Africa.

Jälkimaineen kipeys ja ies Petrarcan Africassa

Kun renesanssirunoilija Francesco Petrarca (1304 –1374) löysi Ciceron (106 – 43 eaa.) Atticus-kirjeet, hän pettyi ihailemansa puhujamestarin siviiliminään ja kirjoitti tälle tulikivenkatkuisen kirjeen ’sinne jonnekin’ kesäkuun 16. 1345.

Joulukuun 19. hän kirjoitti toisen kirjeen jonka sävy oli  jo sovittelevampi. Kuvitteliko hän ehkä aiemman kirjeen menneenkin perille ja tuli katumapäälle. Ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä esiintyi useissa Ciceron teoksissa, ja se lienee viehättänyt myös Petrarcaa. Cicero ei tosin puhunut siitä omissa nimissään ja De re publican (Valtiosta) Somnium Scipionis -episodissakin Publius Cornelius Aemilianus Scipio Africanus Minor (n. 185 –129 eaa.) näkee unen, jossa hänen isänsä ja ottoisoisänsä ovat kuolemansa jälkeen siirtyneet taivaaseen. Juuri tuo Ciceron kertoma unimatka inspiroi Petrarcaa ryhtymään suuritöisen Africa -runoteoksensa kirjoittamiseen. Hänen päähenkilönsä oli edellistä sukupolvea oleva  Publius Cornelius Scipio Africanus Maior (n. 235 –183 eaa.). Tämäkin tapaa unessa isänsä ja setänsä, jotka olivat siirtyneet iäiseen kotiinsa.  

Petrarca oli löytänyt myös Ciceron Pro Archia -puheen. Tuo runouden puolustuspuhe lienee sekin vaikuttanut African työstämiseen. Molemmissa näet esitetään, että runoilijoiden tehtävänä oli ikuistaa kunniakkaitten miesten teot jälkipolville. Tähän Cicero vetoaa ja Petrarcakin näyttäisi myöntävän, että oikeutus runoilijuuteen lunastetaan juuri näin. Tuntuu kuin runoilijan kirjoittaessa suurmiehistä hän itsekin voi olla suuri. Maineenkipeys yhdistää molempia osapuolia. Petrarcakaan ei ole täysin vapaa ciceromaisesta omahyväisyydestä, niin usein hän muistaa Africassa mainita saamastaan poeta laureatus -kunnianimestään ja laakeriseppeleestään. Toisaalta hän aidon vilpittömästi kertoo kipuilustaan maallisen kunnian perään Salaisuuteni -teoksessa (Secretum), jossa hän on ottanut keskustelukumppanikseen kirkkoisä Augustinuksen (354 – 430 jaa.).

Tarkastelen seuraavassa African puheenvuoroja, joissa maine on toisaalta kannustin hyveeseen, mutta katoavaisena ei kuitenkaan tavoittelemisen arvoinen. Katson myös miten tämä sopii yhteen Petrarcan kirjoista ja niiden elinkaaresta esittämien ajatusten kanssa.

1.Kuolemattomuus ja jälkimaine kannustimena hyveeseen

Scipioiden unien tarkoitus on ennen kaikkea kannustaa ja velvoittaa unennäkijää hyveeseen, minkä tämä voi toteuttaa ainoastaan kostamalla esi-isiensä kuolemat ja saattamalla Karthagon valloitus päätökseen. Petrarca venyttää tätä varten aikaperspektiiviä Ciceroa pidemmälle niin menneeseen kuin tulevaan ja esittää African 1. kirjassa yhden kavalkadeistaan ja opastetuista kierroksistaan, joita on teoksessa pitkin matkaa muitakin. Tällaiset perusteelliset luettelot ihmisistä, taide-esineistä ja maisemista eivät varsinaisesti kuljeta tarinaa eteenpäin. Petrarca noudattaa melko tarkoin Ciceron kuvauksia maapallon eri alueiden elinkelvottomuudesta, mutta tämän selonteot taivaankappaleiden sijainneista hän on siirtänyt Afrikan 3. kirjaan  ja Libyan kuninkaan Syfaksin ( k.  202 eaa.) palatsin kupolikattoon. 

