maria ja Georg. Joseph syntyi perheen kuopukseksi 1927. Vanhemmista kirjassa näkyvyyttä saa erityisesti isä äidin jäädessä taustalle. Sisaruksista puolestaan Georg saa enemmän tilaa kuin Maria.

Hartaan baijerilaisen uskonnollisuuden rooli korostuu kirjassa. Lapsuuden uskonnollisuus vaikutti merkittävästi Joseph Ratzingerin uskonnolliseen ajatteluun ja ymmärrykseen kirkosta. Harras uskonnollisuus toimi myös tehokkaana vastavoimana natsismin houkutuksille. Köyhyys kuului Josephin nuoruuteen erityisesti vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen. Pahimmalta puutteelta perheen pelasti äidin kekseliäisyys niin ruoan kuin vaatteiden osalta. Taloudellisten huolien lisäksi varjona perheen elämälle 1930-luvulla oli natsismin nousu. Huolista huolimatta Joseph aloitti pappeuteen valmistavassa seminaarissa vuoden 1939 alussa.

Ensimmäiset seminaarivuodet olivat haastavia. Josephille vaikeuksia aiheuttivat yhteisölliseen elämään totuttautuminen sekä pakolliset liikuntatunnit. Yksinäisyydessä viihtynyt Joseph ei kuitenkaan ollut hylkiö vaan tuli hyvin toimeen toveriensa kanssa. Haasteita lisäsivät natsien pyrkimykset puuttua seminaarin toimintaan sekä pitkittynyt sota. Sodan vuoksi seminaari joutui turvautumaan poikkeusjärjestelyihin ja etsimään väliaikaisia tiloja, joissa Josephin iloksi ei liikuntatiloja ollut.

Seminaari ei suojellut Joseph Ratzingeria natseilta, vaan aikanaan hänet pakkovärvättiin muiden vastentahtoisten ikätoveriensa kanssa Hitler Jugendiin. Muiden nuorten seminaarilaisten kanssa hänet sijoitettiin vuonna 1943 ilmatorjuntatehtäviin suojelemaan BMW:n tehtaita. Seuraavana vuonna edessä oli siirto Itävallan ja Unkarin rajalle työpalveluun. Joseph ehdittiin vielä kutsua varsinaiseen armeijaan vuonna 1944, mutta taistelutehtäviin hän ei joutunut. Sotilasura päättyi uhkarohkeaan karkuruuteen sodan viimeisinä päivinä, mutta se ei pelastanut Josephia joutumasta lyhyeksi aikaa amerikkalaisten sotavangiksi.

Sotaa seurasi jälleenrakennus niin henkisesti kuin fyysisesti, sillä papeiksi pyrkineet Ratzingerin veljekset joutuivat opintojensa ohessa raivaamaan Freisingin pappisseminaarin sodassa tuhoutuneita tiloja. Freisingissa Josephin akateemiset kyvyt nousivat esille, ja vuonna 1947 hän siirtyi Müncheniin jatkamaan opintojaan yliopiston yhteydessä olevaan seminaariin. Pappisvihkimyksen Joseph Ratzinger sai samaan aikaan veljensä kanssa 1951. Tätä seurasi vuoden seurakuntapappeus ennen paluuta yliopistoon.

Opiskellessaan Münchenin seminaarissa Joseph Ratzinger tutustui syvällisemmin kirkkoisä Augustinukseen. Tästä oli etua, kun seminaarin kilpailutyön aiheena vuonna 1950 oli Augustinuksen ajattelu. Voittaja sai palkinnoksi rahaa ja valmiiksi hyväksytyn tohtorinväitöksen. Jatko ei ollut yhtä helppo. Bonaventuran ajattelua käsittelyt habilitaatiotutkielma päätyi yllättäen hylkäysuhan alle vuonna 1956. Taustalla vaikuttaa olleen työn toiseksi tarkastajaksi määrätyn professorin ego, jota nuori tutkija oli loukannut tekemällä tutkimuksen tämän erityisaiheesta toisen professorin alaisuudessa. Ratzinger teki nopeasti korjaukset, typisti työtään huomattavasti ja sai palautettua uudistetun tutkielmansa. Seurannut habilitaatioluento muistutti kahden tarkastajana toimineen professorin välistä huutokilpailua, jota työn tekijä seurasi sivusta. Habilitaatio kuitenkin hyväksyttiin vuonna 1957, ja nuoren professorin ura oli pelastunut.

