Espoon kaupunginteatteri teki sen taas: nosti julkisuuteen yhden unohdetun ja kovin marginaaliseksi jääneen uskonnollisen liikkeen. Tällä kertaa tosin vierailunäytäntönä.
Tampereen Työväen Teatterin, tanssiteatteri Tsuumin ja Kallion lukion oppilasryhmän yhteisesitys Käärmeenpääntallaajat on kokonaisvaltainen kaikkia aisteja hellivä ja mystiikkaa tihkuva elämys, alaotsikkonsa mukaisesti Uskomaton messu.
Se nostaa esiin Etelä-Pohjanmaan Kuortaneella 1800-luvun lopulla vaikuttaneen salaperäisen uskonlahkon, vasulaisuuden, tuon etenkin nuoria naisia villinneen mystisen kansanliikkeen, jossa uskoa tuotiin esiin ilon kautta, soittaen, laulaen ja tanssien.
Espoon teatterin lavalla ja katsomossa käy sellainen ilon rytke, että huonostihan siinä lopulta käy. Eihän sitä 1800 luvun jäyhät setämiehet suvainneet. Ja kovin pitkälle myös meidän aikaamme tuntuu tämä iloluontoisten naisten pelkäämisen pitkä laahus ulottuvan – ainakin jos on nettikeskusteluja uskominen.
Kuolleen uskon vastavoima
Mutta ennen kuin Espoon Revontulihallissa päästään raikuviin loppuaplodeihin, on ehtinyt tapahtua paljon. Vasulaisuudella on kaikesta salamyhkäisyydestä huolimatta vankka historiallinen pohja. Juuret menevät 1600 luvulle saksalaiseen itseoppineeseen luterilaiseen suutariin Jakob Böhmeen, jonka on sanottu olleen kaikkien Pohjanmaalla vaikuttaneiden mystikkoliikkeiden oppi-isä.
Tunnetuimpia Pohjanmaan mystikoita ja böhmeläisyyden edustajia oli kauhavalainen lasimestari Jaakko Wallenberg, kuolemaankin tuomittu, mutta elinkautiseen armahdettu wallenbergiläisyyden perustaja. Hänen kauttaan Pohjanmaan mystikot saivat myös vaikutusvaltaisia tukijoita, joista ehkä merkittävimpiä olivat äitipuoleltaan böhmeläisiä vaikutteita jo lapsena imenyt J. V. Snellman ja mystikoiden kansanmusiikkiin ihastunut ja sitä puolustanut Heikki Klemetti.
Snellmanin mielestä mystikkojen liike oli ”erittäin merkillinen ja mitä parhaimpia todistuksia siitä, mitä liikkuu kansan syvien rivien pohjalla, josta ministerit ja piispat yhtä vähän kuin filosofitkaan edes uneksivat”. Siis ihan pätevä unelmoinnin kohde myös tämän päivän ministereille ja piispoille – lähes 200 vuotta myöhemmin.
Olennaista mystikkoliikkeille oli ja on opillisiin hienouksiin ja ulkonaisiin muotoihin kangistuneen kirkon arvostelu: pappien saarnaama usko on kuollutta eikä todellinen kristillisyys näy kirkon elämässä. Kovin on ollut heikkoa kirkon parannuksen teko tässä ulottuvuudessa.
Vasulaisuudessa uskoa heräteltiin henkiin ilon kautta. Eikä vain puheissa ja korulauseissa vaan ihan konkreettisesti. Nimensä vasulaisuus sai kuortanelaiselta Iisakki Vasulta, jonka talon ylisillä jatkui wallenbergiläisyyden aloittama taivaallinen meno.
Tanssiseuroihin kokoontui parhaimmillaan puolet Kuortaneen seurakuntalaisista. Liikkeellä ei ollut kiveen hakattua teologiaa, ei lain tauluja, ei tiukkaa traditiota. Vasulaisuudesta voisi poimia muutamia iskulauseita, jotka sisältävät jotain olennaista hyvin väljästä yhdessä olon ja opin rakenteesta.
Ehkä tärkein on kokonaisvaltaisuus: ruumis ja henki ovat yhtä. Ja kun ruumis on Jumalan lahja, siitä pitää iloita. Ja siksi lauletaan: sen ilon suuruutta ei voi järki käsittää, oi Herra armahda.
Ja mitä tästä seuraa: ihminen kun oikein polskaa, ei siinä ehdi syntiä tehdä.
Jotain kertoo myös vasulaisten keskinäinen tervehdys. Ei mikään lestadiolaisten totinen Jumalan terve vaan eteläpohjalaasen leveä huikkaus: Ol iloone!
Että näin, siinä on dogmatiikkaa kerrakseen. Eikä ole vaikeaa.
