Aabraham.

Jatkopohdintaa patriarkaalisesta ja jälkipatriarkaalisesta. Tulkinta paradigmanmuutoksen vaikutuksista kirkon avioliitto-opetukseen

Aluksi

Mielestäni kirkossa ei ole riittävästi pohdittu sitä syvää kulttuurillista paradigman muutosta, jota voi kuvailla siirtymänä patriarkaalisesta viitekehyksestä jälkipatriarkaaliseen. Sinällään muutos on huomattu yksittäisissä asioissa: kirkon yhteiskunnallisessa ja julkisoikeudellisessa asemassa, ihmisten uskonnollisuudessa ja sitoutumisen tavoissa sekä ihmisten arvostuksissa. Mielestäni kuitenkin laajempi ja kokoavampi tulkinta olisi paikallaan, jotta yksittäisiä muutoksia voitaisiin paremmin ymmärtää ja että kirkko voisi proaktiivisesti päivittää toimintaansa. Nyt kirkko toimii viivytystaistelun mentaliteetilla ja käyttäytymällä ikään kuin sillä olisi vielä sellaista valtaa ihmisiin kuin oli ennen. Jokaisesta muutoksen alla olevasta asiasta – etenkin jos se liittyy sukupuoleen tai (seksuaali)etiikkaan – käydään kuluttava erillissotansa.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on syventää ja jatkaa pohdintaa, jota aloitin ”Avioliiton siirtymä patriarkaalisesta kontekstista jälkipatriarkaaliseen” (Vartija/22.3.2019) -kirjoituksessa. Hahmottelen hieman tarkemmin ”patriarkaalisuusulottuvuutta”, sillä sen ymmärtämisen kautta moni kirkkoamme hiertävä ongelma saa hieman uutta valoa. Lisäksi avaan kirkollisen vihkimisen esimerkein sitä, millä tavalla jälkipatriarkaalinen kulttuuri näyttäytyy suhteessa patriarkaaliseen. Olen liittänyt mukaan vielä arkkipiispa Tapio Luoman kirjoituksen (Kotimaa24/6.9.2016) avioliittoon liittyvästä ”yliyhteisöllisyyden ulottuvuudesta”.

Pohdin seuraavassa hieman eteenpäin näitä kolmea asiaa tässä järjestyksessä.

Patriarkaalisuusulottuvuudesta

Patriarkaalisuus on voimakas sana. Sitä ei lähtökohtaisesti käytä itse valtapositiossa oleva taho. Tästä johtuen niin kirkollisessa, ja ehkä suomalaisessa keskustelussa yleensäkin, sana mieltyy helposti negatiivisena. Patriarkaalisuudella voidaan tarkoittaa taantumuksellisuutta tai ”väärää valtarakennetta” (feministinen kritiikki), ja sanan käyttäjät koetaan uhkaaviksi. Kirkollisessa keskustelussa olen huomannut, että patriarkaalisuus (muuhun kuin Vanhan testamentin patriarkkoihin liittyen) on vaiettu käsite. Siksi keskustelussa sitä käyttävällä on riski maalata itsensä nurkkaan. Puheeseen patriarkaalisuudesta voidaan lyödä yksinkertaistava, sille vastakohdaksi luonnehdittu, feministisen puheen leima. Tällöin kritiikin sisältämän asian voi ohittaa olan kohautuksella ja todeta sen olevan ideologista vasta-ajattelua.

Patriarkaalisuus on kuitenkin tärkeä käsite, eikä sille tarvitse lähtökohtaisesti antaa moraalisia tai taantumuksellisia leimoja. Itse käytän sitä deskriptiivisenä – toteavana ja kuvaavana.

Patriarkaalisuus on ihmisyhteisöjen järjestäytymisen leimallinen piirre. Vanhan testamentin kertomuksia ei oikeastaan voi ymmärtää ilman, että niihin liitetään patriarkaalisen yhteisöllisen elämäntavan tulkinta-avain. Yhteisöt tunnetaan isälinjaisena jatkumona (kantaisät/patriarkat). Pääsääntöisesti miehet ovat aktiivisia toimijoita ja heidän nimensä muistetaan, olivatpa he suvun päämiehiä, johtajia, pappeja tai profeettoja.

