Lehtitietojen mukaan kristityt naiset kokevat ainakin kirkolliskokouksessa käyttämissään puheenvuoroissa ja piispanvaaleissa joogan läheisemmäksi kuin kristillisyyden.
Riennän lausumaan, että tunnistan tällaiset puheenvuorot omien intressieni mukaisiksi pikemminkin kuin ne, jotka ovat niistä tuohtuneita ja joita sanotaan setämiesten näkemykseksi, mutta asiaan liittyy monimutkaisuutta.
Monimutkaisuus selittyy siitä, että niin sanottu hesykastinen (vaikeneminen, hiljaisuus) perinne on sekä joskus että usein tulkittu joogan sukulaiseksi. Se on yksi kristillisen uskon (patriarkaalisia) valtavirtaperinteitä, ja siksi lehtijutuissa esillä noussut joogakeskustelu on kiinnostavaa.
John Meyendorff esitti väitöskirjassaan Saint Grégoire Palamas et la mystique orthodoxe (1959), joka käy läpi hesykastisen perinteen muuntumista Gregorios Palamakseen asti, että keskeinen korostusvaihdos tapahtui silloin, kun Evagrios Pontoslaisen rukouskäsitys vaihtui makarioslaisen perinteen mukaiseksi.
Esimerkiksi suomenkielisessä Filokaliassa on runsaasti Pontoslaisen lausumia. Ne kaikki liittyvät siihen, miten rukouksessa platonistisesti tulkittu sielun korkein osa eli logistikon muuntuu puhtaan rukouksen tilaksi. Lainattakoon vain pari esimerkkiä:
”Rukous on mielen puhetta Jumalalle.
Rukous ilman hajamielisyyttä on korkeinta henkistä työskentelyä.
Rukous on mielen kohoamista Jumalan puoleen.”
Meyendorffin mukaan makarioslainen perinne arvosteli Evagrioksen ajattelua, jonka yhtenä huipentumana on Johannes Cassianuksen niin sanottu ”tulen rukous”. Cassianuksen näkemys pyrkii laajentamaan Evagrioksen kantaa ”koko ihmisen” suuntaan kuitenkin irrotettuna tavanomaisen psykologian tai antropologian tarkastelun kohteena olevasta ihmisestä.
Makarioslaisen näkemyksen piirissä rukous tahdottiin tulkita fyysisemmin ja sen sijainniksi esitettiin ”sydän”. Sydän oli yhtäältä fyysinen lihas ja toisaalta tahdon ja tunteiden keskus. Makarioslaisen perinteen näkökulmasta rukous ei siis sijoittunut niinkään korkeimman sielunosan käsittämistasolle, joka oli luonteeltaan filosofinen, vaan pikemminkin fyysisen tahtomuksia ja tunteita korostavan elämänmuodollisen orgaanin alueelle.
Siitä, kehen Makariokseen tässä viitataan, on monenlaisia mielipiteitä. Joskus viitataan perinteen aloittajana Makarios Egyptiläiseen, josta ei ole oikein mitään tietoa. Tunnetut saarnat ovat kuitenkin Pseudo-Makarioksen nimissä ja ne lienevät jostakin 400-500-luvulta. Tekstihistorian tulkintaongelmat ovat hieman samansukuisia kysymykselle siitä, ovatko Pseudo-Dionysioksen mystisen teologian kirjoitukset hieman pilallaan kirjoitettuja platonistisen liikkeen kirjoituksia, joilla osoitetaan kristityille, että platonistienkin piirissä esiintyi syvällisyyttä.
Pseudo-Makarioksen saarnat vaikuttivat aina John Wesleyn ja Blaise Pascalinkin ajatteluun ja niiden teemat toistuivat siinä liikkeessä, jota dogmihistoriat sanovat ”sydämen teologiaksi” sellaisena kuin se esiintyy esimerkiksi Pierre Poirretin ja Nicholas von Zinzendorfin sekä Jonathan Edwardsin ajattelussa. Suomalaisessa teologianhistoriassa seikkaperäisin esitys aiheesta on Lars-Levi Laestadiuksen Hullujenhuonelainen, joka analysoi Laestadiuksen Uppsalassa saaman kartesiolaisen lääketieteellisen koulutuksen perusteella herätyssaarnojen vaikutuksia niin sydämeen kuin aivoihinkin.
Gregorios Palamas.
Pseudo-Makarioksen saarnakokoelman sijoittaminen on ollut tutkimusongelma. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että se periytyy hereettiseksi lahkoksi katsotun messaliaanisen liikkeen piiriin. Messaliaanit edustivat samanlaisia näkemyksiä kuin paulikinaanit ja Bulgarian bogomiliitit myöhemmin.
Messaliaanien oppi tuomittiin Efeson kirkolliskokouksessa 431. Siellä se tulkittiin näkemykseksi, joka sivuuttaa sakramentit, keskittyy vain rukoukseen ja esittää, että jatkuvalla rukouksella saavutetaan mystinen yhtymys Kolminaisuuteen.
Niin tai näin, hesykastinen perinne Pseudo-Makarioksen saarnoissa korostaa rukouksen fyysistä harjoittamista se sydämeen upottamalla ja uusien hengellisten aistien syntymistä.
Fyysisistä harjoituksista tärkein on hengittäminen. Perinne perustuu niin sanotun Jeesuksen rukouksen harjoittamiseen oikealla hengitystekniikalla. Jeesuksen rukous on ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”.
Sisään hengittäessä lausutaan ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika” täyttyen armolla ja kokien tämä fyysisesti koko kehossa, uloshengittäessä taas hengitetään ulos se, mikä turmelee ihmisen, kuten Jeesus oli sanonut eli lausutaan ”armahda minua syntistä”.
