Luterilaisen uskonnon merkitys osana suomalaista kulttuuria on voimakkaassa murroksessa. Kenties eräänä merkkinä tästä Suomen evankelis-luterilainen kirkko on tuottanut 2000-luvulla melkoisen määrän erilaisia strategioita ja muita kirkon työtä linjaavia asiakirjoja.
Kirkon piirissä varsinkin keskushallinnon tuottamiin strategisiin asiakirjoihin ja linjauksiin suhtaudutaan usein väheksyen. Nelivuotiskertomusta varten vuonna 2011 tehdyssä kyselyssä paljastui, että useimpien strategioiden ja toimintalinjausten tapauksessa niiden vaikutus seurakunnan työhön arvioitiin valtaosassa seurakuntia olemattomaksi.
Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa -tulevaisuusselonteko.
Uusin tulevaisuusselonteko pureutuu kuitenkin aiheeseen, jota olisi oikeasti syytä pohtia laajemmin. Kirkkohallitus hyväksyi syyskuun 2014 täysistunnossaan tulevaisuusselonteon Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Se on tarkoitettu tukemaan keskustelua ja päätöksentekoa sekä kokonaiskirkon tasolla että paikallistasolla.
Uudessa selonteossa pohditaan, mitä kirkkona oleminen merkitsee monikulttuurisessa ja moniarvoisessa yhteiskunnassa. Siinä luonnehditaan kulttuurin käsitettä, kartoitetaan kulttuurista moninaisuutta lisääviä muutosvoimia, sekä avataan teologisia näkökulmia kirkon olemukseen, elämään ja tehtävään kulttuurisen moninaisuuden keskellä. Selonteossa esitetään myös kolme leveällä pensselillä piirrettyä tulevaisuuskuvaa riippuen siitä, miten kirkko itsensä asemoi suhteessa kulttuuriseen moninaisuuteen.
Riippumatta siitä, mitä mieltä ollaan selonteossa piirtyvästä kirkon uudenlaisesta orientaatiosta, sen aihe osuu kirkon kannalta ratkaisevan tärkeisiin kysymyksiin. Itse asiassa siinä lyödään kiilaa kirkon tähänastisen yhteiskunnallisen roolin kannalta hyvin merkittävään liitoskohtaan: kirkon ja suomalaisen kulttuurin kytkentään, jota esimerkiksi kirkon itsestään mieluusti käyttämä termi ”kansankirkko” osin vieläkin heijastelee.
Uskontososiologisen tutkimuksen perusteella on nimittäin selvää, että näihin päiviin asti kirkon tärkeänä tukipilarina suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut sen läheinen kytkeytyminen osaksi suomalaista kansallista identiteettiä ja kulttuuria.
Sama pätee myös alueellisessa tarkastelussa. Esimerkiksi Hanna Salomäen artikkelista Kirkkoon sitoutumisen alueelliset erot (2014) käy selvästi ilmi, että kirkkoon kuuluminen on vahvinta siellä, missä myös paikallisidentiteetti on vahvinta – useimmiten pienillä paikkakunnilla tai siellä, missä herätysliikkeet antavat leimansa paikalliskulttuurille. Vastaavasti tämän identiteetin oheneminen nuoremmilla sukupolvilla erityisesti urbaaneissa ympäristöissä on merkinnyt samalla kirkosta etääntymistä.
Toistaiseksi kirkko on ollut varsin voimaton tämän yhtälön edessä. Vanhaan hiileen on enää turha puhaltaa, mutta uuttakaan liekkiä ei ole näköpiirissä. Netin kansainvälisessä maailmassa varttuneille sukupolville muistutukset kirkon kansakuntaa – saatikka paikkakuntaa – yhdistävästä roolista toimivat enemmän karkotteena kuin houkuttimena. Alkaa olla viimeiset hetket ryhtyä etsimään kirkolle uudenlaista roolia ja identiteettiä, joka ei nojaudu kansallisuuteen, valtioon tai kotiseutuhenkeen.
