Kun pääministeri Sanna Marin kertoi särkyvällä äänellä olevansa ihminen ja kaipaavansa synkkien pilvien alla iloa, hauskuutta ja elämää, ajattelevansa Ukrainaa ja vakuuttavansa, että tekee työnsä, kuulijat jakaantuivat kahteen leiriin.
Ensimmäiset taputtivat ja kokivat empatiaa sekä yhteyttä poliittiseen ulottuvuuteen. Toiset kokivat, että kyseessä on viestintätoimiston valmistama esitys.
Ongelmalliseksi asian tekee se, että itku on lähtökohtaisesti kaikissa tapauksissa aitoa, ja ei voi tietää, mikä on sen tarkoitusperä. Olisi outoa kyseenalaistaa itkun aitous. Se on sitä mitä se on, yhtä aitoa kuin ruusunkukka tai roskalava. Mutta itkun tarkoitus herättää kysymyksiä.
On väärin kyseenalaistaa itku. Mutta on inhimillisen kulttuurin perusteltu osa pohtia, mikä on itkun tarkoitus.
Itku on tunneilmaisuliike, joka liittyy ihmisen viestintäjärjestelmän monimuotoiseen historiaan.
Kun läheinen kuolee, ihminen itkee. Tunneilmaisuliikkeen ja viestinnän toisena osapuolena on ehkä oma mieli, Jumala, tyhjyys tai toiset ihmiset, esimerkiksi.
Itkulla on viestintämuotona myös instrumentaalinen käyttö. Viestintätoimistot neuvovat tässä. Erilaiset aatteelliset, onpa sitten kyse uskonnosta, politiikasta tai muista markkinoinnin sisällöistä, toimijat tuntevat itkun vaikuttavuuden.
Puhutaan esimerkiksi krokotiilinkyyneleistä. Näillä tarkoitetaan välineellistä vaikuttamisyritystä manipulaation kohteena olevaan.
Länsimaisessa aatehistoriassa perustava on Aristoteleen käsitys, jonka mukaan poliittisen puheen tarkoitus eli topos on saada sen kuulija kannattamaan puheenpitäjän esittämää asiaa. Tähän edetään puheen sisällön eli ethoksen ja tunteisiin vaikuttavan toiminnan eli pathoksen yhdistämisellä.
Toisin kuin esimerkiksi juhlapuheessa, jonka topos on kohteena olevan hyvien ominaisuuksien esille tuominen, poliittisessa puheessa on kyse kuulijan kääntämisestä puheenpitäjän esittämän kannattajaksi. Pathos merkitsee retorista keinoa, jolla väitettä ja sen perustelua, jotka muodostavat yhdessä argumentin, vahvistetaan tai väritetään tunnekylläisesti.
Värittäminen voi olla periaatteessa ”aitoa” tai artifikiaalista, mutta tällä ei ole suurta väliä tavoitteen kannalta. Ei ole kuitenkaan kriteerejä arvioida sitä, onko pathos jompaakumpaa edellä mainituista.
Kristillinen perinne tunnistaa piiristään useita vaikuttajahahmoja, jotka ovat itkeneet ja liikuttuneet omista puheenvuoroistaan. Kuulijoista osa on ollut haltioituneita ja osa ajatellut, että ei näistä märinöistä pahemmin kostu. Puhujasta itsestään ei voi kuitenkaan sanoa objektiivisesti, oliko hänen emotionaalinen tilansa spontaani vai harkiten ja harjoitellen tuotettu.
Itkevä ihminen sanoo julkisesti olevansa ihminen. Vaikka hän biologisesti katsoen onkin eläin, hänen käyttäytymisensä poikkeaa monien eläinten vastaavasta. Haavoittunut eläin hakeutuu pois nähtäviltä nuolemaan haavojaan. Ihminen astuu sosiaaliseen tilaan ja sanoo olevansa ihminen. Hänen tässä onnistuessaan selvä enemmistö sanoman ulottuvilla olevista lausuu: je suis ihminen.
