Sana teologia kavahduttaa monia. Silti tämä kirjoitus uskaltautuu käsittelemään sitäkin. Ei teologista tutkimusta, ei asiaan vihkiytyneiden ammattilaisten areenaa. Sen sijaan teologiaa siinä merkityksessä kuin kuka tahansa, joka pohtii uskontoa, harjoittaa.
Sana tintinnabuli on vieläkin enemmän ”yhtä hepreaa” kuin ”teologia”.
Tintinnabuli-teologia? Yhdistelmä kahdesta käsittämättömästä sanasta. Haastetta kirjoittajalle ja haastetta lukijalle. Mistä lie kyse?
Aloittakaamme tintinnabulista, sillä se sentään on järjellisesti käsitettävää (toisin kuin ehkä teologia).
Sana on virolaisen säveltäjän Arvo Pärtin (s. 1935) esille tuoma. Hän nimittää sillä sävellyksen teoriaa, jonka hän kehitti 1970-luvulla.
Pärt sai koulutuksensa Neuvostoliiton aikaa edeltäneen Viron kulttuuripiirissä. Hänen keskeisin opettajansa oli Heino Eller. Opiskeltuaan Tallinnan konservatoriossa Pärt siirtyi Viron radion palvelukseen musiikin äänittäjänä ja toimittajana. Samalla hän sävelsi runsaasti elokuvamusiikkia.
Pärtin varhainen tuotanto nojautui säveltämisen uudenaikaisimpiin teorioihin. Vuonna 1968 hän sävelsi teoksen Credo, joka perustui kristillisiin teksteihin. Teos oli skandaali ateistisessa kulttuurissa. Pärt vaiennettiin ja hän itse vaikeni. Hiljaisuuteen ja kuulemiseen perustuen hän kehitti uudenlaisen sävellystekniikan, jota hän alkoi nimittää nimellä tintinnabuli. Sana viittaa pieniin kelloihin. Uuden teorian ensimmäinen teos oli pieni pianokappale Für Alina.
On oireellista, että Pärtin elämässä juuri vuosi 1968 oli ratkaiseva. Se on opiskelijavallankumouksen hetki. Suhde sodassa olleeseen sukupolveen tahdottiin rikkoa. Etsittiin uutta tilalle. Pärt suuntautui päinvastaisesti. Ja hänen etsintänsä vastauksesta syntyi ilmaisu, jota on pidetty juuriinkäyvästi uutena.
Ajatus on yksinkertainen. Säestävä osuus ja solistinen äänenkuljetus vastaavat toisiaan. Jälkimmäisen perustava muoto on triadi eli kolmijakoinen sävelkulku.
Kun säestys seuraa triadia, syntyy erikoinen aritmeettinen ilmiö: 1+1 = 1. Kun laadukas sävel lisätään itseensä, siihen ei tule jotakin muuta, vaan sama.
Hyvä esimerkki on Spiegel im Spiegel. Teos on niin yksinkertainen, että sen kykenee soittamaan muutaman vuoden viulunsoittoa harjoittanut henkilö. Mutta se on niin haurastuva, että pitkälle edenneelle muusikolle sen soittaminen muodostaa haasteen.
Teoksen teema kulkee alas ja ylös asteikoissa. Jokainen solistinen sävel on pisteellinen puolinuotti, joka lasketaan kuuteen. Näitä säestää kolme triadia eli kuusi pianon ääntä. Kaikki ovat yhtä. Kuulijalle syntyy vaikutelma putoavista vesipisaroista. Tai kirkonkelloista.
