Kiasma.

Israelin arvostelu ei ole antisemitismiä

Åbo Akademin kirkkohistorian dosentti André Swanström kirjoitti Vartija-lehdessä 13.12. liittyen suomalaisten taiteilijoiden Kiasma-boikottiin. Artikkelissa ja sitä seuranneissa kommenteissaan Swanström tuo esiin näkemyksensä, että ”Taiteilijoiden yksinkertaistuksiin perustuva boikottihanke kulminoituu antisemitismiin.” Lisäksi hän kertoo lukijoille mielipiteenään, että allekirjoittanut sekä professori Hannu Juusola ”eivät itse tunnista liikkuvansa kaltevalla pinnalla, jolla he ovat luisuneet artikuloimaan antisemitistisiä mielipiteitä”. Swanström ilmeisesti viittaa Helsingin Sanomien 8.12. julkaisemaan haastatteluun. Siinä molemmat tutkijat sanoivat, ettei Israelin arvostelu ole itsessään antisemitismiä. Ilmeisesti Swanströmille tällainen kanta on jo sinänsä luisumista antisemitististen mielipiteiden artikulointiin. Olen vahvasti eri mieltä.

Mitä sitten on antisemitismi? Kuten useimmista merkittävistä käsitteistä, myös antisemitismin määritelmästä on erimielisyyttä tutkijoiden kesken. Toki asiasta on myös paljon yhteisymmärrystä. Käytännön elämä on kuitenkin kaivannut akateemisempien määritelmien lisäksi enemmän konkretiaa, mikä on johtanut esimerkiksi Kansainvälisen holokaustin muistoa kunnioittavan liiton (IHRA) vuonna 2016 hyväksytyn mallimääritelmän muotoiluun. Monet tahot ovat ottaneet tämän ”ei-sitovan” työmääritelmän käyttöön, ja myös Suomi on IHRA:n jäsen. Määritelmä kuuluu seuraavasti:

”Antisemitismi on tietty juutalaisia koskeva näkemys, joka voi ilmetä vihana juutalaisia kohtaan. Antisemitismin retoriset ja fyysiset ilmentymät on suunnattu juutalaisiin tai muihin kuin juutalaisiin henkilöihin ja/tai heidän omaisuuteensa, juutalaisyhteisön instituutioihin ja uskonnollisiin tiloihin.”

Valitettavasti määritelmän epämääräisyys heikentää sen käyttökelpoisuutta. Sen mukaan antisemitismi ”voi ilmetä vihana”, mutta antaa samalla ymmärtää, ettei välttämättä. Jos se ei ilmene ”vihana”, miten se ilmenee ja mistä sen tunnistaa? Sen ilmentymät on suunnattu ”juutalaisiin tai muihin kuin juutalaisiin”, mikä tarkoittanee ketä tahansa. Selkeämpiä ovat sen sijaan IHRA:n tarjoamat 11 esimerkkiä antisemitismin eri muodoista. Osa niistäkin on ongelmallisia, mistä lisää alempana.

Kilpaileva antisemitismin tunnistamiseen tähtäävä käytännön muotoilu on The Jerusalem Declaration on Antisemitism (JDA). Sekin on ”ei-sitova” eli ei juridiseen käyttöön vaan antisemitismin tunnistamiseen tähtäävä määritelmä, joka pyrkii nimenomaisesti olemaan käyttökelpoisempi kuin IHRA:n mallimääritelmä ja välttämään muita sen ongelmia. JDA:n taustalla on suuri joukko tutkijoita ja se julkaistiin vuonna 2021. JDA:sta ei toistaiseksi ole vakiintunutta suomenkielistä käännöstä, mutta tässä oma käännökseni:

”Antisemitismi on syrjintää, ennakkoluuloja, vihamielisyyttä tai väkivaltaa, joka kohdistuu juutalaisiin siksi, että ovat juutalaisia (tai juutalaisiin instituutioihin, koska ovat juutalaisia).”

Kuten näkyy, määritelmä on merkittävästi selkeämpi. JDA tarjoaa IHRA:n tapaan esimerkkejä, tällä kertaa 15. Myös niiden tarkoituksena on auttaa soveltamaan tätä määritelmää käytännössä, mutta ne ottavat kantaa myös siihen, mikä ei ole antisemitismiä.

