Olin päättänyt ostaa lehden omakseni heti sen ilmestyttyä irtonumeromyyntiin, mutta pari päivää ennen Kai Sadinmaa laittoi viestin ja ilmoitti olevansa jalkapatikalla matkalla Kulosaaresta kotia kohti, repussaan pinkka Imagen uusinta uskontonumeroa. ”Ootko huudeilla, mulla on sulle joululahja”, viestissä luki. Kutsuin Sadinmaan kahville, ja vajaa kaksi tuntia myöhemmin vaeltaja seisoi ulko-ovemme takana lehti kädessään.
Nauroimme puolison kanssa ääneen juuri julkaistun kiiltäväkantisen lehden kansikuvaa tuijottaessamme. Sadinmaa rintakehä paljaana Kalevala-korun ristiriipus kaulassaan, anteeksipyytelemättömän uhmakas ilme kasvoillaan. Ympärillä ihmiset, jotka yrittävät repiä häneltä papin pantapaitaa yltä.
Olin nähnyt kansikuvan jo pari viikkoa aikaisemmin Sadinmaan kännykän näytöltä. Tajusin tietysti heti, että kansi herättäisi ärsytystä erityisesti niissä, jotka jo kuvittelivat päässeensä Sadinmaasta eroon.
Vain muutama kuukausi aiemmin Helsingin tuomiokapituli oli yksimielisesti vienyt Sadinmaalta pappisviran. Nyt hän koristi Suomen itsetietoisimman aikakauslehden kantta suuren uskontonumeron vierailevana päätoimittajana. Kiiltäväkantisen lehden kanteen painettuna Sadinmaan poseeraus näytti suorastaan provokaatiolta.
Kun Sadinmaa lehden julkaisupäivänä julkaisi kannen kuvan Facebook-seinällään, ei kestänyt kauaakaan, kun ensimmäiset kirkon liepeillä päivystävät saapuivat kommentoimaan ilmestystä. Yllättävää kyllä, spontaani kritiikki ei kohdistunut niinkään Sadinmaahan, vaan siihen, että lehti julistaa olevansa uskontonumero, vaikka kannen perusteella sisältö painottuu puhtaasti kristinuskon ruotimiseen. Uskontokolonialismikin mainitaan.
Niin kauan kuin jaksan muistaa, evankelisluterilaisen kirkon virkaatekevät ovat valittaneet siitä, ettei valtamedia kirjoita kirkosta ja kristinuskosta muuta kuin jäsenkadosta uutisoidessaan. Nyt kun tarjolla yllättäen oli kokonainen tuplanumero kirkkoakin käsittelevää uskontojournalismia, tulipalo olikin ilmeisesti väärin sammutettu.
Valtakirkko voimien puristuksessa
Sähköpostiini kilahtaa viesti Vartijan päätoimittaja Mikko Ketolalta. Ketola kysyy, haluaisinko kommentoida Imagen uskontonumeroa jollakin tavalla. Muistutan olevani Sadinmaan ystävä, mutta jos asia ei tee minusta jääviä, lupaan palata asiaan.
Sovin Imagen päätoimittajan Niklas Thesslundin kanssa puhelinhaastattelun ja kun saan hänet luurin toiseen päähän, käy ilmi että Sadinmaan FB-seinällä esitetty kritiikki muiden uskontojen ohittamisesta on kantautunut hänenkin korviinsa. Thesslund ei tyrmää kritiikkiä. Hän myöntää, että valittu journalistinen rajaus on uskontonumeron hyvä ja huono puoli: ”Myönnän, että meillä olisi voinut olla enemmän juttuja muistakin uskonnoista, mutta pidän valintaa sillä tavalla perusteltuna, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on yhä Suomen suurin uskonnollinen yhteisö. Se on myös valtavien voimien ja suurten kysymysten puristuksessa ja halusimme käsitellä nimenomaan näitä kysymyksiä. Lehden näkökulma on tässä suhteessa hyvin kirkas.”
Kerron Thesslundille yllättyneeni siitä, että lehti tuo uskontoa esiin näinkin laaja-alaisesti. Artikkeleissa kristinuskoa lähestytään niin poliittisesta, hallinnollisesta, taiteellisesta kuin hengellisen kokemuksen näkökulmasta käsin. Erityisesti toimittaja, käsikirjoittaja Taina Westin omakohtainen essee ortodoksisesta uskosta sekä suomentaja, kirjailija Katriina Huttusen kirjoitus itsemurhan tehneen tyttären äidin pohjattomasta surusta jäävät pyörimään mieleen moneksi päivää. Käyn pääni sisällä dialogia tekstien kanssa. Ensimmäistä kertaa elämässäni pujahdan kävelymatkalla Hietaniemen ortodoksiselle hautausmaalle. Se on perustettu vuonna 1815 ja on Suomen vanhin käytössä oleva hautausmaa. Tähän mennessä olen tyytynyt tuijottamaan ulkotilassa järjestettyjä ortodoksijumalanpalveluksia kunnioittavan välimatkan päästä rautaportin takaa niin kuin turistin kuuluukin.
