John Vikström Uskon lähteillä ja rakkauden teillä.

John Vikströmillä on sanottavaa kolmannella vuosituhannellakin

Emeritusarkkipiispa John Vikström vie lukijaa uskon lähteille ja rakkauden teille kirjassa, joka koostuu hänen suomeksi pitämistä saarnoistaan, esitelmistään ja puheistaan vuodesta 2004 lähtien. Samaan aikaan Fontana Media julkaisi hänen ruotsiksi pidettyjen puheenvuorojensa kokoelman nimellä Det handlar om frihet. Eikä kahta ilman kolmatta, sillä dosentti Mikko Ketola ja professori Hannu Mustakallio julkaisivat John Vikströmin yksityiskohtaisen kokonaisbibliografian e-kirjana Vartija-lehdessä. Sivuja siinä on päälle 120!

Syytäkin emerituksen huomioimiseen on, sillä John Vikström täytti tänä vuonna 90-vuotta. Kolmelle kirjalliselle julkaisulle on muitakin perusteita. Uskon lähteillä ja rakkauden teillä -teos paljastaa, että näiden puheiden pitäjällä on edelleen tuoretta sanottavaa sekä uskosta että teoista. Hannu Mustakallion kirjoittaman johdannon mukaan tämä oli aikoinaan myös emerituksen suunnitelma: luennoida, puhua ja saarnata, kun eläkepäivät koittavat.

Väyläkirjojen julkaiseman teoksen tekstit ovat peräisin 53 eri tilanteesta, joissa Vikström on ollut fyysisesti läsnä ja käyttänyt tilaisuudessa puheenvuoron. Otsikoinnin perusteella vaikuttaa siltä, että hän piti näistä suurimman osan kirkon tai kirkollisissa tilaisuuksissa. Puheista runsaat 10 on pidetty muiden yhteiskunnan toimijoiden järjestämissä tilanteissa. Tilaisuuksien ja tilanteiden kirjo on suuri. Moni nuoremman polven kirkonmies tai -nainen ilahtuisi, jos saisi esiintymiskutsuja näin monelta eri taholta.

Teoksen laaja-alaisuutta lisää, että Vikström puhuu eri tilanteissa eri asemista käsin. Varsinkin kirkollisilla areenoilla pidetyissä puheissa äänessä on pohjoismaalainen luterilainen hengenmies, valistunut teologi, eläkkeellä oleva uudistusmielinen arkkipiispa ja merkittävä kirkollinen vaikuttaja, jolle kysymys kirkon tulevaisuudesta on lähellä sydäntä. Yhteiskunnan muilla foorumeilla puhujasta välittyy kuva oppineesta sosiaalieetikosta, kaivatusta arvokeskustelijasta sekä puolisonsa menettäneestä ja sairaudestaan avoimesti kertoneesta kokemusasiantuntijasta. Kaikissa puheissa on kuultavissa ikääntymistään miettivän ihmisen pohdintoja ja ajan merkkejä tarkkailevan kristityn huomioita elämänmenosta.

Puhujan eri asemiin syynä ovat luonnollisesti kovin erilaiset tilaisuudet ja foorumit, joihin on päädytty pyytämään puhujaksi juuri John Vikströmiä. Vaikka pyytäjien pääasiallisena vaikuttimena lienee ollut saada paikalle emeritusarkkipiispa, pyynnön lähettämiseen  Vikströmille on päädytty epäilemättä myös muista syistä. Puhuja on tiedetty avarakatseiseksi kirkolliseksi ja yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi. Hänellä on vahvaa näyttöä siltojen rakentamisesta kristinuskon näkemysten ja yhteiskunnallisten kehityssyyntien välillä. On tiedetty, että Vikströmillä on tärkeää sanottavaa ja kannustava viesti tämän ajan ihmisille tässä ajassa.

Teksteistä käy ilmi, että Vikström on seurannut tarkkaan ajan ilmiöitä. Vakuutuin lukijana, että hän on noudattanut 1900-luvun vaikutusvaltaisimpiin teologeihin lukeutuvan Karl Barthin neuvoa saarnata ”Toisessa kädessä Raamattu, toisessa sanomalehti.” Puhuja on perehtynyt ja syventynyt jokaiseen aiheeseen perusteellisesti. Vikström pyrkii ymmärtämään, mitä ajassa liikkuu. Huomio kohdistuu ihmisen paikkaan tässä maailmassa ja tässä todellisuudessa. Vastaukset ihmisenä olemiseen löytyvät enemmän sekä/että -akselilta kuin kyllä/ei -asettelusta. Puhujan viesti kuulijalle ja lukijalle on selkeä: harkittu ja kunnioittava keskustelu pukuhuoneen puolella voittaa ”kriittisen huudon kentälle” katsomon puolelta (sivu 9).

Toistoa teksteissä on jonkin verran, mutta ei häiritsevästi. Päällekkäisyydet tekevät jopa lukijalle palveluksen. Ne nimittäin paljastavat Vikstömin ajattelun ja teologian näkemyksiä ja painotuksia. Vaikka puhe ja sen aihe eivät suoraan liittyisi kristinuskoon tai kirkkoon, kaikissa niissäkin käy ilmi, että puhuja on teologi ja kirkonmies.

