Hannu Juusolalla on valitettavan stereotyyppinen kuva siitä, millainen suhde teologisen koulutuksen saaneilla tutkijoilla on antisionismiin ja antisemitismiin tai Israelin ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin. Aihepiirin tarkasteleminen juutalaisuuden ja sionismin (niin sekulaarin vasemmistosionismin, sekulaarin oikeistosionismin kuin uskonnollisen dati leumi-näkökulman) kautta ei edusta valtavirtaa suomalaisten teologien piirissä. Näillä näkökulmilla on täysin tasavertainen oikeutus muiden Lähi-itää sisältäpäin tarkastelevien näkökulmien rinnalla. Juusolan esittämän haasteen mukaisesti olen siis valmis tarkastelemaan konfliktia ”sieltä, missä se on tapahtunut ja tapahtuu”, enkä määrittele sitä länsimaisella katseella.
Pohjimmiltaan Juusolan esittämässä haasteessa on kysymys siitä, kuka on sisällä ja kuka on ulkona ja kenellä on tulkintaoikeus Lähi-idän historiaan. Professori Juusola, kuten kaikki muutkin akateemiseen keskusteluun osallistuvat, joutuu kuitenkin pitämään kiinni ainakin osaksi eurooppalaisista näkökulmista. Historiatiede itsessään on pohjimmiltaan länsimainen rakennelma. Samoin käyttämämme historiantutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden käsitteistö on länsimaista, ja tämä vaikuttaa siihen, että debattiin osallistuvat tutkijat väkisinkin tarkastelevat aihepiiriä ainakin osittain länsimaisen analyyttisen katseen kautta. Voimme kuitenkin säätää näkökulmaa, kun lähestymme Lähi-itään sijoittuvaa aihepiiriä länsimaisten käsitteidemme avulla. Käsitteiden ja metodiemme länsimaisuudesta huolimatta voimme kunnioittaa tutkimuskohteidemme omaleimaisuutta.
Juusolan haasteeseen sisältyy rivien välissä ajatus siitä, että juutalaiset ja heidän historiansa eivät kuulu Lähi-itään. Hän eurooppalaistaa juutalaiset ja antisemitismin ja puhuu Raamatun historiasta määritellen juutalaiset Lähi-itään ulkopuolelta saapuneiksi kolonialisteiksi. Tässä kohtaa Juusolan katse on toiseuttava ja ulkoapäin määrittelevä. Hän esittää muiden tutkijoiden tarkastelevan aihepiiriä kristillisperäisen Raamatun historia -näkökulman kautta. Juusola yrittää määritellä juutalaiset ulos, itsensä sisään ja sionistista näkökulmaa ymmärtävät teologit ulos. Itse Juusola käy debattiin aseenaan eurooppalainen kolonialismin käsite.
Juutalaiset eivät kuitenkaan ole Lähi-idässä ulkopuolisina, vaan he kuuluvat sinne yhtenä alkuperäiskansoista. Heidän kotimaansa on vuosisatojen saatossa valloitettu ja asutettu kerta toisensa jälkeen. Kristityt ovat ”kolonisoineet” juutalaisten pyhät kirjoitukset (Tanakh on nimetty ”Vanhaksi testamentiksi”) ja arabit ovat asuttaneet Eretz Israelin. Muslimit ovat omineet, muuttaneet ja nimenneet uudelleen juutalaisuuden pyhiä paikkoja oman uskontonsa mukaisiksi. Juutalaiset pyhät kirjoitukset kuuluvat kuitenkin Lähi-itään, mikä käy varsin selvästi ilmi, jos ne erotetaan niihin väkisin liitetystä kristillisen tradition painolastista. Diasporalla on toki ollut vaikutuksensa juutalaisuuden perinteeseen, mutta linkki Tooran ja Eretz Israelin välillä on täysin kiistaton. Toora on myös ollut Heinrich Heinen sanoin juutalaisten ”portativen Vaterland”, mukana kannettava kotimaa.