Mutta itkemiselle on myös muita tulkintoja.
Hurskaat kyyneleet
Yksi teologianhistoriallisesti kiinnostava teema liittyy niin sanottuihin ”hurskaisiin kyyneleisiin”. Sellaisia oli kirjallisen dokumentaation mukaan vierittänyt esimerkiksi Augustinuksen äiti Monica.
Monica oli kiivas donatolainen, Pohjois-Afrikassa 300-luvun lopulla vaikuttaneen ankaran kristinuskon tulkinnan omistautunut kannattaja, joka seurasi poikansa velttoa ja eri suuntiin repivää elämää rukoillen. Augustinus itse ei pitänyt poikkeamistaan naistalossa pahana, mutta virittää teoksessaan Tunnustukset lukijalle valtaisan jännityksen tuhmamielisyydestään paljastaen vihdoin, että oli nuorena ottanut päärynöitä naapurin puusta ne sioille heittäen, tosin todeten, ettei olisi siten menetellyt ilman huonon seuran kiihotusta.
Karthagon kokouksessa 400-luvun alussa Augustinus, entinen keisarillinen puheopin opettaja, puhui puolelleen ne piispat, jotka eivät kannattaneet donatolaisuutta. Tämä oli hyökkäys hänen hurskaita kyyneliään vuodattanutta äitiään kohtaan, äitiä, joka oli pojan häväistykseen sysänneen armo-opin vastustajia. Kokouksessa saatettiin alulle eurooppalaisen suvaitsevaisen kristinopin tulkinnan kaikille kuolemattomien kentille ulotettu avara tulkinta aina omiin aikoihimme asti. Armo-oppi on yhdestä näkökulmasta katsoen äitikapinan tuote.
Hengellinen elämä pelon ja rakkauden kyyneleiden dialektiikkana
Toinen itkun historian esimerkki on Gregorios Suuren teologia. Nykyisissä ajattelun teorian pääuomissa ajatellaan ajattelemisesta, että se on joko kuvallista tai kielellistä (propositionaalista). Valtaosa antiikin ja keskiajan asiaa koskevista näkemyksistä kallistui pikemminkin edellisen tulkinnan kannalle, mutta jo vähintäänkin 1200-luvulta alkaen vallitsevaksi muodostui ajatus ajattelusta kielellis-matemaattisena toimintamuotona.
Ajattelun teorioihin liittyi myös laajempi käsitys ihmismielestä. Jos sydänkeskiajalta lähtien kuljettiin kohti näkemystä, jonka mukaisesti ihmismieli muistuttaa datalaskuria, varhaisemmassa eurooppalaisessa kokemuksessa esitettiin, että se voisi olla kuin teatteri. Näin ajatteli esimerkiksi Ignatios Loyola, vielä niinkin äskettäin kuin 1500-luvulla. Saatettiin myös kuvitella, että ihmisen mieli on eräänlainen linnarakennus, kuten esimerkiksi Avilan Teresa. Augustinuksen Tunnustuksissa ihmisen mieli tulkitaan jonkinlaisena kuvagalleriana.
Yksi mahdollisuus oli ajatella mieltä temppelinä. Gregorios Suuri esittikin, että persoonallisuuden rakenteemme muistuttaa ensisijaisesti Salomonin temppeliä, jossa on esipiha ja varsinainen temppelialue kaikkein pyhimmin.
Gregorios ajatteli, että säikähtäessään elämäänsä henkilö joutuu temppelin esipihalle. Tämä on itkemisen historian kannalta kiinnostavaa. Viittaan selostukseni osalta Carole Strawn kirjaan Perfection in imperfection (1991).
Säikähdyksensä jälkeen sisäänpäin kääntynyt henkilö kohtaa temppelin puhdistautumiseen tarkoitetulla esipihalla pelon pistoksen (conpunctio). Tämä satuttaa häntä ja hänen tunneilmaisuliikkeensä ovat kyyneleitä.
