Vuonna 1973 elokuvissakävijät saivat katseltavakseen peräti kaksi musiikintäyteistä Jeesus-aiheista eeposta: Jesus Christ Superstar ja Godspell. Näistä ensimmäinen oli selvästi suurempi kansainvälinen menestys ja sen musiikki nousi listoille. Se ei ole ihme, kun ottaa huomioon, että sen musiikki oli kaksikon Andrew Lloyd Webber ja Tim Rice käsialaa. Kumpaakin oli alun perin esitetty musikaalina teatterissa, ja Jesus Christ Superstaria esitetään edelleen eri puolilla maailmaa, Suomessa viimeksi 2022. Jesus Christ Superstarin ohjasi elokuvaksi Norman Jewison, jonka edellinen elokuva oli Viulunsoittaja katolla. Godspellin ohjaaja oli David Greene, joka tuli tunnetuksi paremmin tv-elokuvien ja -sarjojen kuin elokuvien ohjaajana.
Godspell on näistä kahdesta paljon heikommin tunnettu, minkä vuoksi keskityn enemmän siihen. Se on myös originaalimpi ottaessaan enemmän kerronnallisia ja taiteellisia vapauksia, vaikka toisaalta se seuraa melko uskollisesti Matteuksen evankeliumin tapahtumajärjestystä. Kun Jesus Christ Superstar on kuvattu aidoissa Israelin maisemissa, Godspell tapahtuu nykyajan New Yorkin kaduilla. Elokuvan ilmestymisvuonna valmistunut World Trade Centerkin on ihan näkyvässä osassa. Elokuvan alussa ja lopussa New Yorkissa näytetään olevan vilskettä ja vilinää, mutta muuten Jeesus ystävineen liikkuu aika tyhjillä kaduilla. Kun Jesus Christ Superstarissa liikutaan Lähi-idän erämaamaisemissa, Godspellissa ollaan miljoonakaupungin teräs- ja betoniviidakossa.
Siinä, missä Jesus Christ Superstarin henkilöt ovat selvästi nimettyjä opetuslapsia, ja varsinkin Juudas on alusta lähtien keskeisessä osassa, Godspellin ensemble on erikoinen. Jeesuksen mukana kaupungin kaduilla kulkee yhdeksän seuraajaa, joita ei kuitenkaan voi tarkkaan ottaen kutsua perinteisiksi opetuslapsiksi, sillä Raamatusta tunnetuilla nimillä esiintyvät vain Johannes Kastaja ja Juudas. Seuraajat ovat tavallisia newyorkilaisia, joita Jeesus vetää puoleensa. Kyllä, Johannes Kastaja kulkee koko ajan mukana, pää paikoillaan, ja sama näyttelijä esittää myös Juudasta!
Jeesus itse (Victor Garber, kenties jollekulle tuttu 2000-luvun alkuvuosien Alias-sarjasta) on afrotukkainen hintelä hujoppi, joka on pukeutunut Superman-paitaan ja klovninkenkiin. Garber muuten sopi jollakin tavalla esittämään Jeesusta, sillä hänellä on venäjänjuutalaiset sukujuuret. Hän maalaa kasvoväreillä kiemurat seuraajiensa kasvoihin. Kaiken kaikkiaan elokuvassa on voittopuolisesti hassun hullutteleva meininki, ja liioitelluilla eleillä ja ilmeillä korostetaan ihmiselon koomisia puolia. Joku puhuu Bronxin aksentilla, joku toinen taas kuulostaa aivan Groucho Marxilta, ja välillä kuullaan vähän Mae Westiä. Tosikkomaisuus on Jeesuksen ajoittaisesta vakavoitumisesta huolimatta kaukana.
Joukko on myös hyvin tasa-arvoinen, kun viisi siitä on naisia. Myös etninen diversiteetti on huomattava. Mukana on valkoisia, mustia ja latinoita. Vain aasialaiset eivät ole edustettuina. Kukaan naisista ei muuten ole nimeltään Mary, eikä Jeesuksen näytetä olevan mitenkään ihastunut keneenkään heistä. Jeesuksen äidistä ei ole puhettakaan, joten Maria-kulttia elokuva ei ruokkinut.
Fariseukset, kirjanoppineet, Pilatus ja Herodes loistavat Godspellissä poissaolollaan. Näitä kaikkia edustaa konemaisella äänellä puhuva mustanpuhuva iso robottimainen hahmo, joka esiintyy vain yhdessä kohtauksessa ja menee lopulta palasiksi Jeesuksen argumentoinnin edessä. Jesus Christ Superstarissa perinteisiä ”pahiksia” on enemmän ja heistä vaikuttavin on mielestäni kaikessa banaaliudessaan hyvin camp-henkinen Herodes.
Jesus Christ Superstar Helsingin Sanomien mainoksessa joulunpyhinä 1973.
Jeesuksen ristiinnaulitsemisella ei mässäillä kummassakaan elokuvassa, eikä ylösnousemuksella ole mitään roolia. Godspell on tässäkin suhteessa omaperäisempi ja oikeastaan vaikuttavampi, kun Jeesus sidotaan käsistään teräsverkkoaitaan ja taustalla on kolme poliisiautoa, joista erottuu vain Jeesukseen suunnatut ajovalot, jotka sammuvat kuoleman koittaessa.
Godspell on hyvä esimerkki 1970-luvun alun pyrkimyksistä yhdistää hippiaate Jeesuksen opetuksiin. Elokuvaa on luonnehdittu myös esimerkiksi teologisesta performanssitaiteesta. Joitakin voi ärsyttää elokuvan kenties sietämättömältä tuntuva jatkuva hyväntuulisuus ja tarttuva musiikki. Joka tapauksessa suosittelen kumpaakin elokuvaa niille, jotka ovat kiinnostuneita siitä, millä tavalla Jeesusta on kuvattu populaarikulttuurissa.
