Ote Reza Aslanin teoksen Kapinallinen kansikuvasta. Kuva: Gummerus

Jeesus-tulkinta vikaraiteilla

Reza Aslan: Kapinallinen. Kuva: Gummerus

Reza Aslanin teoksen kansi. Kuva: Gummerus

Tämä kirja on selvästikin tekijälleen tärkeä, muttei tutkimuksen kannalta – ehkä monen pettymykseksi – tuo esiin mitään olennaisesti uutta tai mullistavaa. Hypoteesi selootti-Jeesuksesta sellaisenaan on vanha, ainakin jo 1700-luvulta; 1900-luvulla sen lanseeraajia ovat olleet muun muassa Robert Eisler 1930-luvulla ja S. G. F. Brandon 1960-luvulla. Suomeksikin ilmestyi vuonna 1968 amerikkalaisen lehtimiehen Joel CarmichaelinJeesuksen elämä ja kuolema”, eräänlainen Eislerin teoksen tiivistelmä.

Esipuheen perusteella Aslanin kirjan voi nähdä tuloksena raamattukriisistä, johon kirjoittaja – 15-vuotiaana islamista kristinuskoon kääntynyt – joutui alettuaan tajuta, että Raamattu, jonka ”jokainen sana on lähtöisin Jumalasta ja totta, sanatarkasti ja erehtymättömästi”, kuten hänelle oli opetettu, onkin ”täynnään hyvin räikeitä ja selviä ristiriitoja”. Suutuspäissään hän hylkäsi uskonsa, ”kuin se olisi ollut kalliilla hinnalla ostettu väärennös”, joka hänet oli huijattu hankkimaan. Hän palasi esi-isiensä uskon ja kulttuurin pariin.

Reza Aslan (s. 1972) ei nimenä ole itselleni entuudestaan tuttu, ensitiedot hänestä antaa kirjan esittelyteksti. Sen mukaan kyseessä on iranilaissyntyinen, Los Angelesissa asuva ”kansainvälisesti arvostettu kirjailija ja uskontotieteilijä”, joka on ”suorittanut tohtorintutkinnon uskontososiologiasta” ja toimii University of Californiassa ”luovan kirjoittamisen professorina”. Hänen ensimmäinen teoksensa ”No god but God: The Origins, Evolution, and Future of Islam” vuodelta 2006 on käännetty yli kymmenelle kielelle.

Vaikka kirjoittaja siis luopui Jeesuksesta Kristuksesta, hän ei jättänyt Jeesus Nasaretilaista, vaan kiintyi tähän yhä enemmän ja enemmän. Nyt julkaistu teos on, kuten Aslan sanoo, tulos kaksi vuosikymmentä kestäneestä Uuden testamentin ja varhaiskristillisyyden historian tieteellisestä tutkimuksesta ja esittää sen, mikä on ”paikkansapitävintä ja järkeenkäyvintä”. Mainostekstissä mainitun amerikkalaisen Pulitzer-palkitun kirjailijan Lawrence Wrightin mukaan Aslanin teos on ”uskalias, mahtavan vakuuttava uusi näkemys kaikkien aikojen tärkeimmästä henkilöstä”.

Teoksen pääteesi on tämä: Jeesus Nasaretilainen oli yksi monista aikakautensa juutalaisista kapinanlietsojista, joka myös koki kapinanlietsojan kohtalon. Koska muodostumassa olleen kirkon oli sanouduttava irti Rooman-vastaisesta kiihkoilusta, alkoi ”pitkä prosessi Jeesuksen muuttamiseksi vallankumouksellisesta juutalaisnationalistista rauhanomaiseksi hengelliseksi johtajaksi, jolla ei ollut kiinnostusta maallisiin asioihin” (XXVIII). Tässä prosessissa evankelistat poistivat Jeesuksen tarinasta ”mahdollisuuksien mukaan kaikki viittaukset radikalismiin tai väkivaltaan, vallankumoukseen tai kiivailuun” ja sovittivat hänen puheensa ja tekonsa ”kirjoittajien ympäristössä vallitsevaan uuteen poliittiseen tilanteeseen” (182).

Kirjan korpusteksti jakautuu kolmeen suunnilleen samanmittaiseen pääjaksoon, joita seuraa vielä vajaa satasivuinen kirjallisuusviitteitä ja kommentoivaa keskustelua sisältävä Huomautuksia-osa. Kuten luovan kirjoittamisen ammattilaiselta voi olettaa, esitystapa on mukaansa tempaavaa. Käännös on sujuvaa, alan erityisterminologia on muutamin kohdin ymmärrettävästi tuottanut vaikeuksia.