Patriarkaalisuus ei leimaa vain Raamatun aikaa, vaan voi hyvin perustein sanoa, että perheiden, sukukuntien, klaanien, yhteisöjen ja yhteiskuntien perustana patriarkaalisuus on ollut myös läntisessä ja eurooppalaisessa kulttuuripiirissä vallitseva aina 1960-luvulle saakka. Afrikkalaisissa, aasialaisissa ja Lähi-idän arabikulttuureissa patriarkaalisuus on itsestään selvä lähtökohta tänäkin päivänä. Miksi?

Siksi, että yhteisöjen perustavat asiat, eli ihmisten vanhuudenturva ja rikkaus ovat vain lapsissa, joita mies ja nainen (tai mies ja naiset) pystyvät tuottamaan. Tätä ikiaikaista lisääntymiseen perustuvaa (vanhuuden)turvaa ja yhteisön uusintamista kuvaa neljäs käsky: kunnioita isääsi ja äitiäsi. Sitä ei ole sanottu lapsille, vaan se velvoittaa työikäisiä huolehtimaan omista vanhemmistaan jättäen sen esimerkin myös lapsille. Tässä on yhteisöjen lähin, varmin ja konkreettisin perustuva. Tämä vankkumaton lähtökohta on projisoitu myös uskonnollisiin teksteihin ja muurattu yhteisön tapakulttuuriperimään – myös avioliittotraditioihin.

Mies fyysisesti voimakkaampana on tässä asetelmassa naista vapaampi ja vahvempi. Nainen on sidottu suvunjatkamiseen ja kodin piiriin. Mies edustaa perhettä julkisessa tilassa. Sen takia myös uskonnollinen aktiivisuus ja subjektius (vrt. juutalaisuus ja islam tänäänkin) kuuluu vain miehelle. Nainen kasvattaa lapsia uskontoon kodin tapojen kautta. Edellisten lisäksi miehen tehtävänä on elinkeinon sekä ulkoisen suojan ja turvan takaaminen perhekunnalleen. Mies on (sukupuolensa pohjalta) ikään kuin perhekunnan toimitusjohtaja toimitusjohtajan valtuuksin. Islamilaisissa maissa patriarkaalisuus näyttäytyy naista alistavana ja naista piilottavana tapakulttuurina. Juutalaisuudessa (osittain) ja kristinuskossa siitä on eurooppalaisessa kontekstissa hyvin pitkälle luovuttu ja tilalle on rakennettu sukupuolesta riippumattomampia tasa-arvoisia käytäntöjä, vaikka perustavaa valtarakennetta ei olisikaan kokonaan purettu.

Tähän yhteyteen kuuluu myös avioliitto miesten sukujen välisenä kaupankäyntinä. Siten on ohjattu ja ohjataan omaisuuden siirtymistä ja pysymistä sopivasti vahvistaen molempien yhteisöjen – miehen ja vaimon – sukujen intressejä. Tämä ohjaus on sitä vahvempaa mitä heikompia yhteiskuntarakenteet (tai kirkon rakenteet) ympärillä ovat.

Minulle itselleni nämä ulottuvuudet kirkastuivat ollessani työssä Botswanassa kahden vuoden ajan. Ymmärsin, miten voimakkaasti erityisesti Vanhan testamentin kertomukset kantaisistä, heidän useista vaimoistaan, karjastaan ja nautinta-alueistaan tulivat konkreettisiksi afrikkalaisessa mielenmaisemassa. Vanha testamentti kuvaa afrikkalaiselle ikiaikaista elinympäristöä ja sukujensa elintapaa (mikä tosin on modernisaation myötä joutunut haastetuksi).

Tämä asetelma ja ”lukutapa” avaa pitävästi myös Raamatun kuvauksia ja kertomuksia. Naisen elämä ja aktiivisuus kuuluvat kodin/yksityisyyden piiriin. Paavalin opetukset seurakunnan järjestyksestä (”naisten tulee olla vaiti…”, 1. Kor. 14:34) ja aviopuolisoiden suhteesta (mies heijastaa Kristuksen kunniaa, ja nainen miehen) saavat selityksensä. Kuten myös julkisten naisten – eli naisten, joilla ei ole miespuolista huoltajaa – rooli. He ovat joutuneet ottamaan sen ainoan oman paikkansa miesten hallitsemassa julkisessa tilassa toisaalta itsenäisinä, toisaalta alistettuina.