KUKKAISLAPSET RUOTUUN
No, eihän se näin helppoa ole. Kun taivaalliset morsiamet eristäytyivät maailmaa pakoon peitettyjen ikkunoiden taakse, tanssin jytkeellä haettiin transsia, stimulanttina käytettiin muutamaa viinatujausta, koroilla poljettiin käärmeenpäinä murskaksi niin kirkon oppeja, menneisyyden taantumusta kuin myös omia syntejä, niin herääväthän siinä ulkopuolelle jätettyjen epäilyt.
Huhupuheet olivat hurjia ja vihapuheet tuimia. Synnillistähän meno tietysti oli. Kyllähän tällainen meno saa kaikki moraalinvartijat heristämään sormea, kieltämään, pelkäämään.
Ilo, kaikki aistit, vähän viinaa piristimeksi, patoutunutta seksuaalisuutta. Kyllähän sen tietää mitä siitä yhtälöstä tulee. Äpärälapsia ainakin. Ja niin kuin aina, naisten synniksi tämä jää ja tulkitaan, ikään kuin niitä äpärälapsia sikiäisi ihan neitseellisesti.
Loppu on tietysti surullinen ja huonostihan siinä käy. Kuortaneella tuli virkavalta ja papisto, tanssiseurat kiellettiin tylysti.
Noin vähän laajemmin ja historiallisesti toistuu sama kaava: vaikka kuinka tallataan omien ja menneisyyden syntien käärmeenpäitä lattiaan ja vaaditaan parannusta, niin tiedetäänhän tämä: eivät ole nämä ilon kautta eläjät ja vapauden profeetat saaneet tässä maailmassa elää. Aina tulee laki ja järjestys, sotilassaappaat ja rautakorot, jotka tallaavat kukkaislapset ruotuun. Liian vaarallista on ilon kautta eläminen.
Jotain kovin traagista on kautta historian vaikuttaneissa taivaallista iloa julistavan kirkon maallisissa kahleissa.
Syvimmiltään tämä tietysti kytkeytyy seksuaalisuuden pelkoon, oman itsensä hallinnan menettämisen pelkoon. Miten paljon on orgasmin hurmiossa järki unohtunut, ihan omissa pienissä ihmissuhteissa, miten paljon maailmanpolitiikkaa järisyttävissä naimakaupoissa, miten yritysten tuloksia heilauttavissa salasuhteissa, poliitikkojen makuuhuoneiden hämärissä. Seksuaalisuus on niin väkevä voima, että se vaatii vielä voimakkaamman vastavoiman, vapauden kahlehtimisen vastavoiman – joka tässä ajassa on jalostunut iltapäivälehtien ja somen moralistien pikatuomioistuimiin.
NAUTITAAN ESPOON KEVÄÄSTÄ
Mutta vasulaisten taivaallisten vaunujen tuloa ja maailmanloppua odotellessa, nautitaan edes hetki Espoon keväästä. En kyllä muista, milloin olisi näyttämön ja katsomon raja murtunut niin perusteellisesti, yleisö lavalla tanssimassa, näyttelijät katsomossa, laulamassa, lyömässä tahtia, polkemassa menneisyyden haamujen käärmeenpäitä.
”Tanssiessa kehon valtaavat dopamiinit, endorfiinit ja serotoniinit, mielihyvähormonit. Tila on kerrassaan päihdyttävä. Ei ihme, että vasulaiset löysivät tanssien tiensä jumalansa luo,” kirjoittaa näytelmän koreografi ja yksi esiintyjä Reetta-Kaisa Iles.
Rajua räppiä, rehevää kansanmusiikkia, iskevää flamencoa, juutalaisen valitusvirren poljentoa, kaikkea tätä ja paljon muuta on Käärmeenpääntallaajien musiikillinen sielunmaisema, jonka on pääosin säveltänyt Anne-Mari Kivimäki.
Marjo Kuuselan esitysdramaturgiaan perustuva Käärmeenpääntallaajat on syvästi symbolinen, raikas, karnevalistinen, huikean liikunnallinen, välillä suorastaan akrobatiaa. Se myös julistaa, että henki ja ruumis on yhtä. Ja että ruumis on Jumalan lahja, siis iloitkaa siitä, ruumiin iloista.
Jo täällä, maan päällä.
—-
Enemmän faktaa esityksestä löytyy täältä ja vasulaisuudesta täältä. Esityksiä on jäljellä viisi, joten vielä ehtii kokemaan!
—-
Kuusela-Kivimäki-Iles: Käärmeenpääntallaajat, uskomaton messu. Espoon kaupunginteatteri 2023.
Yhteistuotanto Folk Extreme, Tampereen Työväen Teatteri, Tanssiteatteri Tsuumi, Kallion lukio.
Artikkelikuvassa (takana Reetta-Kaisa Iles) Antti Puumalainen, Anne-Mari Kivimäki, Pekko Käppi ja Ville Rauhala. Kuva: Kari Sunnari.