Ensimmäinen, Jeesuksen esiintymistä taustoittava pääjakso luo kuvaa Rooman isännöimän juutalaisvaltion poliittisista, sosiaalisista ja uskonnollisista oloista ajanlaskun taitteen vuosikymmeninä. Kohtaamme luonnollisesti Herodes Suuren ja Herodes Antipaan, Galilean rosvojoukot ja vapaustaistelijat (Hiskia, Juudas Galilealainen ynnä muita). Tendenssi on selvä: Jeesuksen aikakausi oli ”yksi latautuneimmista ajanjaksoista Israelin historiassa” (94), joten sen kiihkonationalistiseen kontekstiin Jeesuskin on asetettava ja siinä hänen pyrkimyksensä ymmärrettävä. Luku on terveellistä kertausta sille, joka oli jo ehtinyt unohtaa Jeesuksen maailman reaalipoliittisen todellisuuden.

Toisen pääjakson aiheina ovat Jeesuksen suhde temppeliin, Johannes Kastaja, Jeesuksen seuraajapiiri, ihmeteot, Jumalan valtakunta, Jeesuksen itseymmärrys, vangitseminen ja teloittaminen. Galilean ja Juudean vastakohtaisuus, varsinkin galilealaisten vihamielisyys ylempää temppelipapistoa ja temppelin riittejä kohtaan luo taustaa Jeesuksen toiminnalle Jerusalemissa. Muuten mainittakoon tässä vain yksi, Jeesuksen viimeiseen päivään liittyvä detalji: Aslanin mukaan Pilatus piti Jeesusta siinä määrin pikkutekijänä, ettei vaivautunut panemaan aikaansa häneen, puhumattakaan että olisi ryhtynyt juutalaisten johtajien kanssa käymään kauppaa hänen kohtalostaan. Koko oikeudenkäynti roomalaisen maaherran edessä on fiktio.

Kolmas pääjakso kuvaa syntyvän kirkon sisällä tapahtuvaa jännitteistä prosessia (erityisesti Paavali versus Jaakob), jonka kuluessa ”luku- ja kirjoitustaidoton maalaismies” riisutaan alkuperäisestä vapaustaistelijan asustaan ja verhotaan lihaksi tulleen Jumalan kaapuun.

Teos on sisältörikas, aivosoluja aktivoiva ja kunnianhimoinenkin, toisaalta tarpeettoman laaja; esimerkiksi Johannes Kastajaa ja Jeesuksen ihmetekoja käsittelevät luvut eivät juuri valaise varsinaista aihetta. Keskityn seuraavassa ydinteesiin, joka – niin vilpittömin mielin ja vakaassa tarkoituksessa kuin teos on kirjoitettukin – on haavoittuva ja epäuskottava. Syitä ovat muun muassa seuraavat:

