Pieniä lapsia opetetaan olemaan lyömättä takaisin, jos heitä on lyöty ja kertomaan tapahtuneesta aikuiselle, joka sitten selvittää asian. Tarkoitus on opettaa lapselle puhumisen merkitystä asioiden selvittelyssä, vaikka kuinka kiukuttaisi ja tekisi mieli antaa takaisin nyrkki nyrkistä, ruma sana rumasta sanasta. Vihastumiseen liittyy useimmiten epäoikeudenmukaisuuden kokemus. On tullut ymmärretyksi tai kohdelluksi väärin, satutetuksi. Epäreiluus, eriarvoisuus, syrjäytetyksi tuleminen aiheuttavat myös paljon vihantunteita.
Niin kuin vanhempi opettaa lastansa tulla kertomaan riitatilanteista, jotta ne voidaan selvittää, mielestäni sama pitäisi tehdä aina kohdatessa riitatilanteita ja vihaa. Jos yhteiskunnassa alkaa ilmetä vihapuhetta, vihapuheen juurisyihin pitäisi perehtyä ja selvittää niitä. Ei vihapuhe katoa kieltämällä eikä kriminalisoimalla. Lapsikaan ei helpolla lopeta kiukkuaan, jos häntä satuttanut riitapukari pääsee kuin koira veräjästä ja hänen käsketään vaan olemaan hiljaa ja kiukuttelematta. Asiat pitää aina selvittää.
Mitä meillä on pielessä, kun vihapuhetta on niin paljon? Onko kansakuntaamme kohdeltu tasavertaisesti, kunnioittavasti ja välittävästi? Onko hyvinvointiamme ylläpitävissä rakenteissa olemassa aukkoja, jonne voi pudota eikä kukaan tunnu piittaavan asiasta?
Silloin kun itsellä on elämä jostain syystä ahdasta, ja synkkiä pilviä tuntuu leijuvan aina vain oman pään ja perheen yläpuolella, vihantuntemukset ovat hyvinkin tuttu asia. Sitä vain on sisuksissa, sille ei voi mitään. Et riitä mihinkään, mikään ei tunnu onnistuvan, seinät kaatuvat päälle ja jopa taivaskin tuntuu romahtavan niskaasi ja kaikilla muilla tuntuu menevän hyvin.
Muistan kerran suuren rahapulamme keskellä eläessämme, kuinka eräs nyt mitättömältä tuntuva tilanne aiheutti minulle ihan mielettömän viharyöpyn sisuksissani. Meille tuli vierailulle eräs lapsiperhe. Perheen äiti kertoi minulle, kuinka hän oli matkallaan meille yhtäkkiä havainnut, että he olivat unohtaneet ottaa vauvallensa tutin mukaan ja heidän piti pysähtyä ostamaan huoltoasemalta uusi tutti. Mieletön kuinka sisälläni kuohahti; vai on noilla noin varaa unohdella tutteja kotiin ja ostella vain uusia, itselläni ei olisi ollut varaa, yksi tutti on ja sillä on pärjättävä!
Samanlaisia kuohahduksia saatoin niihin aikoihin kokea vaikka missä. Jos joku etuili kaupassa, niin hyvä ettei saanut kassistani päähänsä. Kassatyöntekijä jos yritti ottaa liikaa hintaa ostoksistani, niin hyvä etten haukkunut häntä siinä ja samassa maapallon julkeimmaksi ihmiseksi. Ja mikä siinäkin oli, että Jumala siunasi minulle väsyneelle ihmiselle niin tiuhaan lapsia monen muun uskonyhteisömme äidin päästessä paljon vähemmällä urakalla saman asian suhteen?
Nämä edellä kertomani vihantuntemukseni johtuivat vaikeasta elämäntilanteestani, ja vaikka en niitä ulospäin kenellekään purkanutkaan, ne vaikuttivat ja näkyivät ihan varmasti jollakin tasolla puheissani ja kehonkielessäni. Minun oli paha olla ja olin vihainen.
