Keski-iän ohittanut pariskunta poistuu hyväntekeväisyyskonsertista mielenosoituksellisesti kolistellen. Soitto on keskeytynyt hetkeksi, kun toimittaja haastattelee muusikkoa illan teemasta, vanhusten yksinäisyydestä. ”Emme me tällaista tulleet kuuntelemaan, tulimme konserttiin”, puhisee nainen ovella. Kukaan ei ehtinyt kysyä, haluavatko he pääsylipun hinnan – nolla euroa – palautusta.
Konsertin järjestäjät olivat nähneet paljon vaivaa sen mahdollistamaksi, muusikot soittivat pilkkahinnalla, toimittaja teki haastattelunsa ilman korvausta. Tavoitteena oli rakentaa kokonaisuus, jossa yhdistyisivät ilo hyvästä musiikista ja sopiva määrä keskustelua tärkeästä ja monia koskettavasta asiasta, pohtia sitä, mitä itse kukin voisi tehdä lähellä tai kauempana asuvan vanhuksen hyväksi. Toiveena oli, että tämä tilaisuus saisi kuulijat antamaan omastaan lähimmäisen hyväksi. Illan päätteeksi kerätty kolehti olikin sen kirkon historian suurin.
Kolehtiin antaminen oli vapaaehtoista, ainoa kuulijoille musiikista koituva kustannus oli kuunnella viiden minuutin keskustelu kolehdin kohteesta. Kesken tilaisuuden poistuneen pariskunnan mielestä tämä hinta oli kohtuuton.
”Verot valtion maksettaviksi”, vitsaili entinen kollegani usein. Tällä hän viittasi siihen, että joku kaiken aina maksaa. Tämän konsertin maksoivat muusikot luopuen puolesta normaalipalkkiostaan – olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni virkamies suostuisi tekemään työtään ilmaiseksi hyväänkään tarkoitukseen – ja muut järjestäjät. Ilmaista lounasta ei ole. Jos sen syöjä ei sen hintaa maksa, joku muu maksaa.
Kirkko rahoittaa toimintansa verovaroin. Sillä niin kuin muillakin julkisen sektorin toimijoilla on erityinen vastuu taloudesta, sillä se on vastuussa periaatteessa jokaiselle veronmaksajalle siitä, että taloutta hoidetaan vastuullisesti. Tähän vastuullisuuteen kuuluu se, että harkitsee tarkoin, mitä tarjotaan ilmaiseksi kuten diakonia-ateria, ja mistä veloitetaan omakustannushinta, vaikkapa perhekerhon välipala.
Kirkolla on olemukseensa liittyvä velvoite kerätä rahaa vähäosaisille. Perinteisin keräystapa on kolehti, mutta vastikkeellinen varainhankinta kuuluu myös kirkon keinovalikoimaan. Jos puhutaan arpajaisista ja tuotemyynnistä, ei ongelmaa helposti nähdä, mutta vaikka Yhteisvastuulounaan hinnoittelusta syntyy dilemma: miten kerätä mahdollisimman paljon heille, jotka ovat kaikkein kurjimmassa asemassa ilman että suljetaan yhteydestä heidät, joiden oma toimeentulo on tiukassa. Joka tähän löytää yksinkertaisen vastauksen on viisas – tai ollut liian vähän aikaa seurakunnan työssä.
Sillä joku sen aina maksaa.