  1. Jos evankelistat poistivat Jeesuksen tarinasta ”mahdollisuuksien mukaan” kaikki viittaukset Rooman-vastaisuuteen, miksi teksteihin on kuitenkin ollut mahdollista jättää aineistoa, jonka Aslan tulkitsee juuri viittaavan vallankumoukseen ja/tai väkivaltaan? Tällaista aineistoa ovat mm. Jeesuksen ”vaarallinen” lause ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan” (Matt. 10:34) ja kehotus ”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu” (Mark. 12:17 parr.), joka Aslanin mukaan liittyi ”aivan selvästi Jeesuksen provokatiiviseen saapumiseen Jerusalemiin” (301) ja tarkoittaa, että saakoon keisari takaisin rahansa, Jumala puolestaan roomalaisten anastaman, hänelle kuuluvan maan. Ja onko Aslanilta jäänyt huomaamatta, että rauhanomaisia Rooman-suhteita ajava Luukas antaa enkelin kuuluttaa avoimen poliittista sanomaa: ”Tänään on teille Daavidin [Messiaan] kaupungissa syntynyt Vapahtaja [Pelastaja, soter, keisarin epiteetti]. Hän on Kristus, Herra [kyrios, keisarin epiteetti]” (Luuk. 2:11)?
  2. Jos Jeesus, kuten Aslan olettaa, ratsasti Jerusalemiin provokatiivisesti, messiaanisin elkein, ”tuhansien innostuneiden kannattajien” hurratessa häntä kuninkaana (vrt. 186), miten selittyy, etteivät roomalaiset millään tavoin puutu asiaan? Entä miksi Jeesus temppeliaktion jälkeen, ”oltuaan juuri osallisena tapahtumaan, jota roomalaiset hallintomiehet olisivat pitäneet kuolemanrangaistukseen johtavana rikoksena: kansankiihotuksena, jonka rangaistuksena on ristiinnaulitseminen” (92), saa seuralaisineen edelleen vapaasti kulkea kaupungin porteista sisään ja ulos? Entä tulivatko temppelin valtaapitävät hänen luokseen vain esittääkseen kompakysymyksen keisarille maksettavasta verosta, eivät pidättääkseen häntä?
  3. Kenties ratkaisevin argumentti on se, että vain Jeesus vangittiin; normaalistihan kapinaliikkeet pyrittiin juurimaan viimeistä kannattajaansa myöten (vrt. Ap. t. 5:36,37; 21:38). Getsemanessa opetuslasten annetaan paeta, heitä ei ryhdytä jahtaamaan. Pietaria ei oteta kiinni hiilivalkealta (sikäli kuin episodi on historiallinen). Tämä on sitäkin huomionarvoisempaa, kun Aslan väittää, että Jeesus pani temppelivälikohtauksen toimeen opetuslasten tuella (206).
  4. Jos Aslanin Jeesus-tulkinta on oikea, miten on syntynyt ja selittyy kaikki se muu evankeliumien aineisto, joka Aslanin tarkoittamassa mielessä ei ole poliittista tai sellaiseksi tulkittavissa? Entä miksi juuri tämä ja vain tämä selootti haluttiin muuttaa ”vallankumouksellisesta juutalaisnationalistista rauhanomaiseksi hengelliseksi johtajaksi”? Aslan kyllä pyrkii osoittamaan, millä tavoin muutos tapahtui, muttei kykene osoittamaan, mistä syystä niin varsinaisesti tapahtui. Ainoa vastaus nähdäkseni on se, että Jeesuksen perinnössä oli muutakin, paljon painavampaa, kuin vain poliittinen ulottuvuus.
  5. Huomionarvoista on myös, mitä Isä meidän -rukouksessa ei pyydetä: maan palauttamista Israelille, diasporajuutalaisten paluuta ja vihollisten tuhoa. Jos joku väittää senkaltaisen ajatuksen sisältyvän latentisti rukouksen kolmeen ensimmäiseen pyyntöön, kantakoon todistuksen taakan. – Erikoinen on Aslanin tulkinta, että Jeesus olisi oppinut Isä meidän -rukouksen Johannekselta ja opettanut sen edelleen opetuslapsilleen. Ideahan on päinvastoin se, että Jeesuksen opetuslapsipiirillä on oma rukouksensa, Johanneksen opetuslapsilla omansa.
Reza Aslan. Kuva: Larry D. Moore CC BY-SA 3.0.

Reza Aslan. Kuva: Larry D. Moore

On yllättävää ja valitettavaa, ettei Aslan ota puheeksi mainitunlaisia näkökohtia. Jos hän ottaisi, hän tuskin väittäisi, että olisi ”kerrassaan naurettava ajatus, että suosioon nousseen messiaanisen liikkeen johtaja, joka julisti ’Jumalan valtakunnan’ tuloa – tuon sanonnan sekä juutalaiset että pakana olisivat käsittäneet yhtä lailla viittaavan kapinaan Roomaa vastaan – ei olisi lähtenyt mukaan kumoukselliseen intoiluun, joka oli tarttunut lähes jokaiseen Juudean juutalaiseen” (XXVI–XXVII).

Aslanin kaksi historiallista lähtökohtaa ovat kyllä pitäviä: 1) Jeesus oli juutalainen ja 2) kuoli roomalaisten teloittamana. Mutta sillä tavoin saattoi kuolla myös olematta miehitysvallan haastaja. Tämän Aslan itsekin tulee huomaamattaan myöntäneeksi, kun hän messiaspyrkyreitä luetellessaan toteaa, että yksi ”messiasehdokas, jota kutsuttiin pelkästään ’Samarialaiseksi’, joutui Pontius Pilatuksen ristiinnaulitsemaksi, vaikka hän ei koonnut armeijaa eikä ryhtynyt millään tavoin uhmaamaan Roomaa” (XX). (Toteamus pitää vain osin paikkansa, jos tarkoitetaan, kuten uskon, Josefuksen kertomusta roomalaisten verisestä hyökkäyksestä Garissimin vuorelle kokoontuneiden samarialaisten kimppuun.)

