Ingmar Bergmanin (1918 – 2007) elokuvassa Nattvardsgästerna (Winter Light, Talven valoa, 1962) käydään keskustelua kärsimyksestä ja viitataan pariinkin kertaan Kristuksen tuskanhuutoon ristillä. Eri evankeliumeissa Kristuksen viimeisiä sanoja on eri määrä ja ne ovat keskenään erilaisia. Luukkaan mukaan Jeesus huusi viimeisinä sanoinaan (Luuk. 23: 46): ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni.” Bergmanin elokuva tapahtuu sunnuntaina ja alkaa messusta, suoraan ehtoollisen asetussanoista, joten Getsemanen ja Golgatan tapahtumat ovat kontekstina alusta lähtien ja itse asiassa koko ajan. Elokuvan edetessä ihmisen kärsimys ja kuolema nousevat keskiöön.
Messua vietetään elokuvassa kahteen kertaan, toinen kerta toisessa kirkossa mutta samojen henkilöiden toimittamana. Alussa vietettävä ehtoollinen on kuvattu lyhentämättömänä asetussanoista alkaen, kaikki papin ja seurakunnan vuorosanat mukaan lukien. Ehtoolliseen osallistuu harvalukuisesta seurakuntaväestä viisi henkilöä. Tomas-pappi jakaa ehtoollisen. Annettuaan leivän kullekin hän tekee oikealla kädellään siunaavan eleen ja lausuu, jokaiselle erikseen, siis yhteensä viisi kertaa: ”Kristuksen ruumis, sinun edestäsi annettu.” (”Kristi lekamen, för dig utgiven.”)
Jaettuaan leivän pappi vie ehtoollislautasen alttarille, ottaa sieltä ison yhteismaljan ja alkaa jakaa viiniä. Kukin ehtoollisvieras käyttäytyy yksilöllisesti. Harras, vanha rouva tarttuu papin pitelemään ehtoolliskalkkiin kaksin käsin asettaen molemmat kätensä myös kalkkia pitelevän papin kätten päälle, sulkee silmänsä ja nauttii viinin. Jälleen sakramentti kuvataan jokaisen siihen osallistuvan kohdalla. Raskaana oleva rouva Persson ristii kätensä leuan alle kyynärpäillä alttarikaiteeseen nojaten. Annettuaan juoda maljasta pappi katsoo kuhunkin ehtoollisvieraaseen ja lausuu – kamera kuvaa papin kasvot edestä, jolloin syntyy vaikutelma, että hän puhuu myös elokuvan katsojalle: ”Kristuksen veri, sinun edestäsi vuodatettu.” (”Kristi blod, för dig utgjutet.”) Ehtoollissakramentti toimitetaan verkkaassa, rauhallisessa tempossa, jolloin pyhä hartaus tarttuu katsojaankin. Ei ole varmaan sattuma, että osallistujia on viisi. Viisi oli Kristuksen vertauksessa Yljän häihin menossa olevia neitojakin, viisi viisasta ja viisi tyhmää (Matt. 25:1–12).
Päätösvirtenä on Gustaf Ållonin ”Vad kan dock min själ förnöja”. Ei sentään kaikkia yhtätoista säkeistöä vaan viimeinen, se jossa puhutaan käden ja vihdoin hengenkin antamisesta Jumalan käteen. Tämä virsi on suomalaisessakin virsikirjassa ja Ruotsin kirkon nykyisessä virsikirjassa paljon lyhempänä alkusanoinaan ”Autuas ken sydämensä” (SVK 1938: 348, Autuas ken elämänsä SVK 1986: 384; Säll är den, som sina händer SPB 1986: 244).
Elokuvan suomennostekstityksessä käytetään Ållonin virrestä suomennoksen ensimmäistä säkeistöä vuoden 1938 virsikirjan mukaisessa asussa. Siinä ajatus elämän päättymisestä kuolemaan esiintyy vain lakonisesti, joskin palkitsevana kokemuksena: ”Ilo, onni, korkeus,/ Murhe, köyhyys, ahdistus/ Kaikki kääntyy parhaaksemme,/ Myöskin kuolo voitoksemme.” Suomenkielisessä virressä on kuusi säkeistöä. Elokuvassa laulettavaa säkeistöä vastaa suomennoksen kuudes säkeistö, eikä sekään sisällä viitettä edellä siteerattuihin Kristuksen kuolinsanoihin Luukkaan evankeliumissa. Elokuvan seurakunta veisaa: ”Varest ändas allt besvär;/ Och när loppet slutat är/ Och jag dig min ande sänder,/ Tag då den i dina händer.” (SPB 1937: 400, 11. Vrt. Luuk. 23: 46.)