Loppujen lopuksi olemme Juusolan kanssa seuraavan kysymyksen äärellä: kuka on kolonisoinut kenen maan? Maan lisäksi myös kulttuurisia ja uskonnollisia traditioita voidaan ”kolonisoida” tai omia kulttuurisesti. Israel ja kolonisaatio -debatissa saattaa pohjimmiltaan ollakin kyse syyllisyyden vyöryttämisestä uhrin harteille. Palestiinalaisten johtaja Mahmoud Abbas väitti viime vuonna Israelin syyllistyneen ”viiteenkymmennen holokaustiin” palestiinalaisia kohtaan.[1] Abbas käänsi roolit päälaelleen: hänen retoriikassaan israelilaiset eivät olekaan holokaustin uhreja, vaan he ovat ”natseja” ja syyllisiä palestiinalaisten ”holokaustiin”. Kolonisaation suhteen vaikuttaa olevan aika lailla samoin: juutalaisilta vietiin heidän maansa, heidät karkotettiin, heitä vainottiin vuosisatojen ajan, heidän kulttuurinsa, pyhät kirjoituksensa ja pyhät paikkansa omittiin. Kaiken tämän jälkeen uhreista tehdään syyllisiä: sionistit ovatkin kolonialisteja, uhrit tekijöitä.
Juusola on selkeästi omalla alueellaan käsitellessään kolonialismia, mutta siirtyessään tulkitsemaan juutalaista uskonnollista perinnettä hänen otteensa alkaa lipsua. Esimerkkinä tästä on seuraava Juusolan lause: ”Juutalaisessa teologiassa juutalaisten joukkopaluu ’ennen kuin aika on kypsä’ on yleensä tulkittu Messiaan häpäisemiseksi.” Ilmeisesti Juusola ei hallitse kunnolla juutalaista uskonnollista traditiota ja terminologiaa. Messiaan häpäiseminen ei kuulu juutalaiseen uskonnolliseen sanastoon. Kun Mashiach (משיח) ei ole saapunut, kuinka hänet voidaan häpäistä? Miten todellinen Mashiach ylipäätään voidaan häpäistä? Meillä kaikilla on rajoituksemme, vaikka yrittäisimme olla sisällä tutkimamme aihepiirin kulttuurisessa maailmassa.
Israel ja kolonialismin käsitteen käyttökelpoisuus
Hannu Juusolaa hämmästyttää se, kuinka vähän kolonialismi on mukana minun ja Matti Myllykosken kirjoituksissa. Tähän on olemassa yksinkertainen syy: toisin kuin Juusola väittää, ei Israelin valtio ole yksiselitteisesti kolonialistinen luomus eikä sionismi luonteeltaan kolonialistinen aate. Juusola on hieman turhan itsevarma tulkinnoissaan, kun hän kirjoittaa: ”Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, etteikö sionismi ollut kolonialistinen liike”. Israelin ja sionismin väitetyistä kolonialistisista piirteistä ei kuitenkaan vallitse konsensusta tutkijoiden kesken.[2] Juusolalla itsellään ei epäilyksiä ilmeisesti ole, mutta oman kannan esittäminen koko tutkimuskenttää hallitsevana näkemyksenä on tieteellisissä yhteyksissä harhaanjohtavaa ja sitä voidaan pitää myös arroganttina. Juusolan käyttämä kirjallisuus ei myöskään vakuuta suoralta kädeltä. Esimerkiksi Lorenzo Veracinin teos Israel and Settler Society on laajuudeltaan ja lähdeaineistoltaan vaatimaton kirjanen. Veracini kompensoi kirjansa puutteita vahvasti ideologisella näkökulmalla.
Kolonialismi-käsitteen kiistanalaisuudesta sovellettuna Israelin historiaan voi lukea monipuolisen kattauksen vuonna 2016 ilmestyneestä Israelin historian ja nykyisyyden debatteja käsittelevästä akateemisesta käsikirjasta Handbook of Israel: Major Debates.[3] Käsikirjan artikkeleissa kolonialismin käsitteen soveltamista Israeliin kritisoi Tuvia Friling. Yitzhak Sternberg puolestaan pohtii käsitteen soveltamista puolesta ja vastaan -näkökulmista.[4] Teokseen sisältyvässä artikkelissaan Anita Shapira esittää, että Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen akateeminen keskustelu kolonialismista on mahdollinen ilman ideologista kiihkoa. Shapiran mukaan kolonialismiin ja kolmannen maailman vapautusliikkeisiin liitetyt myyttiset hyvän ja pahan ulottuvuudet voidaan riisua: ”Not every colonization movement is to be dismissed out of hand, and not every national liberation movement is, by definition, sacred.”[5]
Shapira riisuu kolonialismin käsitteen sen propagandistisista ulottuvuuksista. Suhtaudun kuitenkin Shapiran toiveikkuuteen varauksella. Neuvostoliitto maalasi propagandassaan sionismin lähes saatanalliseksi voimaksi, joka hallitsi globaalia taloutta ja mediaa.[6] Neuvostopropaganda oli tehokasta, ja sen jäljet ovat syvällä tämän päivän propgressiivisen vasemmiston henkisessä perinnössä.