Puheet ovat ajanjaksolta, jolloin Vikström oli ollut eläkkeellä jo useamman vuoden. Lukija saattaa olettaa, että Vikström palaa puheissaan työvuosiinsa ja ”menneeseen maailmaan” ikään kuin muistellen ja kaivaten aikaa, jolloin kaikki oli paremmin kuin nyt. Emeritus ei kuitenkaan haikaile menneisyyteen. Kulttuuriteoreetikko Svetlana Boymin nimeämää ”entistävää nostalgiaa” eli toivetta menneiden perinteiden ja myyttien palauttamisesta ei Vikströmin puheissa ole. Vaikka puhuja palaa lapsuuteen, piispavuosiin, kohtaamisiin ja sattumuksiin pitkän elämänmatkansa varrelta, hänellä ovat kummatkin jalat tukevasti tässä ajassa ja tässä paikassa. Menneestä ammennetaan, mutta vain sen verran, että tämä päivä olisi meille ymmärrettävämpi. Tulevaisuutta aavistellaan positiivisen kautta, ei pessimistisesti tai tuomiopäivän profeetan äänellä. Tuonpuoleinenkin on teksteissä esillä, mutta säilyttäen arvoituksellisuutensa ja yllätyksellisyytensä.

Puheissa on painotuksia, jotka ovat tuttuja jo hänen aiemmin julkaistuista teksteistään ja joita on esitelty hänestä kirjoitetuissa henkilöhistorioissa, etenkin emerituspiispa Gustav Björkstrandin Elämä on joukkuepeliä -tutkimuksessa. Nyt ilmestyneessä teoksessa kiinnitin huomiota kolmeen seuraavaan painotukseen, jotka minusta luonnehtivat John Vikströmin ajattelua ja teologiaa emeritusvuosina: läsnäolevan Jumalan korostaminen, patistaminen siirtyä patriarkaatista demokratiaan ja hyvinvointiyhteiskunnan puolustaminen.

Varsinkin Vikströmin saarnoissa ja muissa kirkollisissa tilanteissa pidetyissä puheissa korostuu ajatus Jumalan läsnäolosta. Mieleeni tulee teologian tohtori Mika K T Pajusen artikkeli teoksessa Tulevaisuuden sanat. Kirkko kolmannella vuosituhannella. Pajusen mukaan valistuksen rationaalisuuden vaatimus johti siihen, että uskonnollista kieltä hallitsi pitkään ”olemassaolon ja poissaolon teologiat”. Miten Jumalasta tulisi puhua jälkimodernissa maailmassa? Pajunen päätyy puheeseen läsnä olevasta Jumalasta, joka voi ihmetyttää ja yllättää ihmisen myös kolmannella vuosituhannella.

Vikström vaikuttaa olevan Pajusen kanssa samoilla linjoilla. Hän ei pyri puheissaan todistamaan Jumalan olemassaoloa tai selittämään kuulijoilleen kristillisiä dogmeja. Hän ei myöskään häivytä kristinuskon keskeisiä periaatteita tai Jumalaa. Myös kirkon ”ulkopuolella” pidetyistä puheista huokuu ja välittyy, että Jumala on läsnä ja että Taivaallinen isä pitää huolta luomakunnastaan. Korostaessaan Jumalan läsnäoloa Vikström ei linkity pelkästään klassiseen luterilaiseen teologiaan, vaan rakentaa siltoja myös uskonnollisen kokemuksen ja symbolien maailmaan. Kysymys ”Miten voisimme viettää jumalanpalvelusta, joka koskettaa?”, kiteyttää Vikströmin pohdinnat.

Vikström kannustaa ja patistaakin kirkkoa siirtymään rohkeammin patriarkaalisuudesta demokratiaan. Häntä pohdituttaa Pajusen tavoin, mikä on kristinuskon sanoma ja viesti jälkimodernissa maailmassa. Vikströmille patriarkaalisuudesta kiinnipitäminen, moralismi ja vääränlainen vallankäyttö ovat kirkolle suurempia uhkia kuin maallistuminen. Kirjoittaja toteaa määrätietoisesti, että kristillisyyden, luterilaisuuden ja Suomen ev.-lut. kirkon uhat nousevat enemmän sisältä kuin ulkoa päin. Tässä yhteydessä Vikström muistuttaa hienovaraisesti, mutta selkeästi, että Paavaliin ja Lutheriin ei voi vedota, kun pohditaan, mikä on sukupuolten välinen roolitus tai kuka saa kirkossa käyttää ääntään. Kristinusko ja kirkko ovat vapautusliikkeitä. Vikströmin havainnot ja toiveet ovat tuoreelta tuntuvia tuulahduksia varsinkin, jos tutustuu äskettäin ilmestyneisiin kirkon omiin tutkimuksiin patriarkaalisuutta vieroksuvista millenniaaleista. Suuri aggiornamento olisi tarpeen – jos asiaa kysytään 100 käyvältä emeritusarkkipiispalta tai Y-sukupolven nuorelta naisoletetulta.