Hyvin samanlainen elämäntapa on tuttua suomalaisessa talonpoikaiskulttuurissa osin vielä tänäänkin. Tunnistan omissa juurissani jopa vanhempieni, mutta erityisesti isovanhempieni kohdalla tämän olleen luontevin tapa rakentaa itselleen perustuvaa, elämää, joka on omissa käsissä ja jota saman kulttuurin sisäistänyt lähiyhteisö tarvittaessa tukee ja avittaa. Patriarkaalisuus on siis erittäin luonnollinen, perustava ja olennainen tapa jäsentää yhteisön asiat: omaisuuden hallinta, työnjohto, yleinen turvallisuus ja suojelu sekä tulevaisuuteen liittyvä ”perusturva”/vanhuudenturva.

 

KUVA 1

 

Euroopassa kristinusko – patriarkaalisen kulttuurin rinnalla ja sisäkkäin – on merkinnyt naisille vähittäistä vapautumista, vaikka kirkko on ollut myös vapautumisen esteenä ja jarruna. Teollinen vallankumous ja naisten osallistuminen tuotantotyöhön synnytti 1800-luvun kuluessa vaatimuksen naisen tasavertaisesta asemasta työssä (samasta työstä sama palkka). Yhteiskuntien demokratisoituminen ja naisten vaatimukset nostivat toisen sukupuolen (nainen) miehen rinnalle julkisessa tilassa. Suomessa naiset saivat äänioikeuden vuonna 1906, vaikka kaikilta osin he eivät tuossa vaiheessa olleet vielä täysivaltaisia kansalaisia suhteessa miehiin.

Naisen tie yhteiskunnallisessa mielessä miehen rinnalle on ollut Suomessa pitkä. 1860-luvulta lähtien vähän kerrallaan nainen on tunnistettu autonomiseksi subjektiksi patriarkaalisen rakenteen sisällä myöntämällä hänelle tiputellen oikeuksia, jotka ovat kuuluneet perinteisesti vain miehille. Vasta esimerkiksi vuoden 1929 avioliittolain uudistus vapautti naisen miehen ”holhouksesta” Suomessa.

Toisen maailmansodan jälkeen länsimaat ovat pyrkineet rakentamaan tulevaisuutta, joka pohjaa rauhaan, yhteisiin sopimuksiin, vuorovaikutukseen ja ihmisoikeuksiin – ja näkemykseen sukupuolten tasa-arvosta.

Suomessa sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta merkittävin kehitysvaihe oli 1980-luku. Suomi nosti monia keskeisiä asioita kansainväliselle tasolle ja ratifioi YK:n naisten asemaa koskevan yleissopimuksen. Tuolloin kirkossa toimittiin yhtä jalkaa yhteiskunnallisen kehityksen kanssa (päätös naispappeudesta 1986).

Itse tulkitsen lähihistoriaa siten, että lainsäädännön tasolla 1980-luvun loppupuoli merkitsi suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnan siirtymistä patriarkaalisesta jälkipatriarkaaliseen. Lakejamme muutettiin niin, että kansalaisella oli sukupuolesta riippumatta samat oikeudet ja velvollisuudet. Esimerkiksi naisen miehen sukuun liittävä sukunimi (patronyymi) vapautui aviopuolisoiden keskenään sovittavaksi (sukunimilaki, 1985). Mutta symbolisesti vielä tätäkin merkityksellisempää oli mielestäni patriarkaalisen vallan ”viimeisten vartijoiden” virkojen avautuminen täysivaltaisesti myös naisille (papin virka 1986, poliisin virka täysivaltaisena 1988 ja puolustusvoimien avautuminen naisille 1990-luvulla).

 

KUVA 2

 

Mutta se, mitä lainsäädännön tasolla tapahtui 1980-luvulla ja siitä lähtien, ei välttämättä ole tapahtunut kokonaan käytännössä. Suomalaisten – sekä miesten että naisten – tavat, asenteet, oletukset ja käytännöt heijastavat perinteiseen patriarkaaliseen ajatteluun liittyvää todellisuutta. Paljolti kyse on siis tiedostamattomasta tai tahdottomasta tilanteesta. Hofsteden kulttuureja vertaileva malli paljastaa, että Suomi on arvoiltaan muita pohjoismaita ’maskuliinisempi’. Vaikka lainsäädännön tasolla asiat ovat kunnossa, ihmisten asenteet laahaavat jäljessä. Onko kirkolla ollut jokin rooli tämän asennemaailman vahvistamisessa tai ”silleen jättämisessä”?