Kun kurkistus tulevaan kertoo Scipioille heidän saattavan esi-isiensä tehtävät onnellisesti päätökseen, voidaan tietysti kysyä, tarvitaanko tällaisessa deterministisessä tapahtumain kulussa kannustusta.  Vaikka ikuinen elämä ja pääsy takaisin isien seuraan ovatkin itsessään tavoittelemisen arvoisia, varsinkin Cicero pitää esimerkiksi Pro Archia -puheessaan tärkeänä, että hänen omat ponnistelunsa ja vaivannäkönsä isänmaan hyväksi tulevat tarkoin saatetuksi myös jälkipolvien tietoon.

Vaikka isät sanovatkin ikuisen elämän odottavan poikiaan, he tekevät kuitenkin selväksi, miksi näiden ei tule ruumiillista kuolemaansa jouduttaen pyrkiä taivaan iloihin heidän seuraansa (Africa 1.465−467):  

”Ei olis oikein tuo: Jumaluus siten, Luontokin sääti

määräten näin: joka ihmisen on pysyteltävä ensin

ruumiin vankina, kunnes on tänne selkeä kutsu.” 

Kun nyt ”kunnian miehen” on määrä hoitaa maalliset velvoitteensa, on ymmärrettävää, että hän kaipaa siitä jo eläessään ja jopa kuoltuaankin kiitosta ja mainetta. Sekä Cicero että Petrarca häntä seuraten, kuitenkin kertovat esi-isien korkeuksistaan pojilleen sormella osoittavan ihmisen elinpiirin pienuuden ja maisen kunnian katoavuuden (2.347−351): 

”Sujuvin näät askelin vuossadat vierii,

niin ajat haihtuvat. Tie käy kuoloa kohti, te varjot,

varjo ja tuhka te vain, savu ilmaan haihtuvi, jonka

tuulet karkottaa. Mitä kunnia maksanut verta

kannattaa? Mitä vaivatkaan, kun kaikkeus kaatuu?”

Petrarcan säkeet muistuttavat paljon melankolisen filosofikeisari Marcus Aureliuksen (121–180 jaa.) mietteitä Itselleni –teoksessa (Ta eis heauton). Ja tietysti Saarnaajan sanoja: ”Turhuuksien turhuus…” 

Karthagon valloituksen eri vaiheiden kuvauksesta käy ilmi, että muutaman kateellisen konsulin kunnianhimo oli viivästyttänyt Scipion voittoa.  Vastakkaisella puolella Hannibalin (247–183 eaa.) veli Magon (243 –203 eaa.) valittelee kuolinkamppailussaan (6.902−906):

”Näen nyt, minä onneton, miten suuriin hankkeisiin olen ryhtynyt

aivan turhaan ja kuinka monia vaivoja olen omaehtoisesti suostunut kärsimään

– kaikki ne olisin voinut kohdallani sivuuttaa. Kuolevainen ihminen pyrkii

nousemaan tähtiin, mutta Kuolema opettaa, mille paikalle kaikki meillä oleva

kuuluu.”

African 5. kirjaan sisältyvässä rakkauskertomuksessa, jossa Numidian kuningas Masinissa (n. 240 –148 eaa.) käy medeiamaista sisäistä kamppailua joutuessaan luopumaan lemmitystään, Scipio maalailee hänen eteensä kunniakkaita triumfeja ja muita etuisuuksia, jotka saavat hänet piankin jo unohtamaan menetyksensä. Scipion itsensä myöhemmin kansalta saamastaan kiittämättömyydestä Petrarca puhuu vastahakoisesti ja antaa vain lyhyiden ennusteiden muodossa niistä vihiä (2.539−541, 547−548): 

”Sulle on kiittämätön isänmaa – hävettää tämä tieto –

väistyä täytyy sun, vaan olkoon malttia täynnä

kostosi. (—) 

Kiellä kuollessasi isänmaaltasi luusi ja tuhka,

kun se on kiittämätön, tämä piirrä muistona hautaan.”

Francesco Petrarca. Kuva: Wikipedia.

Francesco Petrarca. Kuva: Wikipedia.

 

2. Runoilija kirjoineen

Klassisten runoilijoiden tapaan Petrarcakin pyytää African ensiriveillä jumalilta työlleen innoitusta, mutta vetoaa myös Kristukseen (1.11−14):

 ”Sinä maailman koko toivo,

taivaan kaunistus, Olympoon jumalat joka voitit

niin kuin myös Manalan. Sinä suuria haavoja viisi

näytät ruumiissas, joka on viaton kokonansa,

suo apu, oi Isä korkea nyt.”