Sekä IHRA:n että JDA:n määritelmien soveltaminen on suurimmaksi osaksi hyvin yksinkertaista. Niin sanottu perinteinen tai klassinen antisemitismi on valitettavan yleistä, eikä sen tunnistaminen aiheuta suuria epäselvyyksiä. Merkittävin aihealue, jossa IHRA:n ja JDA:n määritelmät eroavat toisistaan liittyy Israelin valtiota koskeviin kysymyksiin. Tämä on myös Swanströmin artikkelin teema, joten keskityn tässä siihen.

Ensin on huomautettava, että Swanström sekoittaa toistuvasti antisionismin ja Israelin valtion arvostelun. Näiden ero on kuitenkin selkeästi ilmaistu hänen itsensä lainaamassa yhdysvaltalaisen Anti-Defamation League (ADL) -järjestön sanastossa: ”antisionismi eroaa Israelin hallituksen politiikan tai toimien kritiikistä”.

Antisionismi vastustaa Israelia juutalaisena kansallisvaltiona. Tämä voi merkitä hyvin vihamielistä suhdetta Israeliin, mutta ei välttämättä. Antisionisteja voivat olla esimerkiksi sellaiset Israelin juutalaiset, jotka kannattavat yhden, sekulaarin ja demokraattisen valtion ratkaisua, tai ultraortodoksijuutalaiset, jotka vastustavat erityisesti juutalaisen valtion olemassaoloa uskonnollisista syistä. Myös ADL:n sanasto viittaa siihen, että joillain palestiinalaisilla saattaa olla henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavia ja ehkä ymmärrettäviäkin syitä antisionismiin.

Joka tapauksessa Israelin valtion toiminnan kärkeväkään arvostelu ei itsessään merkitse antisionismia.

Mutta palataan antisemitismin määritelmiin. Sekä IHRA että JDA ovat hyvin selkeitä yhdestä asiasta. IHRA:n sanoin: ”Israelin arvostelua samalla tavalla kuin mitä tahansa muuta maata ei kuitenkaan voida pitää antisemitisminä.” Avainkohta IHRA määritelmässä on ”kuin mitä tahansa muuta maata” ja se täsmentää tätä eräässä esimerkissään:

”Kaksoisstandardien soveltaminen vaatimalla Israelilta käyttäytymistä, jota ei odoteta tai vaadita miltään muulta demokraattiselta kansakunnalta.”

Myös Israelin politiikan vertaamista natsien politiikkaan pidetään IHRA:n esimerkissä antisemitisminä. JDA puolestaan varoittaa klassisen antisemitismin stereotypioiden soveltamisesta Israelin valtioon yhtenä antisemitismin muotona. Näiden lisäksi on tietysti periaatteessa mahdollista, että joku kritisoi Israelia tai puolustaa palestiinalaisten ihmisoikeuksia salatuin antisemitistisin motiivein, mutta tällaisten otaksumien esittäminen ilman perusteita ei tietenkään ole järkevää eivätkä määritelmät siksi tee sitä.

JDA, IHRA ja ADL eivät toki ole minkään absoluuttisen totuuden torvia, mutta kun ainakaan kahta viimeksi mainittua ei tavata epäillä Swanströmin karsastamasta vasemmistolaisuudesta, ne käynevät lähtökohdaksi tässäkin. Selvennetään siis vielä. Israelin arvostelu ei ole antisionismia, ellei siinä kyseenalaisteta Israelin oikeutta olla olemassa juutalaisena valtiona. Israelin arvostelu ei myöskään ole antisemitismiä, ellei siltä odoteta jotain, mitä muilta demokraattisilta mailta ei odoteta.

Entä sitten juutalaisten itse esiintuoma kokemus antisemitismistä? Se on tietysti relevanttia. Syrjinnän kohteet ovat herkempiä tunnistamaan syrjinnän, koska tuntevat sen nahoissaan. Sitä pitää kuunnella ja pohtia, mutta antisemitismin tunnistaminen ei yksinkertaisesti voi olla pelkästään subjektiiviseen kokemukseen perustuvaa. Juuri sen vuoksi IHRA ja JDA ovat pyrkineet muotoilemaan määritelmiä juutalaisten järjestöjen ja juutalaisten tutkijoiden voimin. Israel on suvereeni valtio, jonka toimien on kuuluttava avoimen ja sallitun keskustelun piiriin samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin valtioiden kohdalla. Tätä korostaa sekin, että kritiikin syynä on yleensä toisten, tässä tapauksessa palestiinalaisten, kohtaamat ihmisoikeusloukkaukset.