Keskellä sävellystä on joitakin kymmeniä tahteja kestävä kultainen leikkaus. Se tarkoittaa sitä, että edeltävät ja tulevat tahdit vastaavat toisiaan. Kultainen leikkaus on kohtuullisen vaivatonta selittää neliön avulla: Jaa neliö neljään neliöön, jokainen niistä vastaa toisiaan ja on toisaalta mikrotason ilmaisu makrotason kuviosta. Mutta syntyy ongelma. Pärt esittää kultaisen leikkauksen kolmi- ja kuusijakoisena. Tällöin kuvio on seuraava:
Esitys muistuttaa sitä, mitä Dante kirjoitti Jumalaisessa komediassa. Koettuaan muodonmuutoksen Dante alkaa lentää valonnopeutta kiihkeämmin ylös ja saapuu grammatiikan oppisaliin, Kuun taivaaseen. Siellä keskustelu Beatricen kanssa alkaa arabifilosofi Averroeksen kuun pilkkuja koskevan käsityksen torjumisesta. Averroksen mukaan kuun pilkut johtuvat kappaleiden ohuudesta ja tiheydestä. Beatrice selittää, että asianmukainen selitys on avaruudessa eri tavoin heijastuva luomisen valo. Hän neuvoo Dantea kuvittelemaan kolme peiliä, kaksi katsojasta yhtä kauas ja yksi niiden väliin. Kun katsoja katsoo keskimmäiseen peiliin valon tullessa hänen selkänsä takaa, jokainen peili heijastaa valoa, mutta etäisempien peilien heijastus ei ole yhtä hohtava kuin keskimmäisen. Samalla tavoin taivaan osat jakavat luomisen valon siten, että se heijastuu kirkkaampana tai hämärämpänä eri tähdissä. Taivas suurena peilisalina on peilisali, peili peilissä.
Pärt irtaantui aleatorisen (tarkoittaa ennustamattomuutta ja solistille suuremman vapauden tuottavaa kuin keskiaikainen ad libitum, joka soi vapauksia) ja sarjallisen ( tarkoittaa musiikin osien järjestämistä ”sarjaksi”, jossa jokaiselle osalle annetaan erityinen järjestetty ja muuttamaton tehtävä, joskaan ei muun kuin kuulokuvansa perusteella eroa keksintönä niin sanotusta Palestrina-kontrapunktista, jossa sävelsuhteet ovat ”sarjallisesti” tarkoin määriteltyjä) nykymusiikin monimutkaisuudesta ja tutki vanhan musiikin ja renessanssin musiikin ilmaisukeinoja. Mutta hän ei väistänyt nykyisyyttä. Sen sijaan hänen kehittämänsä teoria oli nykymusiikin teoriaa eteenpäin vievä.
Hänen sävellyksensä kuulostavat samalla menneiltä ja tulevaisuutta esittäviltä. Ne eivät ole sen koommin vanhoillisia kuin tämähetkisiäkään. Ne ylittävät tämän jaon ja etenevät sen toiselle puolen.
Für Alinan jälkeen sävelletyistä töistä esimerkiksi Tabula Rasa, Fratres ja Spiegel im Spiegel ovat saaneet maailmanlaajan suosion. Niiden sanoma on ylittänyt myös niin sanotut genret. Pärtin sävellyksiä ovat hyödyntäneet niin Hollywoodin elokuvaohjaajat, klasarikokoonpanot kaikkialla maailmassa kuin vaikkapa Björk.
Voidaanko tällainen ajattelu musiikissa kertoa luonnollisen kielen lausein?
Tintinnabuli ja sanat
Erityisesti radion ääniteknikkona toimiessaan Pärt havahtui ajatukseen, jonka mukaisesti jokaisen sävelen laatu on ratkaiseva. Sävelet eivät ole kuitenkaan toisistaan riippumattomia. Yksittäisen sävelen luovuttamaton ja persoonallinen laatu liittyy sävelten kokonaisuuteen ja saa paikkansa siinä. Kaikki sävelet ovat ratkaisevia.
Vuonna 1968 Pärt ei hylännyt vanhoja säveliä. Hän ei alkanut korvata niitä uusilla. Sen sijaan hän alkoi etsiä vanhojen sävelten laatua. Tässä Pärtin avantgarde kulki päinvastaiseen suuntaan kuin hänen sukupolvensa ”hulluna vuonna” omaksuma kanta.