Itselleni asenteiden ja lainsäädännön kuilu on tullut useasti vastaan niin yhteiskunnallisissa kuin kirkollisissa kuvioissa. Pohjoisessa Suomessa helposti päivitellään sitä, jos johonkin johtotehtävään on tarjolla ”vain” naisia. Päivittely on sitä kovempaa, jos tehtävän on perinteisesti katsottu kuuluvan miehelle (tekninen johtaja, kaupunginjohtaja, kirkkoherra).

Tässä tunnistan jotakin samaa, mitä arkkipiispa Tapio Luoma ehkä tarkoitti ”yliyhteisöllisyydellä” (Kotimaa24/6.9.2016). Vaikka yksilöiden ja yhteiskunnallisen lainsäädännön kohdalla muutokset on jo tunnistettu ja tehty, ja ne koskevat myös yksilöiden oikeuksien laajentumisia, silti ihmisten ajattelussa historian pitkä laahus (opittu kieli, perityt tavat ja arvostukset) eivät helposti muutu asenteissa, puheissa, oletuksissa ja tiedostamattomissa reaktioissa. Ja etenkin, jos yhteisössä tai yhteiskunnassa laajemmin kohdataan muutostekijöitä, jotka pelottavat ja uhkaavat, ihminen kääntyy luontaisesti taaksepäin: ”vanhassa vara parempi”.

Jälkipatriarkaalisen kirkollisen vihkimisen tuntomerkeistä

Mitä muita tuntomerkkejä olisi jälkipatriarkaalisella kirkollisella vihkimisellä kuin vain se, että vihkiminen voisi koskea myös samaa sukupuolta olevia? Lähden purkamaan merkistöä niiden alkupäästä, siis sieltä, mikä ennen pitkää johtaa myös tuohon viimeiseen tuntomerkkiin (eli sukupuolineutraaliin avioliittoon vihkimiseen).

Näen jälkipatriarkaalisen kirkollisen vihkimisen osalta ainakin seuraavia tuntomerkkejä:

a) Avioliittoinstituution perimmäinen funktio suvunjatkamisen, vanhuudenturvan takaamisen sekä omaisuuden säätelyn osalta koki vähittäisen muutoksen yhtä aikaa ja rinta rinnan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentumisen myötä (1950-luvulta lähtien). Kaupungistuminen, agraarista elämäntavasta ja ylipäätään sukujen otteesta irrottautuminen, ehkäisyvälineet yms. asiat vaikuttivat siihen, että yksilöt saattoivat suunnitella tulevaisuuttaan ilman välitöntä vaatimusta uusintaa omaa vanhuudenturvaansa lasten kautta. Pappien vihkipuheissa nykyään enää hyvin harvoin kuulee kannustusta ”avioliiton luonnollisten seurauksien” (lapsi) suuntaan. Kysymys lasten saamisesta jää pariskuntien omaksi asiaksi. Hyvinvointiyhteiskunta on luonut ihmisen ympärille kontekstin, jossa eletään ja johon voi nojautua elämän eri vaiheissa (kouluttautuminen, oma uravalinta, työttömyys, lapsettomuus, sairastuminen, vanhuus) ilman, että (perus- ja vanhuuden)turva rakentuisi omien lasten varaan, kuten patriarkaalisessa kontekstissa on välttämätöntä.

b) Olen pappisurani aikana nähdyt avioparien kohdalla muutoksen, että siinä missä vielä 1980–1990-luvulla hääjuhlassa kohtasi kaksi sukua, ovat 2000-luvun häät valikoidun ystäväjoukon keskeinen juhla. Niin ikään avioliitto on keskittyneesti ”kahden kauppa” – ei sukujen tai niiden odotusten – vaan kahden ihmisen ratkaisu sitoutua lain (ja Jumalan) edessä toinen toisiinsa.