Tärkeä periaate sekä IHRA:n että JDA:n määritelmissä on, että juutalaisten kollektiivinen syyllistäminen Israelin valtion toimista on antisemitismiä. Tämä merkitsee eron tekemistä Israelin valtion ja juutalaisten välillä. Ne ovat eri asioita. Tämä on oikeastaan kääntöpuoli sille, ettei Israelin arvostelua ole syytä tulkita juutalaisten arvosteluksi. Israel ei ole mikään ”kollektiivinen juutalainen”.

Entä antisionismi? Yksi IHRA:n antisemitismin esimerkeistä kuuluu seuraavasti: ”Itsemääräämisoikeuden kieltäminen juutalaiselta väestöltä esimerkiksi väittämällä, että Israelin valtion olemassaolo on rasistinen hanke.” Tämän voi tulkita merkitsevän yhtäläisyysmerkkien vetämisen antisionismin ja antisemitismin välille, mutta välttämätön tulkinta se ei ole. Näin on kuitenkin asiaa koskevissa kiistoissa usein tehty, vaikka tällaisen tulkinnan mielekkyyttä on myös toistuvasti haastettu.

JDA ottaakin antisionismin sallittavuuteen erilaisen kannan. Sen mukaan ”sionismin kritisoiminen tai vastustaminen nationalismin muotona” ei ole antisemitismiä. Se kuuluu sallitun poliittisen debatin piiriin siinä missä muukin nationalismin ja sen toteuttamistapojen kritisointi. Vertailun vuoksi esimerkiksi suomalaista nationalismia ja valtiollisen järjestäytymisen muotoja on täysin mahdollista ja sallittua kritisoida ja näin pitääkin olla. Myös ADL näyttää hyväksyvän antisionismin joissain tapauksissa. Onko esimerkiksi kohtuullista odottaa, että kodistaan vuonna 1948 häädetty palestiinalainen ei voisi kritisoida niitä periaatteita, joiden nojalle juutalainen kansallisvaltio rakentuu?

IHRA:n määritelmään kohdistuva kritiikki liittyy paitsi määritelmän epämääräisyyteen myös sen esimerkkien Israel-painotukseen sekä mahdollisuuteen tulkita niitä liian laveasti. Yksi määritelmän pääasiallisista muotoilijoista, Kenneth Stern, on julkisesti kritisoinut sen kaappaamista oikeistolaisen politiikan työkaluksi ja sen uutta roolia vapaan keskustelun tukahduttamisessa. Myös EU:n antisemitismin vastainen koordinaattori Katharina von Schnurbein on tunnistanut mahdollisuuden IHRA:n määritelmän väärinkäytölle ja politisoinnille.

Keskustelu antisemitismin määritelmästä onkin Israelin suhteen viime kädessä keskustelua sallitun keskustelun rajoista. Antisemitismi on vakava asia. Juuri tästä syystä antisemitismin määritelmän liiallinen laajentaminen kattamaan poliittisia ja yhteiskunnallisia keskusteluja on syvästi ongelmallista. Kuten JDA:ssa painotetaan, poliittisen puheen ei välttämättä tarvitse olla kohtuullista ja tasapuolista, tai edes järkeenkäypää, kuuluakseen sananvapauden piiriin.

Tämä tarkoittaa luonnollisesti myös sitä, että Swanström saa vapaasti puolustaa näkemyksiään siirtokuntien laillisuudesta ja kirjoittaa miehityksestä lainausmerkeissä. Tätä koskevaa poliittista debattia ei vaan tule käytyä, jos keskittyy mustamaalaamaan eri mieltä olevia juutalaisvihaajiksi. Ehkä tämä on tarkoituskin.


Timo R. Stewart.

Kirjoittaja

Timo R. Stewart on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni-tutkimusohjelmassa. Hänellä on valtiotieteiden tohtorin tutkinto poliittisesta historiasta Helsingin yliopistosta.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.