Vaikka vakavasti otettava historioitsija ei ryhtyisi kiistelemään kolonialismin käsitteen soveltuvuudesta Israelin historiaan, pystyy Israelin historiasta kirjoittamaan korkeatasoisen, näkökulmiltaan maltillisen ja laajaa arvostusta nauttivan teoksen, kuten Anita Shapira osoittaa moderniksi klassikoksi muodostuneessa teoksessaan Israel, A History. Israelin historiasta pystyy kirjoittamaan täysipainoisen ja tarkkanäköisen kokonaisesityksen ilman kolonialismin käsitettä. Shapira ei kirjassaan käy argumentoimaan kolonialismi-teesiä vastaan, mutta hän osoittaa kuitenkin epäsuorasti sen, ettei kyseistä käsitettä yksinkertaisesti tarvita Israelin historian ymmärtämiseksi. Saarnaavan ja ideologisen näkökulman valinneiden tutkijoiden käytössä kolonialismin käsite vain sotkee, hämärtää ja vääristää keskustelua Israelin historiasta. Se toimii tosiasiassa poliittisena leimakirveenä, vaikka sitä markkinoidaan analyyttisena ja ymmärrystä lisäävänä käsitteenä.
Kun kolonialismiin liitettyjä käsitteitä yritetään soveltaa Israelin ja palestiinalaisten tilanteeseen, huomaamme nopeasti niiden huonon soveltuvuuden. Samalla huomaamme, miten Hannu Juusolan argumentointi ontuu myös hänen ydinosaamisalueellaan. Juusolan tekemä rinnastus Gazan ja bantustanien välillä on kertakaikkisen onneton. Bantustanien asukkailla ei ollut käytössään mittavaa kymmenientuhansien rakettien arsenaalia tai panssarintorjunta-aseita, eikä heillä ollut sekä puolustukseen että hyökkäykseen soveltuvaa tunneliverkostoa, saatikka ulkopuoliselta terrorismin rahoittajalta (Gazan ja Hamasin tapauksessa Iran) saatavaa mittavaa taloudellista ja sotilaallista tukea.
Kriittinen keskustelu ja sen rajat
Antisionismi- ja antisemitismikeskustelussa professori Juusolan aisaparina toiminut vanhempi tutkija Timo R. Stewart peräänkuuluttaa omassa tuoreimmassa puheenvuorossaan kriittistä keskustelua Israelista ja sionismista. Stewart kysyy, eikö olisi oikein asettaa keskustelun rajat sinne, minne ne muissakin kysymyksissä kuuluvat. Hän mainitsee vastineessaan rasismin ja islamofobian käsitteinä, joista käydään vastaavia debatteja. Rasismikeskustelussa on tietyt rajat, samoin islamofobiaa koskevassa keskustelussa. Toksisten ja syrjivien näkemysten ilmaisemista ei pidetä yleisesti hyväksyttävänä. Saman pitäisi päteä Israelia ja antisemitismiä koskevaan keskusteluun.
Stewart pyrkii rakentamaan niin kirkkaan loogisen argumentaation kuin suinkin pystyy osoittaakseen, että hänen esittämissään mielipiteissä ei voi olla antisemitismin häivääkään, mikäli hyväksytään hänen suosimansa JDA:n antisemitismimääritelmä. Vastapuolen peräänkuuluttamaa Israelin tasapuolista kohtelua Stewart kutsuu whataboutismiksi. Whatabaoutismista syyttäminen on klassinen debattitekninen keino. Whataboutismiin argumentaatiovirheenä voidaan oikein ja korrektisti vedota silloin, kun keskusteluun tuodaan rinnastus, jolla vähätellään tai viedään huomiota pois alkuperäisestä aiheesta. YK:n tekopyhyys ja järjettömät mittasuhteet saanut fiksaatio Israelin suhteen ei kuitenkaan ole mikään whataboutismilla kuitattava kysymys. Asiaa ei voi myöskään kuitata kuten Hannu Juusola, joka omassa vastineessaan valittaa, etten tarjoa kunnollista analyysia kontekstille esittäessäni, miten YK on ottanut Israelin aivan absurdilla tavalla silmätikukseen.