c) Aviopuolisoiden sisäiseen dynamiikkaan jälkipatriarkaalinen kulttuuri on tuonut ajatuksen kahden ihmisen tasa-arvoisesta sitoutumisesta. Vaikka aviopuolisoita pääsääntöisesti ohjaa elämänsä jossakin vaiheessa miehen ja naisen, isän ja äidin roolit, ne eivät ole sellaisenaan annettuja, vaan enemmänkin valittuja. Tai vaikka paritanssissa ”mies vie ja nainen vikisee”, jälkipatriarkaalisen kontekstin avioliitto ei edellytä, sisällä tai alleviivaa näkemystä miehestä ”perheen päänä”. Muutoksen voi lukea myös kirkkokäsikirjahistorian (vihkimisen kaava) aikana tapahtuneista avioliittoa illustroivien raamatunkohtien muutoksista: naisen alamaisuutta ja kuuliaisuutta korostavia tekstejä (esim. Ps. 128; Ef. 5:21-; 1. Piet. 3; 1. Kor. 11:7-11) kaavoissa ei enää ole, vain vastavuoroiseen ja tasa-arvoiseen keskinäiseen rakastamiseen ja kunnioittamiseen kehottavia kohtia (jotka sinällään eivät Raamatun kontekstissa liity mitenkään avioliittoon tai vihkitoimitukseen, esim. 1. Kor. 13).

d) Jälkipatriarkaalisessa avioliitossa korostuu parisuhteen laatu sen määrän (pituuden) sijaan. Vaikka luterilaisessa perinteessä avioero on ollut mahdollinen jo pidempään ja myös sen jälkeinen uudelleen avioituminen, ovat omaisuus, lapset sekä yhteisön edessä koettu häpeä laittanut jatkamaan silloinkin, kun yhteiselo on molemmille puolisoille pakkotekemistä. Nykyään (joskus tietysti liian nopeasti) kävellään erilleen, jos suhteen laatu ei täytä odotuksia. Tämä näkyy siinä, että Suomi, ja siinä vanavedessä Pohjoismaat ovat avioerotilastoissa etunenässä. Jälkipatriarkaalinen konteksti turvaverkkoineen tarjoaa mahdollisuuden jatkaa elämää, vaikka avioliitto kariutuisikin.

e) Esimerkkejä jälkipatriarkaalisen kirkolliselle avioliittoon vihkimisen piirteistä voisi ehkä löytää muitakin, mutta jo näiden pohjalle voi rakentaa viimeisimmän askeleen kohti sukupuolineutraalia avioliittoa: se on kahden toisiinsa vahvasti kiintyneen ihmisen tahdonilmaus sitoutua yhteisön (ja Jumalan ja lain) edessä toinen toisiinsa. Avioliitto hyvinvointiyhteiskunnan kontekstissa ei yksilötasolla edellytä jälkikasvua. Myöskään sille ei kysytä lupaa suvuilta tai tehdä kompromisseja sukujen odotusten perustella, vaan se ilmentää kahden ihmisen yhteistä tahtotilaa.

Toisin sanoen, nämä jälkipatriarkaaliseksi nimeämäni kirkollisen avioliittoon vihkimisen merkit ovat viimeistä lukuun ottamatta olleet tulollaan ja paljolti arkipäivää jo vuosikymmenien ajan.

Viimeisimmän kohdalla, eli samaa sukupuolisten avioliiton, muutos on ollut ymmärrettävästi vaikea, koska homoseksuaalisuuteen on sisältynyt niin paljon torjuntaa. Patriarkaalisen kulttuurin näkökulmasta homoseksuaalisuus on käsittämätöntä. Homoseksuaaliseen käyttäytymiseen sortuva mies tuomitsee itsensä yhteisön ulkopuolelle, yksinäisyyteen ja turvattomuuteen. Naisten kohdalla vastaavaa – juuri patriarkaalisesta kulttuurista käsin – ei ole pantu merkille. Vanhoille piioille on löytynyt perheyhteisöissä erilaisia rooleja avustavista tehtävistä itsellisiin yrittäjiin, vaikka he jakaisivat kotinsa toisen naisen kanssa.

Homoseksuaalisuuteen ei suhtauduta torjuvasti siis vain joidenkin raamatunsitaattien perusteella, kuten konservatiivisessa tai fundamentaalisessa raamatuntulkinnassa tehdään. Asenne on laajempi ja yleisempi – patriarkaalista elämänjärjestystä koskeva. Homoseksuaalisuus ei kuulu terveenä, käsitettävänä tai merkityksellisenä osana patriarkaaliseen kulttuuriin. Sillä ei ole mitään virkaa ja pahimmillaan se olemassaolollaan halventaa miehen asemaa ja roolia.