Habilitaation hyväksymisen jälkeen akateeminen maailma oli avoin lupaavalle teologian tohtorille. Baijeri jäi taakse 1959 Ratzingerin siirtyessä professoriksi Bonnin yliopistoon. Siirto oli onnekas, sillä paavi Johannes XXIII:n (1958–1963) kutsuttua Vatikaanin toisen konsiilin koolle valitsi Kölnin arkkipiispa ja kardinaali Josef Frings Ratzingerin henkilökohtaiseksi neuvonantajakseen. Myöhemmin Ratzinger nimitettiin konsiilin viralliseksi neuvonantajaksi eli peritukseksi. Konsiilin aikana Ratzinger jatkoi uraansa siirtyen Münsterin yliopistoon 1963. Kirjan päättyessä vuoteen 1965 Ratzinger oli vakiinnuttanut asemansa yhtenä katolisen kirkon johtavista nuorista teologeista.

Aihe, jota ei voi ohittaa Benedictuksen kohdalla on natsi-Saksa. Myös Suomessa lehdistö huomioi vuoden 2005 konklaavin aikana Joseph Ratzingerin menneisyyden Hitler Jugendin jäsenenä. Luurankoja ei Ratzingerien kaapista ole natsismiin liittyen löydetty. Kokonaan erossa natsien toiminnasta he eivät pysyneet, sillä äiti-Ratzinger liittyi paikalliseen natsien naisjärjestöön. Seewaldin mukaan syynä oli poliisina työskennelleen isä-Ratzingerin pyrkimys välttää painostus natsipuolueeseen liittymisestä. Kirjan mukaan naisjärjestön toiminta oli ilmeisen epäpoliittista ruokareseptien vaihtoa ja ruusukon rukoilua. Äiti-Ratzingerin tiedetään myös tehneen pilaa Hitleristä, joten kovinkaan vakaumuksellisesta toiminnasta ei ollut kyse.

Seewaldin kirjassa erityisesti poliisina toimineesta isä-Ratzingerista muodostuu kuva vakaumuksellisena natsismin vastustajana. Kirkkovastainen natsismi ei sopinut uskonnollisen miehen ajatteluun, eikä hän hyväksynyt juutalaisten syrjintää. Vaikka suoranaisesti isä-Ratzinger ei joutunut poliittisista mielipiteistään kärsimään, hän siirsi perheensä pienemmälle paikkakunnalle väistääkseen uusien vallanpitäjien huomiota. Seewaldin mukaan natsivastaisuus purkautui lopulta sodan lopun häämöttäessä isä-Ratzingerin sanoessa suorat sanat hänen talostaan suojaa hakeneille SS-miehille.

Ratzingerien lapset eivät vapaaehtoisesti natsien toimintaan osallistuneet. Hitler Jugendiin veljekset värvättiin, kun jäsenyys tuli heidän ikäisilleen pakolliseksi. Seewaldin mukaan näitä pakkovärvättyjä karsastettiin vapaaehtoisten puolelta. Syystä tai toisesta Seewald ei kirjassaan käsittele Joseph Ratzingerin muistelmissaan kertomaa tapausta, jossa natsimielinen mutta ymmärtävä opettaja oli auttanut Hitler Jugendin toimintaa karsastanutta Josephia saamaan lukukausimaksuhyvitystä, joka normaalisti vaati aktiivista Hitler Jugend -toimintaa. Sen sijaan Seewald on ottanut mukaan tapauksen, jossa työpalvelusta Itävallassa suorittanut Joseph sanoi ei SS:ään liittymiselle. Syyksi hän ilmoitti halunsa ryhtyä papiksi, mikä herätti kysyjissä ”ivaa ja raivoa”.

