Kävin Ranskassa, Rouenin kaupungissa Normandiassa.
Rouenin ydinkeskustassa on pieni puisto, osana vanhaa kauppatoria. Tuossa puistossa on nurmikon keskellä pieni marmorinen laatta, jossa lukee kolmella kielellä: ROVIO. Tällä paikalla poltettiin Jeanne d´Arc 30. toukokuuta 1431.
Siis lähes päivälleen 591 vuotta sitten.
Tuo vaatimaton laatta pysähdytti. Tietysti jo se, että voi seistä maailmanhistorian yhden myyttisimmän ihmisen teloituspaikalla, on jo kokemus sinänsä. Toinen on aistittavissa oleva historian kaari, yli puolivuosituhantinen matka keskiaikaisen taikauskon sävyttämältä väkivaltaiselta markkinatorilta nykypäivän kultivoituneen Ranskan eleganttiin eurooppalaiseen sivistykseen.
Ja kolmas tunne on tuon muistolaatan äärellä mieleen hiipuva toivottomuus: eikö tämä viha koskaan lopu.
KERETTILÄISESTÄ PYHIMYKSEKSI
Jeanne d´Arc, tämä Orleansin neitsyt, tuomittiin ja poltettiin, koska valtio ja kirkko tarvitsivat syyllisen – syyllisyydestä ei niin väliä. Ranskan silloinen keisari ja Jeannen tukija Kaarle VII hylkäsi hänet heti kruunajaistensa jälkeen valtapoliittista syistä: nuori neitsyt uhkasi jättää keisarin varjoonsa Ranskan ja Englannin satavuotisen sodan johtohahmona ja ratkaisijana.
Kirkko puolestaan näki näkyjen näkijässä, miehen vaatteisiin muka luonnottomasti pukeutuneessa ja sotajoukkojen henkeä nostattavassa neitsyessä noidan ja kerettiläisen, joka horjutti miesten hallitseman ja valtapolitiikkaan nivoutuneen kirkon patriarkaalisia voimasuhteita.
Pitkällisten kuulustelujen ja näytösoikeudenkäyntien lopputulos oli, että englantilaisten käsiin joutunut Jeanne tuomittiin kerettiläisenä kuolemaan ja poltettiin Rouenin markkinantorille pystytetyllä roviolla. Hänen tuhkansa siroteltiin kaupungin läpi virtaavaan Seine-jokeen.
Orleansin neitsyttä itseään ei tietysti lohduta se, että 100-vuotisen sodan päättymisen jälkeen Pariisissa 1455–56 järjestetyssä kunnianpalautusoikeudenkäynnissä hänet todettiin syyttömäksi, kuten niin usein syntipukit rehabilitoidaan. Marttyyrin asemaan Jeanne nousi pian syyttömäksi julistamisen jälkeen, 1700 luvulla valitusfilosofit nostivat hänet puhtauden symboliksi, Vatikaani julisti hänen autuaaksi 1909 ja pyhimykseksi 1920, ja toisen maailmansodan aikana Charles De Gaulle nosti hänet Ranskan vastarintaliikkeen symboliksi.
Ja ironista kyllä – tai itse asiassa luonnollista – Jeanne on joidenkin lähteiden mukaan nimetty myös kaikkien kirkollisia auktoriteetteja vastustavien suojeluspyhimykseksi.
Siis syyllisestä syyttömäksi, kerettiläisestä pyhimyksesi.
RISTIINNAULITSE, RISTIINNAULITSE
Rouenin vanha markkinatori on hyvä paikka katsoa historian aikajanaa, niin taaksepäin kuin tähänkin päivään. Mieleen nouseva ajatus on enemmän synkkä kuin toiveikas. Näin uskonnollisessa kontekstissa: miten ovat kansan huudot muuttuneet sitten Pilatuksen. Sama ristiinnaulitse, joka kaikui Rouenin roviolla, kaikuu edelleen myös tämän päivän kriisipesäkkeissä – syyllisen etsiminen jatkuu.
Kirkon tuomioistuimessa Jeannen suurimpia syntejä oli Orleansin neitsyen luonnottomaksi väitetty mieheksi pukeutuminen: syytteen mukaan Raamattu nimenomaan kielsi ristiinpukeutumisen. Tämän päivän perspektiivistä kuulostaa lähinnä naurettavalta, keskiajan kirkonmiesten pikkusieluisuudelta.