Näissä puhdistumisen ja peseytymisen jälkeen henkilö vaeltaa temppeliin sisälle ja lopulta kaikkein pyhimmän edustalle. Täällä häntä kohtaa alustavaa kipua pahempi piikki eli rakkauden pistos, johon hän reagoi kyynelillä.
Mutta rakkauden pistoskin muuntuu uudelleen pelon pistokseksi ja siihen liittyviksi kyyneleiksi, koska Kaikkein Pyhimmässä henkilö huomaa, että Ylkä kätkeytyy. Juuri saavuttaessaan syvimmän puhtauden ja aitouden henkilö toteaa, että hän ei saavuta sellaisia vaan hän suistuu järkytyksen tilaan asian johdosta.
Carole Straw väittää, että tällainen pelon ja rakkauden dialektiikka oli länsimaisen hengellisen elämän vakiomalli noin 1000 vuotta.
Se alkoi muuntua joskus reformaation jälkeen. Mutta voi ehkä huomauttaa, että pelon ja rakkauden dialektinen suhde vallitsee jo Platonin dialogissa Filebos ja se esiintyy vielä Lutherin Katekismuksissa, joissa Jumalaa peljätään ja rakastetaan. Vielä 1917 julkaisemassaan teoksessa Pyhä Rudolf Otto esitti, että uskonnossa on kyse ihastuttavan ja kauhistuttavan mysteerin (mysterium fascinans et tremendum) kohtaamisesta.
Voi siis ehkä sanoa, että nykyisin julkisuudessa esitetyillä kyyneleillä on jokin mutta pikemminkin hauras suhde itkemisen aatehistoriaan ja tämä asia vaikeuttaa nykyisten kyynelten tulkitsemista, koska suhde kyynelten historiaan on katkaistu. Niiden käsittämisen osalta ollaan enemmän tyhjän päällä, koska ei ole sellaista aatesisällöllistä asiayhteyttä, joiden avulla niitä voisi käsittää.
Postmoderni itku
On kuitenkin yrityksiä silloittaa tätä aatehistoriallista katkosta. Sellaisen tarjoaa esimerkiksi John D. Caputo laajassa teoksessaan Tears and Prayers of Jacques Derrida. Religion without religion (1997).
Caputo viittaa erityisesti Derridan viimeisten vuosien muistelmateoksiin Memories of the Blind ja Circumfessions, jonka nimi on muunnelma Augustinuksen Tunnustuksista. Näissä Derrida ilmoittaa toimintansa motiiviksi Jumalan etsinnän kaiken sen alta, joka on Jumalan peittänyt. Hän luonnehtii itseään monien kyynelten hurskaaksi pojaksi.
Dekonstruktio, kaiken särkeminen, merkitsee tässä yhteydessä itkua, joka vastaa Augustinuksen lausetta ”levoton on sydämemme, kunnes se Sinussa, Jumala, saavuttaa levon”. Tällainen itku kohdistuu vieläkin perustavampiin instituutioihin kuin meillä esille tulleeseen pääministeriyteen.
Derridan hanke on ehkä epäonnistunut. Mutta se on huomionarvoinen itkemisen näkökulmasta. Vilpillisimmälläkin itkulla, krokotiilinkyyneleillä, voi olla jokin yhteys hurskaisiin kyyneleisiin. Molempia yhdistää se, että ne todellakin etsivät iloa ja elämää synkkien pilvien alla, ehkä jälkimmäisen kuitenkin ollessa paljastetummin eksyksissä sieltä, jonka kanssa edellinen pukeutuu enemmän tekemisissä olevaksi.
Mutta jos niin on, koituu ainakin jonkin verran hankaluuksia kotiutua kumpaisenkaan kaltaisiin kyyneleisiin, vaikka molempien virtauksissa voisi tunnistaa tuttuutta. Ehkä voisi sanoa, että kullakin on tämänsä eli se, mihin Duns Scotus viittasi termillä haecceitas eikä yksilöllisen itkun analyysiksi ole enää tarjolla universaalia kyynelten teoriaa.