Seewald ei kaunistele Ratzingerien elämää natsien vallan alla, mutta toisaalta hän ei myöskään esitä kriittisiä kysymyksiä. Joseph Ratzinger on kertonut, että perhe tiesi juutalaisten vainoista mutta ei joukkomurhasta ennen sodan loppua ja rikoksia käsitelleitä oikeudenkäyntejä. Omakohtaista kokemusta natsien julmuudesta kuitenkin oli, sillä eräs sairas sukulainen joutui natsien uhriksi. Seewald pohtiikin, että Ratzingerit olisivat saattaneet olla pian itsekin uhreja, koska uudessa valtakunnassa ei papeille olisi ollut sijaa.

Mielenkiintoiseksi teemaksi koin Seewaldin näkemyksen eri kirkkokuntien suhtautumisesta natseihin. Seewald siteeraa kirjassaan tutkijoita, jotka ovat spekuloineet ajatuksella, etteivät natsit olisi päässeet valtaan, jos Saksa olisi ollut täysin katolinen. Ei voida kiistää, etteivätkö erityisesti protestanttiset kristityt suhtautuneet natseihin ajoittain yli-innokkaasti, mutta hiukan tarkoitushakuiselta Seewaldin ajatus tuntuu. Kokonaan kritiikittä Seewald ei katolista kirkkoa jätä, vaan hän nostaa esille piispojen muuttuvat lausunnot ja huomioi myös muun muassa tunnustuskirkon vastarinnan natsivallalle.

Seewald käsittelee kirjassaan natsiaikaa laajemminkin kuin vain Ratzingerien osalta. Tilaa saa esimerkiksi vastarintaliike Valkoinen Ruusu. Seewald korostaa erityisesti katolisuuden roolia vastarinnan taustalla. Ratzingerit eivät olleet tekemisissä vastarinnan kanssa, vaikka ajoittain kuuntelivat laittomasti ulkomaisia radiolähetyksiä. Sinällään Seewald ei kaunistele historiaa, mutta hänen tulkintansa katolisen kirkon ja erityisesti Pius XII:n (1939–1958) toimista kaipaisivat laajempaa näkemystä ja kriittisempää otetta.

Toinen keskeinen aihe Ratzingerin varhaisvuosissa on Vatikaanin toinen konsiili (1962–1965). Seewaldin mukaan Ratzinger oli usein oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja erityisesti suhteessa kirkolliskokoukseen. Bonniin siirtyessään hän tutustui Kölnin vaikutusvaltaiseen kardinaaliin Josef Fringsiin. Konsiilin valmisteluiden alkaessa Frings kääntyi lahjakkaan teologin puoleen ja valitsi Ratzingerin henkilökohtaiseksi avustajakseen. Erityisesti Seewald nostaa esille Ratzingerin roolin Genovassa Fringsin nimiin laitetun puheen kirjoittajana. Puhe tuli myös paavi Johannes XXIII:n tietoisuuteen, jolle kardinaali Frings toki avoimesti paljasti, ettei itse ollut puhetta kirjoittanut.

Elämäkerroille ominaista on niiden päähenkilöiden merkityksen korostaminen. Tämä näkyy myös Seewaldin kirjassa ja erityisesti konsiilia koskevissa osissa. Kirjan huomio keskittyy saksalaisten vaikutukseen konsiilissa. Ratzingerin merkitys on selvästi ollut suuri saksankielisen maailman konsiili-isien ajattelun muokkaajana, mutta välillä Ratzinger-keskeisyys jää häiritsemään. Tilaa kirjassa saavat toki myös muut konsiiliin vaikuttaneet teologit, joten liian yksipuolinen Seewaldin kirja ei ole. Esimerkkinä Ratzingerin vaikutusvallasta on, että hänen ”oma” kardinaalinsa Frings seurasi tunnollisesti neuvonantajansa neuvoja äänestyksissä. Ilmeisesti vain kerran Frings äänesti vastoin Ratzingerin ehdotusta.

Peter Seewald paavi Benedictuksen seurassa. Kuva lainattu Osservatore Romanosta.

Peter Seewald paavi Benedictuksen seurassa. Kuva lainattu Osservatore Romanosta.