Selonteossa todetaan kuin ohimennen, että ”Suomi ja suomalaisuus ovat lyöneet vahvan leiman Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kirkolla on ollut oma roolinsa niin sanotussa kansallisessa projektissa, Suomen kansan yhdistämisessä ja itsenäistymisessä.”
Sen enempää asiasta ei sitten sanotakaan. Sen sijaan selonteko jatkaa toteamalla ykskantaan, että ”jako valtakulttuuriin ja vähemmistöihin ei ole kirkon identiteetin mukainen”. Kirkon tulisi selonteon mukaan vahvistaa sen ominta, kulttuurien välistä identiteettiä. Erään johtoajatuksen mukaan ”kirkko välittää sanomaa inhimilliset rajat ylittävästä yhteydestä”. Sen mukaan kirkko on kutsuttu ylittämään kielellisiä, etnisiä, kansallisia ja kulttuurisia rajoja.
Inhimillisten rajojen ylittämiseen tähtäävän pyrkimyksen rinnalla selonteossa esitetään myös toisenlainen tavoite. Voidakseen olla ihmisille merkityksellinen, kirkon olisi omaksuttava uusia kieliä ja kulttuurisia ilmiasuja. Perusmalli tästä on Kristuksen syntymisessä ihmiseksi tietyn elämäntavan, tiettyjen kulttuurien ja tietyn kielen keskelle.
Näitä tavoitteita voitaisiin nimittää kirkon keskihakuisiksi ja keskipakoisiksi orientaatioiksi. Keskihakuisuus ilmentää pyrkimystä palata alkulähteille, kohti kirkon sanoman ”pysyvää ydintä” – kuten sitä selonteossa sanoitetaan. Keskipakoisuus puolestaan ilmentää pyrkimystä saattaa kirkon sanoma ymmärrettäväksi ja merkitykselliseksi tietyssä kulttuurisessa tilanteessa eläville ihmisille.
Selonteon ansiona voidaan pitää sitä, että se huomioi ja antaa tilaa sekä keskihakuisille että keskipakoisille ajatuksille ja mielikuville kirkon roolista, huolimatta siitä, että ne ovat usein vahvassa jännitteessä keskenään. Voidaan nimittäin argumentoida, että yksipuolinen keskittyminen jompaankumpaan orientaatioon johtaa helposti uskonnollisen elämän karikoille.
Pysyvän ytimen yksisilmäinen tavoittelu johtaa parhaimmillaan abstraktiin ja vaikeaselkoiseen teologiaan ja pahimmillaan fundamentalismille ominaiseen kireyteen, jossa rystyset valkoisina tarraudutaan valikoituun joukkoon perustavina ja luovuttamattomina pidettyjä oppilauseita – maailmasta viis!
Vastaavasti liiallinen keskipakoisuus johtaa helposti niin inhimillisesti ymmärrettävään teologiaan, että sen tarpeellisuus ja erityisyys suhteessa maalliseen kulttuuriin tulee kokonaan kyseenalaiseksi. Suola menettää niin kutsutusti makunsa. Kirkon samastaminen kansakuntaan ja sen kohtaloihin teki siitä 1900-luvun kuohunnoissa erittäin relevanttia, merkityksellistä ja ymmärrettävää (”kontekstuaalista”), mutta jälkikäteen voidaan kysyä, pyhitettiinkö toisinaan maallisia päämääriä vähän liiankin innokkaasti.
Kirkon haaste on joka tapauksessa siinä, että keskihakuiset ja keskipakoiset tendenssit tulisi pitää tasapainoisessa jännitteessä keskenään – niin vaikeaa kuin se onkin. Kirkon sanomassa on aina jotain, joka tuonpuoleisuuteen kurottaessaan jää inhimilliseltä ymmärrykseltä kätköön ja salaisuudeksi. Viime kädessä kirkko on kuitenkin olemassa sitä varten, että tätä sanomaa tehtäisiin kaikin tavoin ymmärrettäväksi.