Idea yksittäisten sävelten laadun suhteesta kokonaisuuteen on merkittävä. Kielentuoton alueella tätä kutsutaan sanataiteeksi. Elävät sanat ovat sykähdyttäviä yksilöitä, jotka liittyvät lauseen tuottamaan merkitykseen. Tällaisen luominen on ihailtavaa ja kadehdittavaa.
George Orwell kuvaa kirjassaan 1984 ”sanoittamista”. Hän kutsuu sitä ”uuskieleksi”. Orwell kuvaa sanojen vallalla hallittua yhteiskuntaa. Siinä jokainen vanha sana on korvattu uudella. Kukaan oikeastaan ei käsitä sanojen merkitystä. Mutta sanat pitävät valtaa.
Jos sanoittaminen tarkoittaa sitä, että nimetään tutut asiat uusiksi, tämä on hankalaa. Se ehkä resonoi jonkun viraston virkamiesten tylsiintymiskokemukseen vanhoista sanoista. Mutta sillä ei tavoiteta niitä, jotka ovat tuttujen asioiden kanssa tekemisissä.
Sanoihin liittyy toinenkin ongelma. Yksittäisten sanojen merkitykseen ei sisälly totuus. Sanommeko jänistä jänikseksi tai vemmelsääreksi on sopimuksellinen kysymys, mutta se ei kerro mitään viitatusta olennosta. Totuus merkityssuhteena on vain lauseiden ominaisuus. Joku voi sanoa, että hänen väitteessään on joka sana totta. Merkitysteoriaa tunteva voi vastata, että sepä hyvä, mutta jokainen lauseesi voi olla valhetta. Totuus kun on lauseiden ominaisuus, ei sanojen. Lause ”tämä on jänis” on väite, joka voi olla tosi tai epätosi. Sana ”jänis” on nimi oliolle, joka voidaan nimetä toisinkin.
”Tulkoon valkeus” on vanhakantainen ilmaisu, jolla joskus ilmaistiin luomiskertomusta. ”Tulkoon valo” on nykyaikainen käännös. Mitä merkitsee ”valkeus”. Sana on arkaainen ja vaikeasti luonnehdittavissa. Mitä on valo? Eikö se ole lähinnä aaltopituudeltaan 400-700 nanometristä sähkömagneettista säteilyä, joka on sekä aaltoja että hiukkasia? Tätäkö muinaisaikojen kirjoittajat tarkoittivat? Tämäkö olisi täsmällisempi ilmaisu ymmärryksen näkökulmasta kuin ”valkeus”, joka kenties jää hämärään, mutta ei supistu nykyaikaiseksi teoriaksi valosta?
”Valkeus” on arkaismi. Arkaismit ovat liitoksissa sanaan arkhe, joka tarkoittaa alkua. Arkhe on fysiologisesti yllä sanottu sähkömagneettinen ilmiö, mutta psykologisesti se on valkeus. Ja tuo jälkimmäinen koskettaa inhimillistä sisintä laadullisesti soivana sävelenä.
Arkhen muotoja vanhassa maailmassa olivat tuli, ilma, maa ja vesi. Ne ovat sitä edelleen muistoina. Katsellessaan takkatulta tai nuotion tulta, hengittäessään raikasta ilmaa tai kokiessaan raa’an tuulen viillon kasvoillaan, ottaessaan kouraansa kasvimaan multaa tai palatessaan lapsuutensa metsäpoluille, sukeltaessaan veteen, kokee muistoja alkuperäisestä, alkaa kaivata paluuta sen äärelle tietäen, että se on mahdotonta. Silkka sadepisaroiden takoama ääni katossa tai tuulensuhina ympäröivässä kasvillisuudessa voi sykähdyttää kummallisella tavalla. Tähtitaivaan katselu hetkessä, jolloin miljoonat tähdet näkyvät tuntuu ihmeelliseltä ja kaikkien luomiemme digitaalisten järjestelmien todellisuus tyhjältä korskalta.
