”Lahjoita hyvä kuolema” -julisteet olivat joillekin seurakuntien työntekijöille liikaa. Yhteisvastuukeräyksen lavastetut asetelmat kuolevasta naisesta ja lapsesta kauhistuttivat, ja ne korvattiin lempeämmillä ja vähemmän kohti käyvillä kuvilla. Keräyksen omat julisteet lähetettiin takaisin Yhteisvastuutoimistoon tai laitettiin paperinkeräykseen.
Tiedotusvälineet uutisoivat tästä kirkkoa jälleen repivästä kiistasta jo ennen keräyksen avaamista. Kadunmiesten kommentit kuvista olivat maltillisia.
Oli mainosmateriaalista mitä mieltä tahansa, on myönnettävä, että kampanja on ollut menestys. Jos ylipäätään seuraa jotain tiedotusvälinettä, ei ole voinut välttyä syttyneestä saattohoitokeskustelusta. On luonnollista, että aihepiiri, josta monella on enemmän tai vähemmän traumaattisia kokemuksia, herättää poikkeuksellisen paljon voimakkaita tunneperäisiä reaktioita.
Siinä missä maahanmuuttajien tai yksinäisten nuorten tukemiseksi rakennetut kampanjat voi sulkea itsensä ulkopuolelle, kukaan tuskin voi olla vakuuttunut siitä, ettei itse elämänsä viimeisinä tarvitsisi asiantuntevaa ja inhimillistä saattohoitoa. Kukaan ei voi myöskään olla vakuuttunut siitä, että oman sosiaalisen tai taloudellisen tilanteensa turvin voi varmistaa saavansa osakseen parhaan mahdollisen hoidon.
Monet julisteita kritisoineet ovat pitäneet niitä järkyttävinä lasten katsoa. Yhteisvastuukeräyksen kampanjaa suunniteltaessa on kuitenkin kuultu asiantuntijoita, muun muassa lastenpsykiatreja. Yksi heistä on todennut, että K7-peleissä kohtaa kammottavampia kuvia kuin kampanjan julisteissa käytetyt.
Jo alkuillan televisio-ohjelmissa nähdään julmaa väkivaltaa, uutiskuvat välittävät kuvaa maailmasta, jossa on käsittämättömän paljon inhimillistä hätää ja kärsimystä. Ovatko nuo julisteet erityisen järkyttäviä ja ahdistavia siksi, että ne kuvaavat todellisuutta, joka on omamme? Muistuttavatko nuo surulliset ihmishahmot liikaa meitä itseämme?
Ja voiko kuolemasta sitten ylipäätään puhua lapsille? Virsikirjan osastossa ”lapset” on havaittavissa mielenkiintoinen kehitys: siinä missä jokainen ennen vuotta 1986 virsikirjaan hyväksytyistä virsistä päättyy jonkinlaiseen viittaukseen tuonpuoleiseen, viimeisessä virsikirjauudistuksessa mukaan tulleista virsistä ei ainoakaan. Kuvastaako tämä iankaikkisuususkon heikkenemistä vai haluttomuutta kohdata ajatusta siitä, että ajan ja iankaikkisuuden saumakohdassa on sellainen ikävä asia kuin kuolema?
Emme voi suojella lapsia elämän raskailta asioilta, mutta vaikenemalla vaikeista asioista kuten kuolema emme kevennä heidän osaansa, pikemminkin päinvastoin.
”Niissä kuvissa pitäisi olla sellaista, miten asioiden pitäisi olla kuoleman hetkellä.” Niinpä niin. Yhteisvastuukeräystä niin kuin mitään muutakaan hyväntekeväisyyttä ei tarvittaisi, jos kaikki olisi hyvin ja onnellisesti, ei olisi nälkää, kodittomuutta, kipua, sairautta, sotaa ja väkivaltaa. Olisi hienoa, jos todellisuutta kauniimmilla kuvilla voitaisiin koskettaa ihmisten tuntoja niin, että he heräisivät auttamaan, antamaan omastaan. Todellisuus kuitenkin on se, että ellei mikään herätä ajattelemaan, ei toimintaakaan seuraa.
Poika ja läheiset. Kuva: Yhteisvastuu 2014.
Mainostoimisto on päätynyt esittämään kuolevan lapsen ja naisen tyylitellysti harmaakasvoisina. Terhokodin ylilääkäri Juha Hännisen potilaat ovat kertoneet kuvien kertovan siitä, miltä heistä tuntuu, ne heijastavat kuolevan tuntoja, vaikka eivät naturalistisesti kuolevaa kuvaakaan. ”Kuoleminen ei ole kivaa”, totesi Hänninen. Voiko nykyihminen puhua asioista, jotka eivät ole kivoja?
Jotenkin oireellista on, että kuvat herättivät pahennusta nimenomaan joissakin seurakuntien työntekijöissä. Ahdistavat kuvat haluttiin torjua, ikävät asiat pitää kirkon seinien ulkopuolella. Toki jokin muukin on niihin loukkaantunut, mutta sen, että kirkossa, ”joka on olemassa sitä varten, että täällä kuollaan”, halutaan torjua kuoleman todellisuus, pitäisi herättää ihmettelyä. Eikö kirkon sanoma nimenomaan ole lohtu kaikkein suurimman ahdistuksen keskelle? Eikö kuoleman pitäisi olla vain portti toiseen todellisuuteen?
Yhteisvastuujulisteiden sensuroiminen on myös herättänyt ahdistusta. Ihmiset, joille itselleen läheisen saattohoito tai sen riittämättömyys on jättänyt vahvan tunnejäljen, loukkaantuivat. Se suru, kipu, kaipaus, ehkä voimattomuus tai raivo, joka heille oli tullut todeksi, haluttiin kieltää tai ainakin piilottaa. Kampanja tarjoaa heille tilaisuuden tuntea todeksi sen, mikä heitä on kohdannut: eläminen kuolevan läheisen rinnalla, hänen saattamisensa tästä elämästä.
”Lahjoita hyvä kuolema” ja sitä seurannut keskustelu on mahdollisuus pukea sanoiksi sitä, mikä on sanoittamista kaivannut, kaikki ne tunteet, joita läheisen hyvä tai huono kuolema ovat herättäneet. Jos kirkko ei uskalla tähän dialogiin lähteä, kuka sitten?
Outi Lantto