Mutta entä messun muut virret? Avustava suntiohan kysyy, veisataanko myöhemmin, toisessa kirkossa toimitettavassa palveluksessa samat virret: ”Blir det samma psalmer?” Tomas-papin vastaus on myöntävä. Virsitaulu näyttää palveluksessa veisatut virret 4, 144, 187 ja 400, josta on merkitty veisattavaksi 11. säkeistö, äsken siteerattu. Bergmanin tarkan työn muistaen nekään virsinumerot, joita elokuvassa ei lauleta, eivät varmasti ole sattumanvaraisia vaan harkinnan jälkeen esiin pantuja.
Ensimmäinen virsi on valoisa pyhän kolminaisuuden ylistys. Tämä englantilaisen, Cambridgen yliopistossa musiikkia ja teologiaa opiskelleen J. B. Dykesin vuonna 1861 säveltämä Helig, helig, helig (Holy holy holy) eli ”Pyhä, pyhä, pyhä/ Suuri Jumalamme” on suomalaisestakin virsikirjasta tuttu (SVK 1986: 134). Vuodelta 1826 olevan Reginald Heberin runon pohjateksti on Jesajan kirjasta (Jes. 6:9), johon elokuva päättyy ja jolla sitaatilla Tomas-pastori toisen messunsa samana marraskuisena sunnuntaina aloittaa. Teksti tunnetaan messukaavassa Sanctus-osana ja lauletaan Benedictus-osaan liitettynä sekä idän että lännen kirkkojen ehtoollisjumalanpalveluksessa, ennen asetussanoja: ”Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala kaikkivaltias. Kaikki maa on täynnä hänen kirkkauttaan.”
Toinen virsi (144) puolestaan on iankaikkista elämää kuvaava Laurentius Laurinuksen runo I himmelen, i himmelen eli suomeksi ”Taivaassa, ratki taivaassa” (SVK 1986: 617). Kolmas virsi (187) on Frans Michael Franzénin ehtoolliseen valmistava rukousruno O Jesu, än de dina, josta on monta suomennosta, osa virsikirjan ulkopuolellakin: ”Jeesus, auta heräämähän”, ”Jeesus, itse sydäntäni”, ”Jeesus, auta valvomahan”, ”Jeesus, saavun kutsustasi” (SVK 1986: 234). Virsi on perinteisesti ollut Suomen virsikirjassa osastossa ”Nuoren kansan ensi rippi” ja on nykyisin Konfirmaatio-otsikon alla. Mutta sitä on käytetty sellaisissakin ehtoollistilanteissa, jolloin konfirmoitavia ei ole, juuri yleisen ehtoolliseen valmistavan luonteensa vuoksi. – Päätösvirttähän jo käsittelimme, ainoaa joka elokuvassa lauletaan. Näyttää siis siltä, että kaikilla jumalanpalvelukseen sisältyvillä virsillä on paljon puhuva merkitys elokuvan traagisten ihmiskohtaloiden kannalta.
Pian messun jälkeen ehtoolliseen osallistunut kalastaja Persson ampuu itsensä. Keskustelu papin kanssa ei ole tuonut vapautusta ahdistuksesta.
***
Juha Mannerkorven (1915–1980) lyriikassa on useita Kristuksen kärsimykseen viittaavia runoja. Ihmisen eksistenssi on niissä kuitenkin keskeisimmin polttopisteessä. Runo ”Eeli, Eeli, lama sabaktani” (1954) sisältää jo nimessään Kristuksen tuskanhuudon, joka alkuaan on kenen tahansa tuskan kuvaus psalmirunossa (Ps. 22:2). Ahdistus ja tuska elämän polttavassa helteessä ovat Mannerkorven runon tunnetiloja, jotka vertautuvat luonnon kärsimiseen kuivana kesänä. Koivu kellastuu kesken kesän. ”Ellei toivu, kuolkoon koivu./ Lahoo juuri, kolo jää.” Luonto on armoton, ihmiselle ja koivulle. Lahonneen puun juurikoloon lennähtää joku siemen. Rupeaa kasvamaan, jos olosuhteet ovat suosiolliset. Näin julman kylväjän voi vaikka kirota; jos yksi siemen kuolee, moni muu tuottaa elämää. Lankesihan Kristuksen vertauksessa kylväjän siemenistä osa tien oheen, osa kuivaan maahan ja orjantappurat tukahduttivat ne; toiset nokkivat linnut nälkäiseen suuhunsa.