Mutta miten se lopultakaan eroaa Moskovan patriarkka Kirillin Raamattuun vetoavasta homofobiasta ja länsimaisen vapauden pelosta – tai meidän luterilaisen kirkkomme sisäpiirissä yllättäen keskustelun aiheeksi nousseesta kysymyksestä siitä, minkälainen papinpuku sopii miehelle, millainen naiselle – siis juuri nyt 2020-luvulla. Tai se, että Raamatun tekstejä tai tapaa käyttää niitä kiihotuksen välineinä ylipäätään puidaan niin maallisessa kuin kirkollisessa tuomioistuimessa.
Eivät syytteet ja syyttäjät ole miksikään muuttuneet, eivät ristiinnaulitse -huudot lakanneet. Jos ei niitä nyt enää kuule toreilla, niin somen pikaoikeudessa ne kyllä raikaavat.
KIRKOSTA KAUPPAHALLIIN
Rouen on traaginen esimerkki myös sodan kauhuista. Toisessa maailmansodassa liittoutuneiden Normandian maihinnnousun alla kesäkuussa 1944 Rouen oli kuin Ukraina tänään, kuin maan tasalla pommitettu Mariupol.
Siinä Jeanne d´Arcin muistolaatan äärellä kiteytyy monta ulottuvuutta ihmiskunnan tavassa ja kyvyssä elää yhdessä ja erikseen.
Muistolaatta ei toki ole ainoa muisto Rouenin roviosta. Torille on vuonna 1979 valmistunut moderni L’église Sainte-Jeanne-d’Arc -kirkko, siis Jeanne d´Arcin muistolle nimetty kirkko. Omassa kokemuksessani se vertautuu vaikuttavuudessaan Temppeliaukion kirkkoon Helsingissä.
Arkkitehti Louis Arretchen suunnittelemassa kirkossa on hyödynnetty samalla paikalla sijainneen ja Rouenin pommituksissa 30.5.1944 tuhoutuneen keskiaikaisen Pyhän Vincentin kirkon lasimaalauksia, jotka oli ehditty jo aikaisemmin purkaa ja siirtää turvaan sodan jaloista.
Nyt vanhat vuosilta 1520–30 peräisin olevat kirkon etuseinän ja kuorin lattiasta kattoon ulottuvat 13 lasimaalausta muodostavat häkellyttävän kokonaisuuden, jossa keskiaikainen raamatullinen kuvasto yhtyy täysin nykyaikaisen kirkon arkkitehtuuriin. Viikinkilaivan ja kalan muotoja hakeva rakennuskokonaisuus ulottuu myös pitkälle ohi itse kirkon ja kattaa sivusiipiensä alle toimivan, täyden palvelun kauppahallin ja ravintolan.
Jeanne d´Arcin modernin muistokirkon lasimaalaukset ovat peräisin samalla paikalla sijainneesta ja Normandian maihinnousussa pommitetusta keskiaikaisesta kirkosta. Kuva: Hannu Kuosmanen.
Mikä voisi siis paremmin symbolisoida Orleansin neitsyen perintöä: hengen ja ruumiin ravintoa ja sulautumista yhdeksi harmoniseksi kokonaisuudeksi saman lähes koko torin kattavan avoimen katon alla.
VALLANHIMON ÄÄRELLÄ
Jos kaikki olisikin vain näin, niin olisihan se huikea saavutus yhden syyttömästi tuomitun ranskalaisen näkyjen näkijän saavutukseksi. Mutta ei, en muista aikoihin kokeneeni yhtä vahvaa surua kuin noina muutamana ohikiitävänä hetkenä Jeanne d´Arcin muistolaatan äärellä.
Mikä on se ihmisen sisimmässä elävä ylivertainen pahan ja pimeän voima, joka murskaa nämä pienet toivon aavistukset kerta toisensa jälkeen Seineen ripoteltavaksi tuhkaksi. Mikä on se käsittämätön pelko, joka saa ihmiskunnan ja aseteollisuuden parhaat aivot suunnittelemaan toinen toistaan ylivertaisempia keinoja oman vallan ylläpitämiseen ja vihollisen tuhoamiseen. Ja mistä löytyy aina yhä uudestaan kaikki se raha, joka pahan ylläpitämiseen tarvitaan ja käytetään – samalla kun hyvän tekemisen sentit joudutaan kaivamaan kaikki kivet kääntämällä.