Vihani kohteet ja vihankuohahdukseni tunteet nousivat esiin yllättävissä tilanteissa ja paikoissa. En muista koskaan tunteneeni vihaa esimerkiksi lapsiamme kohtaan; he olivat pyhää aluetta vihani suhteen. Mutta muistan esimerkiksi sellaisen vihatilanteen rauhanyhdistykseltä ”seuroista”, kun saarnamies moitti seurakuntalaisia laiskuudesta, kun ei jakseta tehdä Jumalan valtakunnan työtä. Kyllä kuohahti ja lujaa; tule hoitamaan lapsemme, tekemään ruokaa, siivoamaan kotimme, tiskaamaan tiskimme, viemään lapsemme neuvolaan ja p*****e potemaan joka lapsesta pahoinvointia ja oksentamaan ynnä synnyttämään ja niin edelleen, niin tulenhan minä ihan mielelläni sitten järjestämään seurakahveja. Huh, nytkin meinaa kuohauttaa kun muistelen tuota tilannetta!
Viha ei kuitenkaan leimannut koko elämääni ja täyttänyt päätäni kokonaan tuonakaan elämäni vaikeimpana ajanjaksona, vaan pääsääntöisesti kykenin viettämään perheeni kanssa todella onnellisia hetkiä ja ihanaa elämää tuolloinkin. Ehkä purin vihantuntemuksiani mielestäni turvallisiin kohteisiin; kaupanmyyjiin, Kelan virkailijoihin tai joihinkin epämääräisiin tahoihin, joita en kyennyt satuttamaan oikeasti. Kaupanmyyjäkin sai kipakan palautteensa ihan aiheesta, mutta hyvä Luoja oikeasti: kuinka usein he ovatkaan ukkosenjohdattimina ihmisille? Vaikka minäkään en aina edes ilmaissut sanoillani paheksuntaani, niin varmasti he aistivat myrkyllisen ilmapiirini liiankin hyvin.
Se, mikä minut auttoi noiden myrkyllisten ilmapiirien ja vihantuntemusten ylitse, oli kaikki se apu, mitä me saimme. Vaikka niin moni kulkikin ohitse oikealta ja vasemmalta auttamatta tai edes ymmärtämättä hätäämme, kuitenkin oli niitä, jotka auttoivat: kodinhoitajat, sukulaiset, ystävät ja yhteiskunta.
Se yhteiskunta ja eliitti, jota nykyään kuulee usein haukuttavan, auttoi meitä monella eri tavalla. Me saimme valtion myöntämää korkotukea, vaikka itse sössittiin asuntokaupoissa, ja me saimme ilmaista kodinhoitoapua, kun oltiin niin vähävaraisia. Saimme myös lomatukirahaa ja mitä kaikkea muutakin, ei niitä enää edes muista.
En tiedä, mistä kaikesta nykyään netissä ilmenevä vihapuhe kumpuaa mutta melko varmasti ihmisten omista vaikeuksista. Pitäisikö päättäjien alkaa ottamaan niistä selkoa, pitäisikö hätää kärsivien hätähuudoista alkaa ottamaan koppia, ennen kuin homma alkaa lähteä kunnolla lapasesta? Lopulta hyväosainenkaan ei voi hyvin valtiossa, joka on vihaa valloillaan sanoissa ja teoissa.
Läheisen, naapurin, koulukaverin, työtoverin, vieruskaverin, kanssamatkaajan ja lopulta saman maan kansalaisen hyvinvointi on myös minun ja sinun hyvinvointi ja etu. Ei tämä sen vaikeampaa matematiikkaa ole ajateltuna eikä toteutettunakaan. Siihen tarvitaan vain hoksaamista ja halua.
Artikkelikuvassa Artemisia Gentileschin maalaus, jossa Judit katkaisee Holoferneen kaulan.