”Tasapuolisuusharhasta” kirjoittaessaan Juusola väittää edelleen, että kansainvälinen yhteisö olisi esittänyt vaatimuksia ainoastaan palestiinalaisille, mutta Israel on saanut vaatimusten asemesta osakseen vain ”paheksuntaa” tai ”huolta”. Juusolan väite on kuitenkin täydellisen irrallaan todellisuudesta. Kansainvälisellä yhteisöllä on vuosien saatossa ollut mitä moninaisin lista vaatimuksia Israelia kohtaan.[7] Kun näitä vaatimuksia esitetään taustana YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 3379 vuodelta 1975, ei voida välttyä siltä vaikutelmalta, että antisemitismi on pesiytynyt kansainväliseen järjestelmään. Päätöslauselmassa sionismi nimettiin rasistiseksi ja imperialistiseksi ideologiaksi ja uhkaksi maailmanrauhalle. YK on suoltanut Israelin-vastaista vihaa vuosikymmenten ajan. Tämä on ollut erityisesti Neuvostoliiton ja sen liittolaisten agendalla.
Kriittistä keskustelua on siis käyty YK:ta myöten reippaasti ja sitä on tehostettu Israelin valtiolle esitetyillä vaatimuksilla ja painostuksella. Boikotteja on masinoitu niin Israelia kuin yksittäisiä juutalaisia vastaan, kuten Kiasman tapauksessa yritettiin. Minulla ei historioitsijana ole mitään kriittistä keskustelua vastaan – päinvastoin historiantutkimus on olemukseltaan nimenomaan kriittistä, ja kriittinen keskustelu on vapaan tieteen ja vapaan yhteiskunnan elinehto. Keskustelun puitteista voidaan – ja täytyykin – silti käydä jatkuvaa kriittistä rajankäyntiä. Stewart ja Juusola joutuvat itse pohtimaan, ovatko he kenties ajamassa keskustelua tilanteeseen, jossa on vain yksi oikea tapa olla kriittinen. Kriittiseen keskusteluun osallistuvien täytyy itse myös sietää kritiikkiä. Antisionistisia näkemyksiä artikuloiva tutkija joutuu sietämään antisionismin kritiikkiä. Antisemitismin osoittaminen vastapuolen argumentaatiosta ei ole epäreilua keskustelun rajoittamista tai kriittisten äänten hiljentämistä. Joudun ilmeisesti toistamaan David Nirenbergin epämukavan toteamuksen: kriittisten kysymysten esittämisen ei pidä pysähtyä siihen, että ihminen löytää omaan maailmankuvaansa sopivat vastaukset. Todellinen kriittinen keskustelu vie osallistujat toisinaan epämukavuusalueelle.
Myös Israelin akateeminen yhteisö on käynyt hyvinkin kärjekästä kriittistä keskustelua kansallisista historiantulkinnoista. Itsekritiikki on kuulunut sionistiseen liikkeeseen sen varhaisimmista vuosista ja Ahad Ha’amista alkaen. Vaikka en ole monestakaan asiasta samaa mieltä israelilaisten uushistorioitsijoiden ja postsionistien kanssa, näen silti, että heidän tuomansa kontribuutio akateemiseen keskusteluun on ollut tarpeellinen. Yhtä tärkeää on ollut altistaa näiden tutkijoiden teesit kritiikille. Terveen yhteiskunnan merkki on akateemiselle tutkimukselle perustuva vapaa kriittinen keskustelu. Tähän keskusteluun kuuluu myös kritiikin saama vastakritiikki.
