Itkumuurien, synagogien, moskeijoiden, pagodien, mandirien, kirkkojen ja muiden vastaavien pyhien rakennuksien ja paikkojen tietty merkittävyys ja jopa nerokkuus on siinä, että niissä saamme olla hiljaa, rukoilla, nauraa, itkeä ja ylipäätään olla – yhdessä. Jos poistamme Jumalan tai jumalat yhtälöstä, mitä jää jäljelle? Huutavia ja itkeviä ihmisiä, jotka kurottautuvat epätoivoisesti kohti tyhjää taivasta. Onko näin? Ei välttämättä, sillä itkumuurit hoitavat joka tapauksessa tehtävänsä maailmassa, jossa emme kai kukaan yksin löydä ratkaisua ongelmiimme emmekä edes riittävää lohdutusta elämäämme.
Ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Ilman itkumuuria, kirkkoa tai vastaavaa paikkaa saattaisimme jäädä aivan yksin murheittemme kanssa. Silloin ne voisivat kasvaa jättimäisiksi ja täysin sietämättömiksi.
Itkumuurit, pyhät rakennukset ja kaarisillat tarjoavat meille turvallisen paikan kokea ja ymmärtää surujemme, ongelmiemme ja epäonnistumisiemme todellisen suuruuden. Voimme kokea ne sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat: vain pieniä kyyneleitä ja sormustimen verran murhetta ihmissielujen kärsimysten suunnattomassa valtameressä.
Itkumuurin tärkeä tehtävä on muistuttaa meille, että epäonnea on kaikkialla ja kaikilla ihmisillä ainakin ennen kuin heidän viimeiset kellonsa soivat (vrt. John Donne: “Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle” ). Itkumuuri korjaa ne katteettomat yltiöpositiiviset oletukset, joita ajan hengen mukainen varsin pinnallinen kulttuurimme tietoisesti ja/tai tiedostamattomasti syövyttää mieliimme.
Lähes kaikkialla välkkyvien ja koukuttavien mainosvalojen avulla meidät houkutellaan ostamaan aina vain tehokkaimpia tietokoneita, yhä hienompia farkkuja, huiveja, käsilaukkuja, tennis- tai golfmailoja, autoja ja kaikkea muuta tavaraa lähes loputtomiin. Mikään ei näytä riittävän. Meille tulisikin kaupata elektronisia itkumuureja, jotka tekisivät julkisiksi nimettömät murheemme ja siten antaisivat nykyistä selkeämmän ja totuudenmukaisemman käsityksen ihmiselämän koko kirjosta.
Erityisen lohdullisia tällaiset itkumuurit olisivat, jos ne voisivat paljastaa meille sen, mikä on nyt sallittua vain Jumalan silmille: toisten ihmisten epäonni, katkeruus, särkyneiden sydänten pienimmätkin piirteet, murskatut toiveet, yksinäisyys, seksielämän fiaskot, kaikki ihmissuhde-epäonnistumiset, musertavat taloudelliset ja muut konkurssit, siis kaikki ne, jotka me ihmiset yleensä kätkemme valheellisen tyynen, eheän ja kauniin ibsenläisen nukkekotimme fasadin taakse.
Näillä itkumuureilla olisi tarjota meille lohduttavia todisteita siitä tosiasiasta, että muutkin ihmiset (lue: kaikki) murehtivat ainakin toisinaan oman olemassaolonsa mielettömyyttä. Hekin laskevat ehkä harvoja jäljellä olevia yhteisiä kesiään perheensä ja ystäviensä seurassa tai ylipäätään pelkäävät oman elämänsä finaalia. Hekin itkevät muutama vuosi tai monet vuosikymmenet sitten hatkat ottaneen perään tai he lopulta tuhoavat mahdollisuutensa menestyä tai onnistua elämässään silkkaa typeryyttään, taidottomuuttaan tai kärsimättömyyttään.
Pyhissä paikoissa ei luvattaisikaan loppua kärsimykselle, vaan ne tarjoaisivat yksinkertaisen ja siitä huolimatta lohdullisen ja julkisen tunnustuksen siitä, ettei kukaan meistä ole murheittensa, valitustensa ja epäonnistumistensa kanssa ainoa ihminen maailmassa ja yksin tätä kaikkea pahaa – ja hyvääkin – kokemassa.