Tällainen rukous on alkuvaiheessa eräänlainen ajatus ja se sijoittuu sielun logistikon-osaan. Rukoilijan tavoite on saada se siirtymään sydämeen. Viimeinen vaihe harjoitusta on se, että sydän sykkii tämän rukouksen muodossa ilman, että logistikon joutuisi enää työskentelemään lainkaan.
Avuksi käytetään fyysisiä harjoituksia. 1300-luvulla tätä perinnettä hieman samaan tapaan kuin aiemmin Simeon Uusteologi puolustaneen Gregorios Palamaksen kiihkein arvostelija Barlaam kutsuikin rukouksen harjoittajia ”napauskovaisiksi”.
Juttu kuulostaa hauskalta, mutta on helppo tehdä testi. Koetettaessa saada ilmaa mahdollisimman paljon hengityksen avulla, kannattaa kallistua hieman eteenpäin ja hengittää sisäänpäin. Tällöin fyysisen kokemus hengittämisestä sijoittuu navan seudulle.
On ollut hauska seurata lehtijuttuja napauskovaisuuden kunnianpalautuksena ja sen arvostelemisena. Joogan puolustajille löytyisi kohtuullisen jykeviä lähdemateriaaleja erittäin patriarkaalisesta traditiosta eli siis juuri tästä hesykastisen rukouksen harjoitteluperinteestä. Erityisen kiinnostavaa on ollut huomata, että samalla kun toimenpideohjelmiin kirjataan suositukseksi vapautuminen patriarkaalisesta perinteestä, keinoksi tähän tarjotaan korostetun patriarkaalisen perinteen menetelmät, kuten jooga.
Myös hesykastinen perinne on korostetusti patriarkaalista. Mutta patriarkaalisuuden kysymys sen piirissä on monimuotoinen. Synaksarion, joka sisältää pyhien legendoja, luettelee sivu sivulta pyhiä naisia, apostolienvertaisesta Magdalan Mariasta alkaen. Itse Betlehemin Mariaa taas pidetään tässä perinteessä rukoilijan ensimmäisenä esikuvana, ihmisenä, jonka kenoosis, eli tyhjentyminen omasta, on ensimmäinen ja joka siksi on Paratiisiin kulkeneena asettanut jokaisen rukousvaiheen tienviitan kaikille.
Mikhail Nesterovin maalaus Filosofit (1917). Pavel Florenski (vas.) ja Sergei Bulgakov (oik.). Kuva: Wikipedia.
Jos taas tullaan uudempaan aikaan, tämän patriarkaalisen perinteen tunnetuin edustaja ja yksi feministisen teologian merkkihenkilöistä 1900-luvulla, ääripatriarkaalisen totuuden torvensoittaja Sergei Bulgakov kirjoittaa, vapaasti suomentaen:
”Ne, jotka ovat vierailleet Hagia Sofiassa Konstantinopolissa ja heittäytyneet sen sanoman valtoihin rikastuvat pysyvästi uudenlaisesta Jumalan maailman näkemisestä: jumalaisesta Viisaudesta. Tämä taivaallinen rakennus, jonka rakenteissa taivas laskeutuu maahan, ilmaisee rajallisessa muodossa rajattoman, kaikkialla olevan ykseyden, ikuisen hiljaisuuden. Kirkko on taideteos, joka näkyväisen maailman osana on samalla harmonian ihme. Armo, valo, yksinkertaisuus ja ihana rakenteen harmonia ylistävät täydellistä kokonaisuutta. Valon valtameri virtaa kaikkialla ja tuntuu lausuvan: Minä olen maailmassa ja maailma on minussa. Näin Platon kastetaan kristityksi ja me kuljemme ideoiden näkemiseen. Mutta samalla Platonin pakanallinen sofia kalpenee ja tunnistaa itsensä jumalaisen Sofian. Ja katso, kirkko todistaa hänen olemassaoloaan ja todellisuuttaan levittäytyen koko maailman ylle. Se saattaa pakanallisen viisauden viimehenkäyksen uuden aioonin, Jumalan Sofian piiriin.” (Résumé de sa sophiologie : La Sagesse de Dieu,1937).
Sofia on tässä tulkinnassa jumaluuden feminiininen ulottuvuus, johon liittyviä Pavel Florenskin kirjassaan Totuuden pylväät työstämiä teemoja länsimaiselle lukijalle Bulgakov vie eteenpäin (tästä syystä en ehkä ole samaa mieltä kuin Veikko Purmonen kohta tarkastettavassa väitöskirjassaan: Bulgakov jatkoi slavistista traditiota).
Mitä tästä voisi ajatella? Miksi uskonnollinen vallanpitäjä haukkuu patriarkaalisuuden ja koettaa ratkaista kokemansa ongelmat patriarkaalisen perinteen keskeiset teemat tavoiteltaviksi nostaen? Miksi joogan puolustajat edustavat ajatuksissaan sitä käsittämättä kristillisen perinteen osaa, joka on patriarkaalinen ja kaiken pahan alkuna koettu, kun taas näitä arvostelevat ovat syvävalkaistuja protestantteja, joita yleensä on pidetty naisten vapauttajina? Onko kyse kulttuurihistoriallisesta ilmiöstä, jossa historiantuntemuksensa menettänyt ja siihen suhteensa paljolti katkaissut toimija pyristelee eteenpäin siten, että jonkinlaisen hämärän aistimuksensa tasolla tiedostamatta mistä tuo aistimus on peräisin, osuu jollain tavoin oikeaan, vaikka teoreettinen ja käsitteellinen kyky hahmottaa tätä kysymystä ei ole sanottavasti jalostunutta.
Artikkelikuvassa joogaava nainen natarajasana-asennossa eli asanassa. Kuva: Wikipedia.