Runoilija Juha Mannerkorpi. Kuva Ylen sivuilta.
”Ken on kerran/ tuotu päivän paahtimelle,/ kestänee sen tiiman verran/ minkä pantiin paahtumaan”, päättelee runon puhuja. Mannerkorven runossa kärsimyksen yhtyminen kirkastukseen on mahdollista vasta eettisen kehittymisen kautta, kun ihminen on eksistentiaalisessa oivalluksessa Kristuksen kärsimyksen ja luonnon universaalin kärsimyksen kaikkia yhdistäväksi tekijäksi havaittuaan luopunut vihasta ja oppinut rakastamaan lähimmäistään pyyteettömästi: ”sillä sitä varten on ihminen/ että hänessä hänen luojansa kärsimys/ hänen luotujen veljiensä/ hänen oma kärsimyksensä/ tietoiseksi tulisi”.
Tällaista rakkautta Bergmanin elokuvan ihmiset kaipaavat. Bergman itse näki pastori Tomaksen evankeliumin halvaantuneena miehenä, jota Märta ja vahtimestari Algot kantavat. Elokuvakäsikirjoituksessa lukee Bergmanin käsialalla sitaatti evankeliumista, jossa Jeesuksen luo tuotiin halvaantunut mies. ”Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ’Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi’.” (Matt. 9:2.) Ks. www.ingmarbergman.se
Mannerkorven runon mukaan ”ei ole luodun kärsimystä eriksensä/ ja luojan kärsimystä eriksensä”. Kärsimyksen piinakallio muuttuu silloin kirkastusvuoreksi: ”Tässä olkoon maja,/ tässä, piinakalliolla/ sinulle yksi/ eliaalle yksi/ moosekselle yksi. / Tässä, Herra, tässä on/ meidän hyvä olla.” Kristuksen kirkastuskokemuksessa Pietarille, Jaakobille ja Johannekselle ilmestyivät Mooses ja Elia. Kirjoittaen erisnimetkin pienellä Mannerkorpi siirtää kirkastusvuoren tapahtumat Golgatalle ihmisten yhteistä kärsimystä kirkastamaan.
Runo ”Heinäseipäät” (1946) käyttää sadonkorjuun aihelmaa; tässä tapauksessa eloa korjataan karjan ruoaksi. Runo on syntynyt aikana, jolloin kuivaheinä oli keskeinen karjanruoka talvella. Heiniä kuivattiin paitsi luo’olla myös haasioilla ja heinäseipäillä, joissa on muutama poikkipuu suorassa kulmassa, ikään kuin oksina, joille tuore heinä ripustetaan kuivumaan. Tyhjänä heinäseiväs muistuttaa erehdyttävästi ristiä, katsoipa sitä mistä suunnasta hyvänsä. Kaikki heinäseipäässä on kuollutta: kuivuvat heinät ja se itsekin on kuollutta, kaadettua, kuorittua ja veistettyä puuta. Heinäseipäistä muodostuu runon mukaan mykkä ja liikkumaton kuoleman kansa.
Varsinkin luonnonniityillä, joilta myös perinteisesti heinää korjattiin, mutta viljellyilläkin pelloilla voi kasvaa luonnonkukkia, jotka niittäjä leikkaa – kesken kukintakauden. Se tarjosi Mannerkorvelle jälleen hänen muuallakin tuotannossaan suosiman ajatuksen ennen aikojaan koittavasta kuolemasta. Yökasteinen, leikattu nurmi itkee keskenkuolleita kukkia, jotka on ripustettu heinäseipääseen kuin ristille. Ne ovat antaneet henkensä kuin uhrin maalaistalon karjalle sen ruoaksi ja siten välillisesti ihmisen hengenpitimiksi. ”Kuuntelevat, ääni loitto/ niinkuin hautakellon soitto:// nurmen itku illansuussa,/ kaikki kukat – ristinpuussa.”