Näin ollen pessimistinen maailman- ja elämänkatsomus ei teekään ihmisen elämästä ilotonta. Pessimistit saattavat olla muita ihmisiä kiitollisempia.
Kun lukee esimerkiksi ranskalaisen matemaatikon ja filosofin Blaise Pascalin (1623-1662) (muistat varmaan koulusta Pascalin kolmion), varsin armottoman pessimistin viisauksia vuosien 1658 ja 1662 välillä kirjoitetussa kirjassaan Mietteitä (Pensées), niin monet, ehkä useimmat, meistä tekevät sen päätelmän, että paradoksaalisesti tämä kirja onkin parasta luettavaa epätoivoiselle ihmiselle.
On kuitenkin syytä huomauttaa, että Pascal käsittelee kirjassaan monia erilaisia teemoja eivätkä ne kaikki suinkaan ole pessimistisiä. Pascal kirjan lukujen otsikkoja ovat esimerkiksi seuraavat: “Ajatuksia hengestä ja tyylistä”, “Ihmisen kurjuus ilman Jumalaa”, “Uskomisen perusteista”, “Oikeus ja ‘vaikutusten syy’”,”Vedonlyönnin välttämättömyydestä”, “Filosofit”, “Todistukset Jeesuksesta Kristuksesta”, “Moraali ja oppi” ja “Ihmeteot”.
Kirjan osassa VII: “Moraali ja oppi” (kohta 13) Pascal suhtautuu pessimistisesti ihmisen kykyihin ja totuuden etsintään:
“Kaipaamme totuutta ja löydämme omasta itsestämme vain epävarmuutta. Etsimme onnea ja löydämme vain kurjuutta ja kuolemaa. Emme voi olla toivomatta totuutta ja onnea, ja olemme kykenemättömiä löytämään sekä totuutta että onnea. Tämä kaipuu on meille jätetty sekä rangaistukseksi että muistuttamaan, mistä olemme langenneet.”
Ja pian tämän jälkeen (osa VII, kohta 18) hän korostaa uskonnon ja moraalin yhteyttä:
“Ihmisen todellinen luonto, hänen todellinen onnensa, todellinen hyve ja todellinen uskonto ovat asioita, jotka voidaan ymmärtää vain toinen toisensa yhteydessä.”
Kirjansa lopuksi (osa XIV: “Lisäys: Kiistakatkelmia” (kohdan 59 lopussa) Pascal lohduttaa itseään ja toisia puhumalla Jumalan armollisuudesta:
“En ole arvokas puolustamaan uskontoa, mutta teillekään ei ole kunniaksi puolustaa erehdystä. Toivon että Jumala laupeudessaan, katsomatta siihen pahaan, mitä minussa on, ja ottaen huomioon sen hyvän, mitä teissä on, osoittaisi meille kaikille sen armon, että totuus ei sortuisi minun käsissäni ja että valhe ei…”
Osan XIV viimeisen kohdan 60 lopussa Pascal kirjoittaa jopa hieman “humoristisesti”:
“Kuninkaille ja ruhtinaille on tärkeää, että he ovat hurskaan maineessa; sen tähden heidän täytyy ripittäytyä teille.”
Mietteitä näyttää kokonaisuudessaan olevan kuitenkin aivan ylivertainen siinä suhteessa, että sillä on kyky houkutella jopa itsemurhakandidaatti pois jyrkänteen reunalta. Siis juuri tämä melko lailla pessimistinen kirja onnistuu siinä: kirja, joka näyttää haluavan jauhaa tomuksi joka ainoan inhimillisen toiveen.
Kirjoituksessa olen käyttänyt lähteinäni Blaise Pascalin teosta Mietteitä (WSOY, 1952. Suom. L.F. Rosendal) ja Alain de Bottonin kirjaa Uskontoa ateisteille (Basam Books, 2013. Suom. Hannu Poutiainen), josta olen lainannut joitakin kohtia melko suoraan, mutta paljon olen myös vahvasti muokannut tekstiä sekä runsaasti lisännyt omia ajatuksiani.