Kriittisen keskustelun parametrien suhteen Timo R. Stewart yrittää määritellä demonisoinnin käsitteen niin, ettei Israelia koskevassa keskustelussa voitaisi puhua demonisoinnista. Stewartin mukaan ”Kritiikin väittäminen ’demonisoinniksi’ on vertauskuvan käyttöä, jossa pyritään sanomaan sama asia eli väitetään kritiikin olevan mahdollisesti oikean suuntaista mutta kohtuutonta. Tämä ohittaa asian ytimen täysin. Esimerkiksi silloin, kun Israelia kritisoidaan ihmisoikeusloukkauksista tai kansainvälisen lain rikkomisesta, kritiikki on joko aiheellista tai se ei ole sitä.”
Stewart on ilmeisesti käsittänyt täysin väärin demonisoinnin olemuksen. Demonisointi voi liittyä joko todellisiin kritiikin aiheisiin, jotka suurennellaan tai vääristellään tunnistamattomiin tai absurdeihin mittasuhteisiin ja muotoihin, mutta demonisoinnilla ei sinänsä tarvitse välttämättä olla mitään tekemistä todellisuuden kanssa (vrt. Blood libel). Näennäisen loogisesti argumentoiva Stewart yksinkertaistaa ja tekee keskustelusta mustavalkoisen joko/tai-asetelman. Pinnallisesti katsottuna loogisten ja rationaalisten argumenttien vanavedessä kulkee kuitenkin irrationaalinen antisemitismi. Esimerkkinä tästä voidaan ottaa sionismia vastaan esitetty kritiikki. Antisionismi voi esiintyä rationaalisena, mutta rationaalinen kritiikki voi muuntaa muotoaan, kuten Ehud Sprinzak huomauttaa. Isreaelilaisten yhteiskuntatieteilijöiden havaintojen mukaan antisionismissa tapahtui kvalitatiivinen harppaus 1970-luvulla. Tämän seurauksena sionismi muuttui delegitimoinnin kohteesta epäinhimillistämisen (dehumaniosaation) kohteeksi.[8]
Hannu Juusolan ja Timo R. Stewartin systemaattinen ja näennäisen rationaalinen hyökkäys sionismia vastaan linkittyy helposti demonisoivaan ja dehumanisoivaan diskurssiin. Julkinen sana on täynnä antisionistista kampanjointia, ja akateeminen antisionismia propagoiva tutkija toimii tahtomattaankin antisemitistisen diskurssin edistäjänä. Tutkijaa seuraavat vähemmän analyyttiset tahot yksinkertaistavat ja popularisoivat sitten helposti hänen kritiikkinsä suurin piirtein seuraavalla tavalla:
”Zionism became a dirty word. Based on the paradigm of “Zionism = racism,” any Israeli government is tainted to begin with, even if strictly leftist. Any Israeli war is racist and all acts of terror against Israel are kosher and admissible. The definition is particularly grave because slowly but surely it has crept into the language of Western civilization. A new stereotype made its debut: Zionism is racism and racism is Zionism. It makes no difference that Zionism never was racist—the spread of the stereotype makes the need for proof irrelevant.”[9]
Antisionismin ja antisemitismin välinen yhteys on loppujen lopuksi hyvin selkeä. Anita Shapiran mukaan antisionismin ja antisemitismin välistä eroa ei voida enää ylläpitää Auschwitzin ja vuoden 1948 jälkeen.[10]
”The dehumanization of the state of the Jews went hand in hand with the dehumanization of Jews. As Leon Wieseltier said, it was a repudiation of the right of Jews to define themselves as a collective, of their historical legitimacy to be what they wish to be rather than what others expect them to be.”[11]
Kaiken juutalaisiin ja Israeliin kohdistuvan demonisoinnin ja dehumanisoinnin tulisi herättää rationaalisia keskustelijoita pohtimaan empatiaa. Kun peräänkuulutin empatiaa, Juusola ja Stewart vastasivat rationaalisesti argumentoiden. Antisionismin ja antisemitismin yhteyden voi osoittaa hyvin rationaalisesti, mutta Timo R. Stewart ei suostu näkemään omaa – mielestäni – antisemitististä antisionismiaan muuta kuin vastapuolta ”itseään harmittavina poliittisina näkemyksinä”. Syrjintää ja vihamielisyyttä juutalaisia kohtaan on se, ettei tunnusta juutalaisille oikeutta omaan valtioon (Israel) tai tätä valtiota edistävään aatteeseen (sionismi). Stewart yrittää erottaa valtiota kohtaan osoitetun vihan ihmisiä kohtaan osoitetusta vihasta. Tämä ei kuitenkaan ole toimiva argumentointitapa, koska ihmiset samastuvat valtioon ja valtio liitetään (erityisesti Israelin ja juutalaisten tapauksessa) ihmisiin. Valtiolla on suuri merkitys ihmisten identiteetille. Kyse ei siis ole mistään kätkeytyneestä ja näkymättömästä antisemitismistä, vaan täysin ilmeisestä syrjinnän ja vihamielisyyden muodosta.