Kirjasta riittää muutenkin kriittistä sanottavaa. Ensiksikin häiritsee epäyhtenäinen tyyli, vaihtelu asiaproosasta historialliseen romaaniin. Syynä lienee, että teos on suunnattu yhtä aikaa sekä akateemiselle että laajemmalle lukijakunnalle. Oma kipukynnykseni ylittyy, kun puhutaan esimerkiksi ”kalkattavista” parrakkaista miehistä tai Pilatuksesta, joka ”pihisti” temppelistä rahat Jerusalemin vesijohdon rakentamiseen.

Toiseksi uskottavuutta syövät yliampuvat yksinkertaistavat toteamukset, jollaisiin kirjoittaja syyllistyy kerran jos toisenkin, esimerkiksi (kursiivit minun): ”Kolmen vuoden ajan hän [Jeesus] on raivonnut temppelipapistoa vastaan uhaten heidän ensisijaista asemaansa ja valtaansa” (179). ”Niiden kahdentoista nimittäminen oli, ellei suorastaan sodan julistamista, niin ainakin myönnytys sen väistämättömyydelle” (150). Jeesus ”kokosi ympärilleen opetuslasten armeijan” (262). ”- – kaikki evankeliumit ovat yksimielisiä siitä, että tuona yönä Jeesusta pidättämään lähti suuri ja raskaasti aseistautunut joukko” (95–96). – Väite on paikkansapitämätön, sitä paitsi tekijä toisaalla kirjoittaa, kuinka Jeesusta tuli vangitsemaan ”kuriton miesjoukko, joka heiluttaa miekkoja, soihtuja ja puunuijia” (178).

Kolmanneksi: Kirjoittaja luonnehtii teostaan tulokseksi kaksi vuosikymmentä kestäneestä Uuden testamentin ja varhaiskristillisyyden historian tieteellisestä tutkimuksesta. En pääse irti vaikutelmasta, että tuo tutkimus on tapahtunut pikemminkin tutkimuskirjallisuuden kuin metodisesti reflektoidun, alkukielisten evankeliumitekstien kirjallis- ja redaktiokriittisen tutkimustyön parissa, ruohonjuuritasolla. Niinpä kirjassa ei oteta riittävästi huomioon eri evankeliumien erityisluonnetta. Esimerkki: Temppeliaktion jälkeen Aslanin Jeesus kuittaa kysymykset tekonsa oikeutuksesta toteamalla: ”Hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sen nousemaan kolmessa päivässä”. Paitsi että kirjoittaja jättää siteeratun, vain Johanneksen evankeliumissa esiintyvän raamatunkohdan (2:19) mainitsematta, hän vaikenee siitä, että Jeesus puhuu tässä ruumiinsa temppelistä. Mikä pahempaa, hän ei problematisoi Johanneksen evankeliumin käyttöä historiallisena lähteenä eikä pohdi lausuman alkuperäistä asiayhteyttä tai merkitystä.

Tietynlaisesta kokemattomuudesta kielivät mahdollisesti myös eräät epätarkkuudet, asiavirheet ja kömmähdykset, kuten esimerkiksi ”israelilaisen” ja ”juutalaisen” käyttäminen synonyymeinä ja Babylonian pakkosiirtolaisuuden ajoittaminen 700-luvulle eKr. Erityisen epäonninen on sivujen 297–298 rosvoa tarkoittavan lestes-sanan käsittely ja yritys väkisin vääntää sanan merkitys ”varkaaksi”.

Summa: Teoksen kansilehden keskeiseen kysymykseen ”miksi kaikista kapinallisista juuri tämä selootti onnistui jättämään pysyvän jäljen historiaan?” kirjoittaja ei pysty antamaan tyydyttävää vastausta. Kannattaako kirjaa siis lukea? Mikä ettei, monestakin syystä, kunhan ei kaikkea purematta niele.

Arvioitu teos:
Reza Aslan: Kapinallinen. Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä (alkuteos: Zealot. The Life and Times of Jesus of Nazareth). Gummerus 2014. Suom. Otto Lappalainen. 378 s.


Avatar photo

Kirjoittaja

Jarmo Kiilunen on Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Vantaalta.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.