Vikströmin yhteiskunnallisissa puheissa toistuu voimakkaasti uusliberalismin, etenkin uusliberalistisen markkinaideologian kritiikki. Vikström on vakaumuksellinen hyvinvointiyhteiskunnan kannattaja, jonka näkemys perustuu kristinuskon, luterilaisuuden ja jopa Ranskan vallankumouksen esillä pitämiin arvoihin, jotka globalisoituva talous haastaa. Vaarana on hänen mukaansa, että materialistinen ihmiskäsitys ja deterministinen historiankäsitys korvaavat kristillisen ihmiskäsityksen ja siihen kuuluvat eettiset arvot. Uhkana on myös, että kannattavuusperiaate ajaa hyvinvoinnin edelle. Kirjoittaja ei moralisoi uusliberalistista ajattelua, mutta esittää suuria varauksia sen eduista ja kantaa huolta Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta.

Vikström saattaa näissä teksteissä kuulostaan ”eilisen päivän” idealistilta. Tänään voi kuitenkin todeta, että globaali talouskaan ei pysty tarjoamaan lääkettä ilmastonmuutoksen ja pandemioiden kanssa kamppailevan ihmiskunnan vaivoihin. Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolestapuhujana Vikström on ollut ja on samoilla linjoilla pitkän linjan talousvaikuttaja Sixten Korkmanin kanssa, joka äskettäin julkaistussa lehtikolumnissaan (Helsingin Sanomat 30.11.2021) vakuuttaa, että ”Uusliberalismi ei ollut tie onnelaan”.

Teokseen sisältyy myös human interest story -osioita. Etenkin Kirkkomme ja kansamme johtajia -luvussa on kiinnostavaa luettavaa, miten Vikström luonnehtii edesmenneitä piispakollegojaan ja edeltäjiään puheissa, joita hän on pitänyt varsinkin ”työtovereittensa” muistotilaisuuksissa. Muisteltavaa henkilöä on luonnehdittu taitavasti. Puhuja on halunnut ymmärtää vainajaa ja tuoda esiin sitä, mikä on kulkenut punaisena lankana kyseisen henkilön elämässä ja työssä kirkon palveluksessa. Tähän osioon on otettu mukaan myös puhe presidentti Urho Kekkosesta, jossa minua kiinnosti, millaisia mahtoivat olla kirjoittajan omat kohtaamiset UKK:n kanssa. Tekstin perusteella niistä ajatuksia herättävin oli kohtaaminen Kekkosen arkun äärellä Helsingin tuomiokirkossa. Siellä Vikström piirsi presidentin arkulle hiekasta ristin, joka oli seurannut sovinnon ja eheytyksen symbolina UKK:ta koko hänen elämänsä ajan. Omakohtaisuutta teksteissä on myös silloin, kun Vikström kertoo kuulijoilleen, mitä on jäädä leskeksi ja mitä on sairastaa syöpää. Hän on näissä kokemusasiantuntija, joka välittää vertaistukea toisille samaa kokeneille.

Kokoelman viimeiset artikkelit ovat ajalta juuri ennen covid-pandemiaa, jonka myötä globaalit haasteet ovat entisestään lisääntyneet. Puheiden pitämisen jälkeen keskustelu ilmastonmuutoksesta ja maapallon kestokyvystä on myös kiihtynyt. Kansainvälisen politiikan areenoilla tunnelmat ovat kiristyneet. Monet uhkakuvat luovat epävarmuutta, sillä huomista on vaikea ennustaa. Turvattomuuden tunnekin on kasvanut. Vaikka Vikström ei ehtinyt käsitellä viimeaikaisia huolta herättäviä kehityskulkuja nyt julkaistuissa puheissaan, nämä teemat ovat kuitenkin olleet jo silloin kirjoittajan mielessä. Ajan merkkejä monipuolisesti ja laajasti tutkaillut puhuja on ollut askeleen mitan edellä omaa aikaansa. Tällaiseen tutkailuun ja ajan merkeistä käytävään keskusteluun emeritusarkkipiispa John Vikström paimentaa lukijaa liittymään tämän teoksen äärellä.

Arvioitu teos: John Vikström, Uskon lähteillä ja rakkauden teillä. Emerituksen pohdintoja 2000-luvun haasteita. Toim. Hannu Mustakallio. Väyläkirjat 2021.


Matti Peiponen.

Kirjoittaja

TT Matti Peiponen on kirkkohistorioitsija, jonka väitöskirja käsitteli ekumeenisen liikkeen historiaa, etenkin Kirkkojen maailmanneuvoston roolia maailmanpolitiikan areenoilla. Tällä hetkellä hän työskentelee monikulttuurisuustyön asiantuntijana Espoon seurakuntayhtymässä. Hän toimi arkkipiispa John Vikströmin kansliasihteerinä Turussa vuosina 1990–1994.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.