Konsiilin käsittelyssä Seewaldin painotus on ensimmäisessä istuntokaudessa syksyllä 1962. Loput kolme kautta hän ohittaa melko lyhyesti. Painotus on sinällään ymmärrettävä, sillä ensimmäisenä istuntokautena määriteltiin kirkolliskokouksen suunta. Konsiilin alussa Ratzingerilla oli myös eniten vaikutusvaltaa muun muassa käsiteltävien asiakirjojen sisältöihin. Oman lisänsä ensimmäiseen istuntokauteen toi samaan aikaan käynnissä ollut Kuuban ohjuskriisi, jota Seewald seuraa rinnan konsiilin tapahtumien kanssa.

Myöhempien vuosien tapahtumien kannalta on ironista, että 1960-luvulla Ratzingerin nimeen liitettiin suoranaisia harhaoppisyytöksiä. Asiaa ei varmasti parantanut Pyhän viraston toimintaa kritisoinut puhe, jonka Ratzinger kirjoitti kardinaali Fringsille. Puheessa kritisoiduista toimintatavoista syytettäisiin myöhemmin Uskonopin kongregaatioksi muuttuneen Pyhän viraston johtajaa kardinaali Ratzingeria. Seewald ei kirjan ensimmäisessä osassa vielä käsittele suuremmin Ratzingerin väitettyä muutosta edistysmielisestä konservatiiviseksi teologiksi. Kuitenkin Seewaldin mukaan jo konsiilin aikana Ratzinger alkoi nähdä uhkia kirkolliskokouksen suunnassa.

Luin Seewaldin kirjan vain viikkoja teologi Hans Küngin kuoleman jälkeen, joten häneen liittyvät kohdat korostuivat. Toistensa vastakohtina nähdyt Küng ja Ratzinger tutustuivat toisiinsa Vatikaanin toisen konsiilin kynnyksellä, ja heillä molemmilla katsotaan olleen merkittävä rooli kirkolliskokouksessa. Seewald kärjistää roolit niin, että Ratzinger vaikutti konsiiliin sisältä ja Küng sen ulkopuolelta. Ensimmäisinä vuosina kahden teologin erot eivät olleet vielä selvästi näkyvillä. Ratzinger on myöhemmin todennut, ettei hän alussa kokemattomuuttaan ymmärtänyt Küngin todellista ajattelua ja siksi erehtyi tämän suhteen. Seewald esittelee myös kahden teologin erilaisia persoonia – Küngin ajaessa Alfa Romeolla ja ollessa hyvin pukeutunut tyytyi Ratzinger käytettyyn polkupyörään ja nuhruiseen pukuun.

Paavi Benedictus XVI on elämänsä aikana herättänyt paljon intohimoja. Häntä käsittelevien kirjojen kirjoittajat voi jakaa hieman kärjistäen ihailijoihin ja vastustajiin (tai suoranaisesti vihaajiin). Peter Seewald kuuluu ensimmäiseen kategoriaan. Olen lukenut hänen Benedictus-kirjoistaan haastattelukirjat sekä kaksi elämäkerrallista kirjaa. Näiden pohjalta odotin melko kritiikitöntä otetta suhteessa Ratzingeriin. Pahimmat pelot eivät kuitenkaan toteutuneet.

Peter Seewaldin kirja on ennen muuta kertomus Joseph Ratzingerin ja hänen perheensä elämästä vuosina 1927–1965. Kirja onkin tutkimusta enemmän kertomuksellinen, ja lukija huomaa, ettei tekijä ole tutkija vaan toimittaja. Ajoittain kertomuksellisuus kuitenkin kärsii Seewaldin poukkoillessa asiasta toiseen ja käsitellessä Ratzingeriin vaikuttaneita henkilöitä sekä kirjoja useiden sivujen verran katkaisten kronologisen etenemisen.

Henkilökohtaisesti kirja tuntui välillä hyvin hankalalta luettavalta. Edellä mainitut poukkoilut ja erityisesti Seewaldin syvälliset kirjoitukset Ratzingeriin vaikuttaneista filosofeista ja teologeista heikensivät lukukokemusta. Syy on tosin lukijassa. Filosofia tai systemaattinen teologia eivät ole vahvinta aluettani, ja siksi niitä käsitelleet kohdat eivät täysin avautuneet. Tieteelliseen historiankirjoitukseen tottuneena olisin myös kaivannut lisää lähdeviitteitä ja tarkkuutta tekstiin. Esimerkiksi pariin otteeseen tekstin epämääräisyys jätti pohtimaan, kuka oikeastaan olikaan sanonut mitä ja milloin oli mitäkin sanonut.