Keskustelun käytyä intensiiviseksi on ehkä syytä muistuttaa siitä, että antisemitismi ei ole rationaalinen ilmiö. Antisemitismin irrationaalisuus käy ilmi, kun tutkitaan sen psykologisia juuria.[12] Korostuneen rationaalisuuden ei pitäisi vapauttaa ihmistä empatiasta. Olen pyrkinyt löytämään Juusolan ja Stewartin ajatuksista empatian merkkejä. Niitä näkyykin suhteessa palestiinalaisiin, minkä olen jo pannut merkille positiivisena asiana. Empatiasta juutalaisia kohtaan ei Juusolan ja Stewartin teksteissä näy mitään jälkeä. He ainoastaan vakuuttelevat etteivät ole antisemiittejä.
Kirjallisuus
Ben-Rafael, Eliezer, Julius H. Schoeps, Yitzhak Sternberg & Olaf Glöckner (toim.) 2016: Handbook of Israel: Major Debates. Berlin: De Gruyter Oldenbourg.
Falk, Avner 2008: Anti-Semitism. A History and Psychoanalysis of Contemporary Hatred. Westport, CT: Praeger.
Friling, Tuvia 2016: ”What Do Those Who Claim Zionism is Colonialism Overlook?” – Ben-Rafael, Eliezer, Julius H. Schoeps, Yitzhak Sternberg & Olaf Glöckner (toim.) 2016: Handbook of Israel: Major Debates. Berlin: De Gruyter Oldenbourg.
Shapira, Anita 2016: ”The Debate over the ’New Historians’ in Israel” – Ben-Rafael, Eliezer, Julius H. Schoeps, Yitzhak Sternberg & Olaf Glöckner (toim.) 2016: Handbook of Israel: Major Debates. Berlin: De Gruyter Oldenbourg.
Shapira, Anita 2012: Israel. A History. London: Weidenfeld & Nicolson.
Shapira, Anita 2006: ”Israeli Perceptions of Anti-Semitism and Anti-Zionism” – Journal of Israeli History. Politics, Society, Culture. Vol. 25, 2006 Issue. 1, pp. 245–266.
Sternberg, Yitzhak 2016: ”The Collonialism/Colinization Perspective on Zionism/Israel” – Ben-Rafael, Eliezer, Julius H. Schoeps, Yitzhak Sternberg & Olaf Glöckner (toim.) 2016: Handbook of Israel: Major Debates. Berlin: De Gruyter Oldenbourg.
Viitteet
[1] https://www.middleeastmonitor.com/20220817-abbas-holocaust-remarks-in-berlin-create-storm-of-protest/
[2] https://jewishstudies.washington.edu/israel-hebrew/why-israel-isnt-a-settler-colonial-state/
https://www.adl.org/resources/glossary-term/allegation-israel-settler-colonialist-enterprise
[3] Ben-Rafael et al. 2016.
[4] Friling 2016; Sternberg 2016.
[5] Shapira 2016, 898.
[6] Shapira 2016, 929.
[7] https://syrianobserver.com/news/80536/un-general-assembly-demands-withdrawal-of-israel-from-occupied-syrian-golan.html
https://www.israelhayom.com/2023/01/17/over-90-countries-call-on-israel-to-restore-pa-terror-funds/
[8] Shapira 2006. ”Israeli political scientist discerned a qualitative leap in anti-Zionism in the 1970s: ’Its implication is that, from an object of delegitimization, Zionism has become an object of dehumanization.’”
[9] Shapira 2006.
[10] Shapira 2006. ”After Auschwitz and 1948, the distinction between anti-Zionism and anti-Semitism can no longer be upheld.”
[11] Shapira 2006.
[12] Falk 2008.
Artikkelikuvassa nimiösivu Theodor Herzlin kirjasta Der Judenstaat.