Samoin Petrarca vetoaa Napolin ja Sisilian kuninkaaseen Robert d´Anjouhun (1278 –1343), joka oli hänen henkinen tukijansa ja jolle hän oli suorittanut poeta laureatus –kunnianimitystä edeltävän kuulustelun, ja omistaa tälle myös teoksensa (1.27−29):

”Helpommaksi sä teet tulevaisia vuosia varten 

kirjani tien: kuka tahtookaan sitä moittia silloin,

jos sinä sen hyväksyt.”

Varmaankin tällaiset omistuskirjoitukset olivat kirjallisia konventioita, mutta niiden tarkoituksena lienee myös ollut kirjan tulevaisuuden turvaaminen. Kun Petrarca kriittisyydessään siirsi African julkaisua aina vain myöhemmäksi, määräten lopulta sen julkaistavaksi vasta kuolemansa jälkeen, niin oliko hänellä pyrkimys ikään kuin jatkaa elämäänsä teoksensa kautta? Jos  näin oli, niin hän näyttää pettävän itseään. African unijaksossa näet Scipion isä mainitsee tämän kokevan kolme eri kuolemaa, sanoen viimeiseksi ”kirjojen kuoleman”. Ensimmäinen on kun sielu jättää ruumiin, toinen kun ”luhistuu myös hautakumpu, ja marmoriin kaiverrettu nimi häviää”. Sitten (2.455−457, 464−465):

”Kirjojen myös liki kuolema on: häviää ihan kaikki

tuo. Mitä vaivoin on tämä taidoton ihminen luonut

hengenvoimillaan. (—) 

             Vaan kirjojen kuoltua myös sinä itse

silloin kuolet pois: se on sulle kuolema kolmas.”

Muutamaa riviä aiemmin on isä-Scipio viitannut Enniukseen (239–169 eaa.) ja Petrarcaan ”toisena Enniuksena”, jotka molemmat ”tahtovat näin pidentää lyhyen elämämme”. Isä panee toivonsa jälkimmäiseen, vaikka tietääkin myös kirjojen kuolevan: ”Vaan mitä hyödyttää tämä kaikki?”

Aivan kuin ympyrä sulkeutuisi, sillä African päätössanoissa Petrarca joutui kertomaan kuninkaansa, ”jalon Robertin”, kuolemasta. Myös toinen laakeriseppele, jonka hän uumoili saavansa kuningasta ylistävästä teoksesta, jäi näin saamatta. Ja aivan kuin hänellä ei olisi enää kenen puoleen kääntyä, hän kertoo toiveensa teokselleen (9.453−457):

”Mutta sinua odottavat kenties paremmat aikakaudet,

jos elät – mitä mielessäni toivon ja odotan – kauan minun jälkeeni:

ei tämä unohduksen uni kaikkia vuosia kestä!

Kun varjot hälvenevät, meidän jälkeläisemme voivat

ehkä palata aiempaan puhtaaseen valoon.”

 

 *****

Samalla tavoin kuin Rooma ja Karthago olivat taistelleet puunilaissodissa keskenään, Africankin julkaisemisesta kiisteli kaksi kaupunkia kun padovalaiset kirjallisuuden ystävät ja firenzeläiset humanistit yrittivät saada sen julkaisuoikeuksia itselleen. Vuosina 1396−1397 teoksesta ilmestyivät ensimmäiset tarkistetut versiot.

Suomennnokset Francesco Petrarcan teoksesta Africalaulu sankaruudesta ja ihmisyydestä (Basam Books, 2019) Teivas Oksala ja Maija-Leena Kallela.

Essee on ilmestynyt myös Jano-runouslehden verkkolehden numerossa 8 viimevuoden joulukuussa, josta tähän versioon olen tehnyt joitakin muutoksia.

Artikkelikuvassa teoksen kansikuva.


Markku Kailaheimo

Kirjoittaja

Olen kontiolahtelainen kirjailija, s.1956, ja minulta on ilmestyneet esseekokoelmat Kirjoituksia stoalaisuudesta (Kirjokansi, 2015) ja Brutuksesta - stoalaisesseitä (Kirjokansi, 2016). Esseet ovat populaarifilosofiaa ja olen ei-akateeminen filosofian harrastaja.


'Jälkimaineen kipeys ja ies Petrarcan Africassa' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.