Yliyhteisöllisyydestä avioliiton merkityksen kolmantena ulottuvuutena

Arkkipiispa Luoma kirjoitti Kotimaa24 -blogissa (6.9.2016) avioliittoon liittyvästä kolmesta tasosta: yksilön tasosta (keskinäinen sopimus), yhteisön tasosta (avioliitto yhteiskunnallisena ja juridisena sitoumuksena) sekä ”yliyhteisöllisestä tasosta”, joka ankkuroi avioliiton syvemmin yliyhteisölliseksi ja pysyväksi, kuin mitä se olisi muuttuvana yksilöiden tai yhteiskunnallisten järjestysten sopimuksena. Yliyhteisöllisyyteen liittyy ajatus (joko Jumalan asetus tai luonnon osoittama) ihmissuvun jatkumisesta ja sukupuolten toisiaan täydentävyydestä.

Olen patriarkaalisen kulttuuripiirin määrein mielestäni tullut hieman kuvanneeksi sitä, mitä voisi olla tuo kokemus ”yliyhteisöllisyydestä”. Ihmiskunnan historian pisin ja nykyäänkin laajin tapa tarkastella ihmistä, ihmisen selviytymistä, elämän uusintamista ja vanhuudenturvaa rakentuu sen varaan, että suvut jatkuvat ja keskinäisesti vahvistuvat avioliittosopimuksin luoden lasten kautta itselleen ja elannolleen jatkuvuutta ja uutta työvoimaa. Tämä on patriarkaalisen kulttuurin ydintä. Silti en tulkitse asiaa niin, että avioliitto olisi yliyhteisöllinen jotenkin siinä mielessä, että se olisi erityisesti tietynlaiseksi Jumalan asettama pysyvä muoto. Pikemmin avioliitto on patriarkaalisen järjestyksen sisälle asettunut tapa hallita omaisuutta ja varmistaa jälkikasvu vanhuudenturvaa varten. Ja itse tuo patriarkaalinen perusrakenne on ”yliyhteisöllinen”.

Jälkipatriarkaalinen konteksti, vaikkapa pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, on luonut ihmisen elämänkulkuun liittyville asioille toisenlaisia, vaihtoehtoisia ehtoja. Niiden osalta lisääntyminen tai (perittävän) omaisuuden jatkuvuuden takaaminen eivät ole kahden toisiinsa liittyvän ihmisen yhteen menon välttämättömiä ehtoja. Tosin, hyvinvointivaltion puitteissakin useimmat avioparit iloitsevat luotuisuutensa mukaisesti sukupuolten toisiaan täydentävyydestä ja erilaisuudesta sekä saamastaan jälkikasvusta. Tämä on pääsääntö, vaikka Suomessa nyt aiheellisesti hätäillään pienestä syntyvyydestä ja tulevaisuuden hyvinvoinnin rahoittajien puuttumisesta. Silti tämä pääsääntö mahdollistaa myös sen, että kaikki parit eivät saa tai halua lapsia. Lähtökohtaisesti voi olla myös pareja, joiden avioliittoon lapset eivät kuulu mitenkään.

Tulkitsen niin, että tuo yliyhteisöllisyyden käsite sopii kuvaamaan avioliiton ”arkaaisen ja patriarkaalisen yhteiskuntajärjestyksen” arvopohjaa. Se on hyvin vahva ja vankkumaton. Se on vahva sielläkin, missä kristinusko ei ole opettanut sitä Jumalan asettamaksi. Tässä asiassa yliyhteisöllisyys on ihmissuvun luontainen nojautuminen sellaiseen, joka on samalla myyttistä, mutta samalla myös arkijärjelle jotenkin ilmeselvää: miesvaltaisessa rakenteessa miehellä ja naisella on omat selkeät luonnolliset ”avut”. Niiden kautta he voivat rikastua suurella määrällä lapsia. Ja jos, niin kuin Suomessa vielä 100 vuotta sitten ja monissa muissa maissa yhä, vaimo kuolee kesken jonkin lukuisan synnytyskertansa, mies hankkii uuden vaimon ja uusintaa hänen kanssaan tulevaisuudenturvaansa. Juuri ”arvoankkurina” patriarkaalinen järjestys on erittäin pysyvä tai ainakin hidas muutokselle.