Imagessa Taina West tulee ulos kaapista:
”Kirjoitan tämän lauseen ensimmäisen kerran julkisesti: olen ortodoksi ja uskon Jumalaan. Miksi tämän sanominen on niin vaikeaa? Tuntuu muutenkin erittäin vaikealta kirjoittaa uskosta. Olisi paljon helpompaa kirjoittaa uskonnosta, siinä voisi liikkua yleisellä tasolla. Ei tarvitsisi kertoa mitään omasta suhteesta uskomiseen tai Jumalaan.”
Toimittajat arastelevat uskontoa
Niklas Thesslund on luotsannut Imagea päätoimittajan roolissa runsaat neljä vuotta. Thesslund ei muista, että uskontoa olisi Imagessa tätä ennen käsitelty näin laajasti. Jos rajataan ulos kirkolliset ja hengelliset julkaisut, uskonnosta kirjoittaminen koetaan toimituksissa usein vaikeaksi. Erityisesti omakohtainen uskonnollinen kokemus on aihe, jota arastellaan.
”Toimituksissa ei ehkä haluta lähteä näistä kirjoittamaan, koska silloin pitäisi olla auki jollain sellaisella olemisen tasolla, joka on kriittisessä journalistisessa perinteessä marginaalinen”, Thesslund myöntää.
Hän kieltää kuitenkin sen, että Imagen uskontonumeron tekeminen olisi ollut vaikeaa. Kai Sadinmaan mukanaan tuoma asiaosaaminen kirkkoa ja kristinuskoa koskien teki lehdenteosta innostavaa. Idean uskontonumeron tuottamiseen Thesslund sai luettuaan elokuun lopussa Kai Sadinmaan haastattelun Helsingin Sanomista: ”Olisimme toki voineet tehdä uskontonumeron ilman Sadinmaatakin, mutta hän toi mukanaan paitsi osaamistaan myös ristiriitaisen hahmonsa sekä kasvot, joiden kautta aiheen käsittelystä tuli entistä kiinnostavampaa. Olen seurannut Sadinmaan keissiä pidempään ja minusta hän on ajanut hyviä asioita. Hänen kauttaan halusimme lehtenä osoittaa tukemme yhdenvertaiselle yhteiskunnalle.”
Palaan vielä uskonnosta kirjoittamisen vaikeuteen. Kerron taistelevani itsesensuuria vastaan joka kerta, kun yritän sanoittaa omakohtaista hengellistä kokemusta. Sen sanoittaminen on tietysti lähtökohtaisestikin vaikeaa, koska hengellinen kokemus pakenee sanoja. Mutta eikö olekin outoa, kuinka eri tavalla suhtaudumme kirjoittavaan ihmiseen, joka kuvailee omakohtaista pyhän kokemusta, jonka joskus voi kokea taiteen äärellä? Miksi se, että taide koskettaa ja liikuttaa, on ihailtavampaa ja hyväksyttävämpää kuin uskonnollinen haltioituminen?
Thesslund tunnistaa ristiriidan: ”Taiteesta kirjoittamista pidetään yhteiskunnassamme arvokkaana. Taiteesta kirjoittaessaan kirjoittajalla on myös mahdollisuus tuoda esiin omaa älyään ja oppineisuuttaan. Uskonnollisesta kokemuksesta puhuminen taas on vähän sama kuin jos ihminen liikuttuu urheilusta, kyllähän sitäkin pidetään vähän hölmönä”, Thesslund vertaa ja paljastaa haltioituvansa silloin tällöin salibandysta.
Jälkikäteen mietin, voisiko Imagen uskontonumero olla yksi askel siihen suuntaan, että uskonnollinen kokemus saa luvan tulla esiin yhteiskunnassa ilman, että ihmisen tarvitsee pelätä joutuvansa naurunalaiseksi. Kyynikko minussa epäilee, että tällainen vapautuminen koskee siinä tapauksessa vain valtauskonnon parissa koettuja kokemuksia. Marginaalissa tapahtuva haltioituminen kun on aina vaarallisempaa kuin se uskonnollisuus, jonka valtakirkko on kesyttänyt.
Imagen suuri uskontonumero 11/2021, vierailevana päätoimittajana Kai Sadinmaa. Taina Westin sitaatti on poimittu lehdessä julkaistusta ”Toisenlainen valo” -tekstistä.