Aiemmin viittasin elämäkerroille ominaiseen päähenkilön aseman korostamiseen. Seewald ei ainoastaan korosta päähenkilönsä roolia mutta myös nostaa hänet tavallaan jalustalle. Kriittisiä puheenvuoroja ei pahemmin kirjasta löydy. Kirja vihjaa, että Ratzingerin nopeat urasiirrot niin Münchenistä kuin Bonnista eteenpäin sisälsivät henkilökohtaisia hankauksia kollegoiden kanssa. Esimerkiksi siirtoa Münsteriin edelsivät ongelmat Ratzingerin poissaoloista konsiilin vuoksi ja vaikeudet hänen tohtoriopiskelijoidensa etenemisessä. Seewald antaa ymmärtää ongelmien johtuneen kollegoiden kateudesta, mutta aihe jäi vajaaksi ja siitä olisin toivonut syvempää taustoitusta.

Toimituksellisesti kirja jättää toivomisen varaa. Tekstistä paistaa läpi, että se on käännetty saksasta englanniksi. Kirjaa lukiessa toivoinkin, että olisin voinut lukea kirjan alkuperäisellä kielellä, mutta saksan taitoni eivät siihen vielä riitä. Nimet näyttävät olleen erityisesti hankalia käännettäviä, sillä henkilöiden ja kaupunkien nimien kirjoitusasuissa on virheitä ja epäsäännöllisyyttä. Kerran paavi Pius XI oli jopa nimetty uudelleen Paul XI:ksi. Suurista luvuista oli myös jäänyt usein nollia pois, jolloin lukijan tuli itse päätellä puhuttiinko kymmenistä vai sadoista tuhansista.

Seewaldin kirjan suola ovat pienet yksityiskohdat, jotka kuvaavat Joseph Ratzingerin inhimillistä puolta. Kirjassa paljastuu muun muassa, mikä oli Josephin ensimmäinen kirjallinen tuotos, mitä lentoyhtiö Lufthansa ajatteli kardinaalin laukusta, ketä paaveista Ratzinger fanittaa ja millaista kynää hän on kirjoittamisessa suosinut. Oma tarinansa on lapsuudessa lahjaksi saadulla nallella, jolle löytyi oma paikka myös Apostolisessa palatsissa. Inhimillisyyttä edustaa myös Seewaldin vapauksia ottava spekulointi siitä, että Josephin pappisvihkimys olisi ollut vaarassa rakkaussuhteen tähden.

Kaiken kaikkiaan Seewald on onnistunut kirjoittamaan vahvan elämäkerran Joseph Ratzingerin elämän alkupuolesta. Kirja ei sorru liikaa kohteensa palvontaan, vaikka kriittisiä kysymyksiä ja asioiden suhteuttamista olisin toivonut lisää. Edellä mainituista lukukokemusta heikentävistä puutteista huolimatta kirjan parissa kyllä viihtyy. Vatikaanin toisesta konsiilista kiinnostuneille kirjan loppupuoli tarjoaa houkuttimena etenkin Ratzingerin korjausehdotuksia konsiilia varten valmisteltuihin asiakirjoihin. Harmittavasti kirja tuntui pääsevän vauhtiin viimeisillä sivuilla. Kertomuksen loppuminen kesken jättikin lukijan odottamaan seuraavan osan julkaisua.

 

Arvioitu teos: Benedict XVI: A Life – Volume I: Youth in Nazi Germany to the Second Vatican Council 1927–1965. London: Bloomsbury Continuum, 2020. 512 s.


Kirjoittaja

Kirjoittaja on logistiikan insinööri, teologian maisteri ja väitöskirjatutkija. Vuonna 2005 paavi Benedictus XVI:n valinta Pietarin istuimelle herätti kiinnostuksen paaviuden historiaan ja uuden paavin persoonaan. Kiinnostuksen seurauksena syntyi suomalaisten lehtien Benedictus-uutisointia käsitellyt pro gradu ja englantilaisten lehtien uutisointia tutkiva väitöskirjaprojekti.


'Joseph Ratzingerin nuoruusvuodet elämäkerran aiheena' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.