Ja mitä tulee jälkipatriarkaalisen yhteiskunnan avioliittokäsitykseen, en väitä, että se olisi jotenkin avioliiton parempi tai evoluution korkeampi aste. Mielestäni se on pikemminkin vain seurausta siitä yhteiskuntamuodosta, jossa mies ja nainen on vapautettu sukujen odotuksista yksilöiksi, tasa-arvoisiksi ja täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Jälkipatriarkaalista kulttuuria pitää yllä vahva usko yhdenvertaisuuteen, tasa-arvoon ja sukua laajemman yhteisön rakentamiseen (=yhteiskunta).Näin rakentuva kulttuuri perustuu tulojensiirtoihin, jotka on hyväksytty tasamaan niitä kohtia, joissa muuten patriarkaalisen yhteiskuntajärjestyksen käytännöt ottaisivat paikan. Jälkipatriarkaalisessa kulttuurissa naista patistetaan töihin ja vuorostaan miestä hoitovapaalle. Se ohjaa hallintoelimiä ja työelämää niin, että ne rikastuisivat (molempien) sukupuolten panoksesta (jälkipatriarkaalisen) yhteiskunnan rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi.

Voi myös olla niin, että tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen viedessä Pohjoismaista hyvinvointiyhteiskunnan edellytykset, tai oman populismin tai kansainvaellusten täyttäessä yhteiskunnallisen kentän toisenlaisilla pyrkimyksillä, tai jonkin muun syyn takia tällainen ihmisten luoma jokaisen yksiön täysivaltaisuuteen ja yhdenvertaisuuteen perustuva järjestelmä kuihtuu tai romahtaa. Silloin myös jälkipatriarkaalisen kulttuuripiirin sisällä kehittynyt avioliittokäsitys, joka kattaa myös samansukupuoliset aviopuolisot, todennäköisesti hylätään varoittavana esimerkkinä tai häivytetään muistista pois hiljakseen.

Taantuvan tasa-arvon kirkko -teoksen kansikuva. Kuva Kustantamo S & S.

Taantuvan tasa-arvon kirkko -teoksen kansikuva. Kuva Kustantamo S & S.

Kun katson kirkkoa ja tätä aikaa, kokemus naisten aseman taantumisesta huolestuttaa. Ehkä myös vuoden tasa-arvopalkinnolla juuri palkitussa ”Taantuvan tasa-arvon kirkko” -teoksessa kiteytyy tämä huoli. Euroopassa nouseva nationalismi ja maahanmuuttovastaisuus kantavat mukanaan maskuliinisia arvoja ja voimapolitiikka, jotka perinteisesti liittyvät patriarkaaliseen toimintaan. Helmikuun lopulla vuonna 2019 joukko maailman tunnettuja naisjohtajia esitti huolensa naisten aseman heikentymisestä. (HS 1.3.2019) He katsovat, että sotien jälkeen rakennettu monenkeskiseen yhteistyöhön perustuva maailmanjärjestys on heikkenemässä ja se on jälleen uhka myös naisen asemalle.

Sukupuolten välinen tasa-arvo tarvitsee kontekstikseen todennäköisimmin rauhan, vakauden, yhteistyön, vuorovaikutuksen ja luottamuksen maaperän. Se voi syntyä vain sukupuolten välisenä yhteistyönä. Patriarkaalinen kulttuuri vahvistuu epäluulojen, kilpailun, voimannäytön ja -käytön konteksteissa. Kun puhutaan tasa-arvosta kirkossa tai yhteiskunnasta, joudutaan ottamaan samalla kantaa myös siihen, minkälaiseen maailmanjärjestykseen me uskomme yksilöinä, yhteisönä, yhteiskuntina tai globaalina yhteisönä. Tasa-arvon konteksti on työläs saavuttaa ja haastava ylläpitää. Mutta kun historian jälkiä tarkastelee, sen eteen kannattaa tehdä töitä hartiavoimin. Eikä vain naiset. Tai miehet. Vaan kaikki ihmiset.

Artikkelikuvassa Abraham ajaa Hagarin pois.


Jukka Hautala

Kirjoittaja

Jukka Hautala on ylivieskalainen teologian lisensiaatti. Hän toimii Suomen Lähetysseuran Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan aluepäällikkönä asemapaikkanaan Israel. Kuva: Sanna Krook.


'Jatkopohdintaa patriarkaalisesta ja jälkipatriarkaalisesta. Tulkinta paradigmanmuutoksen vaikutuksista kirkon avioliitto-opetukseen' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.