Ydinsodan uhasta ahdistunut kalastaja Persson (Pietarinpoika) antaa henkensä Bergmanin elokuvassa itseuhrin kautta tarpeettoman varhain löytämättä huojennusta ahdistukseensa. Jää vaimo, kaksi lasta ja kolmas, vielä syntymätön. Tämän syntymättömän kautta elokuva viittaa vahvimmin tulevaisuuteen.
Aika ja avaruus ovat keskeisiä maailman ja myös ihmisen eksistenssin hahmotustapoja. Tälle ajatukselle rakentuu Mannerkorven runo ”Ehtoollinen lasikellossa” (1947) samannimisestä kokoelmasta. Keskeistä on nyt-hetki, tuo ihmiselle vaikeasti löytyvä piste ajan virrassa, sillä alati sen hahmottumista häiritsevät menneen muistot ja tulevaisuuden toiveet – tai pelot. Lasikellon tyhjyydessä ei ole aikaa, vaikka kello aikaa mittaakin ja sitä ilmoittaa.
Juha Mannerkorven kokoelma Ehtoollinen lasikellossa. Kuva: Huuto.net.
Aika ja avaruus nähdään runossa jumalallisina, mystisinä prinsiippeinä. Ajan negaatio ikuisuus voidaan kokea silmänräpäyksellisesti hetkessä, ja avaruus negeroida tyhjyydeksi tai kuvata äärettömäksi. Aikaa kuluu joka hetki. Nykyhetki muuttuu menneisyydeksi ja tulevaisuus nykyhetkeksi, joka puolestaan sulaa kohta menneeseen; siinä on ajan ruumis – ja muiston tasolla myös sen ylösnousemus. Suhteellisuusteoriassa aika-avaruutta on kuvattu kaksinkertaisella valokartiolla: origossa on nykyisyys, nollapiste; origon yläpuolella on tulevaisuuden kartio ja origon alapuolella menneisyyden kartio (ikään kuin toistensa peilikuvina). Valo-opin polttopiste tarjoutuu nollapisteen vertauskohdaksi, ja negatiivi on kaikille ymmärrettävää valokuvaussanastoa, vaikkei negatiiveja katsellessa matemaattisen lukusuoran negatiivisia lukuja niiden positiivisine itseisarvoineen tulisi ajatelleeksikaan.
Mannerkorven runossa uhrataan aikaa ja avaruutta. Ne ovat runon ehtoollislahjat. Aikaa syödään ja kulutetaan alinomaa. Mutta alituisesti sitä tulee lisää, tulevaisuudesta. Tässä mielessä aika on avaruuden lailla vähenemätön ja kulumaton, niin kuin ehtoollisteologia todistaa Kristuksenkin olevan. Lasikellon tyhjyyteen heijastuu väriä ja valoa; helminä välkehtivä eetterisumu verhoaa kaiken olevan, myös ajan ja tilan kategoriat. Vielä 1800-luvulla eetterin katsottiin täyttävän avaruuden ja toimivan valon väliaineena. ”Asun kirjolasikellon alla./ Päivät seinä seuloo, hajoo halla.// Juhlapöytä – // Eteerinen sumu/ niinkuin hauras huntu/—// kattaa kirjovarjoin pöytäpalkin,/ ajan ruumiin, avaruuden kalkin.”
Artikkelikuvassa kohtaus Bergmanin elokuvasta Nattvardsgäster. Kuva: Ab Svensk Filmindustri.
Siteeratut teokset:
Bergman, Ingmar: Nattvardsgästerna. [Elokuva. Käsikirjoitus ja ohjaus.] Svensk Filmindustri 1962.
Mannerkorpi, Juha: Eeli, Eeli, lama sabaktani. – Kylväjä lähti kylvämään.Otava 1954.
Mannerkorpi, Juha: Ehtoollinen lasikellossa. – Ehtoollinen lasikellossa. Otava 1947.
Mannerkorpi, Juha: Heinäseipäät. – Lyhtypolku.Otava 1946.
Ållon, Gustaf: Vad kan dock min själ förnöja. – Den svenska psalmboken1937 nr. 400. Autuas ken sydämensä (SVK 1938: 348). Suom. Abraham Frosterus ja Elias Lönnrot.