Sanoissa on voimaa. Joka sanoo rakkaalleen ”huora”, rikkoo tätä perinjuurin. Mutta sanoissa on myös erehtymisen ja piinan mahdollisuus.
On melko yleinen hallinnollinen kehittämistapa ottaa jostakin ilmiöstä erilleen jokin osa ja nimetä se uudissanalla sekä tämän jälkeen nimittää koko ilmiötä tällä sanalla. Maailma on täynnä työryhmiä, kehittäjiä ja uudistajia, jotka toimivat näin. Vanha ilmiö eltaantuu ja sen korvaa jokin epätodellinen hokema. Kiihkein edistysusko tuottaa tällöin ” väärän valinnan”, jonka nimi on hairesis, heresia: on otettu yksi tosiasia esille ja annettu sen valtaan kaikki. Ollaan täysin oikeassa, siten, että monimuotoisuus ja rikkonaisuus siirtyy varjoihin ja lauseiden merkitys katoaa. Harhaoppihan on näet oikeassaolemista, ei milloinkaan väärässä.
Karoliinisen virsikirjan esitys on käsitettävissä. Siinä sanotaan: ”Monda kirjaa lukee yx’/ Taitaa viel’ monda kirjaa tehdä;/Kaularautaan kytketyx,/ Tulee toinen töiden tähden./ Kuiteng’ näilldä yhdell’ tavall’. Armoo ombi rukoiltawa.” Sen sijaan uudempi virsi tuntuu totaalisesti käsittämättömältä: ”Taivaan Isä suojan antaa. Hän on suoja jokaisen. Lapsen huolet hän voi kantaa, paremmin kuin ihminen. Hän ei riitele, ei suutu, hän on Isä jokaisen. Häneltä ei aikaa puutu. Taivaan Isän lähellä, nauraa saa itkeä.
Jälkimmäinen tuntuu jonkun sosiaaliviraston kolmikantaisessa elämyspiirissä tuotetulta sanasonnalta. Edellinen synnyttää kokemuksia, jotka ”natsaavat” normielämään.
Tintinnabuli ja maailmankatsomus
Tintinnabuliteologia ei asetu samalle viivalle maailmankatsomuksellisen keskustelun kanssa. Se ei ole argumentatiivista.
Maailmankatsomukset muodostuvat maailmaa koskevista uskomuksista ja näihin liittyvistä väitelauseista. Kirkonkellojen lyönti ei sen sijaan ole uskomus ja väitelause.
Tintinnabuli ei näin muodoin löydä keskustelukumppaneita. Se ei pelaa peliä niillä foorumeilla, joilla maailmaa koskevaa väittelyä käydään.
Tintinnabuli ei ole maailmankatsomus lainkaan. Se on lohdutusta kyyneleisiin ja vakaumusta siellä, missä vakaumus on menetetty. Sen näkökulmasta uskonto on pikemminkin osallistumista ja käytännettä kuin elämänkatsomus, jota tulisi jotenkin älyperäisessä keskustelussa puolustaa.
Tintinnabuliteologia ei ota kantaa. Se ei antaudu argumentatiivisen debattiin toisenlaisia kokemuksia maailmasta omaksuvien kanssa.
Sitenkin on mahdollista olla kristitty ja ”uskovainen”. Asenne liittyy siihen, että asia koetaan merkitykselliseksi, mutta tuntuu vieraalta osallistua keskusteluihin siitä, onko se jotenkin perusteltu inhimillisen edistyneisyyden näkökulmasta.
Artikkelikuvassa Arvo Pärt. Kuva Arvo Pärt Centren sivuilta. Kuvaaja: Kauko Kippas.