Vallasta ja vallanhimosta tässä on viime kädessä kysymys. Jeanne joutui itse häikäilemättömän valtapolitiikan välikappaleeksi, jossa osapuolina olivat niin ranskalaiset ja englantilaiset hallitsijat, katolisen kirkon Rooman ja Avignonin paavit sekä lopullisena tavoitteena ollut kristikunnan Pyhä sota turkkilaisia vastaan. Siinä taistelussa yksi neitsyt oli olematon uhri poltettavaksi, olisi sitten kuinka karismaattinen kansanjohtaja tahansa.
Paljon ei tarvitse mielikuvitusta käyttää, kun huomaa, miten tämä keskiajan valtapolitiikan kuvasto mytologioineen, toisiaan vastaan taistelevine turhamaisine keisareineen ja Jumalalla omia maallisia tavoitteitaan selittävine kirkkoruhtinaineen toistuu meidän aikamme uutisvirrassa ja hektisessä somessa.
Paljon on ympäristö muuttunut, mutta perimmältään ei mikään. Järjen kanssa ei päivän kriiseillä ole mitään tekemistä, ei, kyllä siellä sielun syvyyksissä yhä pelataan tunteilla, itsevaltiaiden loukatulla itsetunnolla, menetetyllä karismalla, pelolla oman hallinnan menettämisestä, oman reviirin alkukantaisella suojelemisella.
Toki osaa Vladimir Putin kaivaa syvältä historiasta faktat Venäjän keisarikunnan ja ortodoksisen kirkon pyhän liiton ja siihen liittyvän itsetunnon palauttamiselle siinä kuin Adolf Hitler löysi aikoinaan rationaaliset perusteet nöyryytetyn Saksan uudelleen nostamiselle. Tai osaa patriarkka Kirill haikailla Pyhän sodan julistamista rappioon vaipunutta läntistä vapaamielisyyttä vastaan – ja saada sille myötätuntoa menneen maailman järjestystä kaipaavilta Neuvostoliiton muistelijoilta.
Tai nyt nämä pienemmät kihot, Turkin sulttaanit tai Unkarin keisarikunnan muistelijat: vähän raaputtamalla sieltäkin löytyvät halu ja tarve pönkittää omaa egoa. Historia havisee, niin Konstantinopolissa kuin Budapestissa. Ja yksi keisari katsoo kaukaa sivusta ja hykertää.
Kirkon torin ylle ulottuvat siivekkeet kätkevät alleen myös toimivan kauppahallin: hengen ja ruumiin ravintoa tarjotaan saman katon alta. Kuva: Hannu Kuosmanen.
EHKÄ ON TOIVOA
Tätä voisi jatkaa, mutta mitä se hyödyttää, sormella osoittaminen. Sitä vastoin ehdottaisin, että pysähtyisimme hetkeksi Rouenin Jeanne d´Arcin muistokirkon valokuvan äärelle. Nuo keskiaikaiset, vuosisatojen ja sotien yli säilyneet lasimaalaukset ovat edelleen olemassa, nyt osana tänä päivänä elävää seurakuntaa ja toimivaa modernia kirkkoa.
Rouenin yli pyyhkineen tulimyrskyn ja sodan totaalisen tuhon jälkeenkin niissä on aavistus siitä, että ehkä on myös toivoa, edes pientä jälleen rakentamisen toivoa.
Rouen ja Orleansin neitsyt ovat nousseet tuhkasta, niin kuin monet muutkin kaupungit. Ehkä sen varassa jaksamme uskoa, että niin voi käydä myös Ukrainassa. Ei siis anneta Volodymyr Zelenskyin hävitä.
Ja vaikka me luterilaiset emme juurikaan pyhimyksiin usko, annetaan Jeannelle edes heikko mahdollisuus – kaikkien kirkollisten ja miksei myös maallisten auktoriteettien vastustajien suojeluspyhimyksenä.
Yhtenä lähteenä käytetty Tiede lehdessä 4/2005 ilmestynyttä Päivi Parhi-Riikolan artikkelia Jeanne dÀrc – kaikkea muuta kuin paimentyttö. Siinä keskiajan historian tutkijat kiteyttävät olennaisen Orleansin neitsyen legendasta.
Artikkelikuva: Jeanne d´Arcin muistolaatta Rouenin markkinatorin puistossa. Kuva Hannu Kuosmanen.
