Pohjanmaa.

Ilmastoahdistus ja liturginen toiveikkuus

”Se on pahempaa, paljon pahempaa kuin uskotkaan.”

Näin alkaa yksi uusimmista ilmastokriisistä kertovista kirjoista, David Wallace-Wellsin Asuinkelvoton maapallo.

Kirja selostaa yhtään kaunistelematta niitä valitettavan todellisia muutoksia, jotka tulevina vuosikymmeninä kohtaavat maapalloa. Jopa parhaat mahdolliset näkymät ovat synkät.

Kirjassa esitellyt tieteelliset ennusteet ovat aiheuttaneet monille stressiä tai ”ilmastoahdistusta”. Niitä esiintyy tutkimuksen mukaan erityisesti nuorilla.

Ilmastoahdistus: toivottomuus ja voimattomuus

Ilmastoahdistus ei johdu vain toivottomuudesta vaan myös voimattomuudesta, koska ongelma on niin valtava.

Wallace-Wells kutsuu ilmastonmuutosta ”hyperobjektiksi – – käsitteelliseksi tosiasiaksi, joka on – – niin laaja ja monimutkainen, ettei sitä koskaan pysty täysin käsittämään”.

Kykenemättömyytemme käsittää uhkaavaa kokonaisuutta saa aikaan tilanteen, jossa emme kykene näkemään, miten se päättyy tai missä me olemme sen tapahtuessa.

Ilmastoahdistuksen ongelma on, ettei se vain tunnu pahalle. Se myös tekee voimattomaksi toimimaan ja tekemään niitä ratkaisevia toimia, joita sekä voitaisi että täytyisi tehdä.

Miksi minun tulisi tehdä niin kovasti töitä jonkin edestä, kun en osaa nähdä miten se päättyy, enkä usko panoksellani olevan merkitystä?

Eräässä haastattelussa näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja Dorothy Fortenberry kertoi, että säännöllinen osallistuminen messuun auttaa häntä pitämään ilmastoahdistusta loitolla.

Viikoittainen tapa käydä kirkossa harjoittaa häntä olemaan etsimättä valheellista toivoa onnellisesta lopusta. ”Käyt siellä säännöllisesti loppuelämäsi, eikä silti kukaan tule sanomaan: ’Olet päässyt perille! Valaistuminen! Voit nyt lopettaa!’”

Kyse on jatkuvasta, toistuvasta ja jopa leikkisästä tekemisestä, joka on juuri merkityksellistä päättymättömyydessään.

Esimerkiksi venäläinen teologi Sergei Bulgakov väitti vastoin perinteen pääuomaa, että ehtoollisen vietto ei tule koskaan loppumaan. Jopa Kristuksen toisen tulemisen jälkeen ehtoollisen vietto jatkuu uudessa tilanteessa, missä koko ”maailma on yksi alttaripöytä ja kaikki elämä yksi ehtoollinen”.

Toistuva jumalanpalvelus voi harjoittaa meidät ryhtymään toistuviin toimiin maapallon puolesta ja pitämään niitä merkityksellisinä, vaikkemme voi ennustaa niiden seuraamuksia.

Tämä on mielestäni tärkeä huomio, jota on syytä tarkastella lisää. Kuinka jumalanpalvelus voisi herättää meissä toivon, joka saisi meidät ryhtymään tarpeellisiin toimiin? Voiko liturginen toiveikkuus olla vastalääke ilmastoahdistukseen?

Ehtoollinen tässä ja nyt

Klassikkokirjassaan Eucharist and Eschatology Geoffrey Wainwright esittää teologisen tiekartan, joka voi auttaa meitä ymmärtämään mistä liturgisessa toiveikkuudessa oikein on kyse.

Wainwright kuvailee ehtoollista tulevan Jumalan valtakunnan ”projektioksi”. Tätä se on kahdessa mielessä.

Ensiksi se on projektio ajallisessa mielessä, sillä se ”heittää” lopun nykyhetkeen. Jumalanpalvelus tuo eteemme toivomme kohteen – kaiken lopullisen kirkastumisen. Se kuitenkin tekee sen tavalla, missä se vielä jää tulevaksi.

Tämä siis tarkoittaa, että liturginen toiveikkuus ei ole varmuutta ”onnellisesta lopusta”, joka olisi irrallaan nykyhetkestä. Ei, vaan juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä, koko sen salatussa syvyydessä.

Toiseksi ehtoollinen on karttaprojektio. Se tekee käsittämättömän suuresta todellisuudesta ymmärrettävän tiettyjen symbolien avulla. Koko pääsiäisen salaisuus on läsnä ehtoollisaineissa, ”maan ja ihmisten työn hedelmissä”.

Tämä tarkoittaa, ettei liturginen toiveikkuus etsi jotain toista maailmaa, minne voimme ”lentää pois”, kun tämä omamme palaa poroksi. Jos ehtoollisaineissa, tämän maan hedelmissä Jumalan valtakunta tulee ilmi, niin se tarkoittaa, että toivomme on tämän – ainoan – luomakuntamme lopullinen kirkastuminen. Ehtoollisessa me koemme ennalta kosmoksen lopullisen kirkastumisen, kaikessa sen maallisessa aineellisuudessaan.

Liturginen toiveikkuus: rukoile ja tee työtä

Wainwrightin oivallukset auttavat meitä näkemään liturgisen toiveikkuuden liittyvän nykyhetkeen, tässä ja nyt. Mutta miten tämä toiveikkuus voisi olla vastalääke ilmastoahdistukseen ja sen aiheuttamaan kuolettavaan passiivisuuteen?

Jonkin suuren ja käsittämättömän edessä jumalanpalvelus opettaa meitä tarkkamaan rukouksellisesti pienuutta – tilkan viinin ja leivänmurusen pienuutta. Juuri tämä pienuus, joka sisältää sisältymättömän ja muodostaa kaiken kirkastumisen siemenen.

William Blake ymmärsi tämän:

Nähdä Maailma Hiekanjyvässä,

Ja taivas Villikukassa,

Pitää Äärettömyyttä kämmenellä,

Ja elää Iankaikkisuus tunnissa.

Epätoivon passiivisuutta vastaan liturginen toiveikkuus voi herättää aktiivisen toivon, joka toteutuu ”ihmisten työn” kautta, silti tekemättä tyhjäksi Jumalan armoa.

Jumalanpalvelus tarjoaa meille tietoisuuden siitä, että jopa pieneltä vaikuttavat teot ja asioihin puuttumiset tulevat sen muutoksen siemeniksi, jotka Jumala lopulta saattaa kukoistukseen.

Ehtoollinen, juhlat, paasto, sovinto, säännölliset pyhät toimitukset, veisut ja rukous ovat toivon ainesta. Jumalanpalvelus tarjoaa meille välineet, joilla toivoa ja näyn mitä toivoa.

Jumalanpalveluksen ”yhteinen työ” on itse asiassa itse elämän yhteistä työtä – jumalinhimillistä työtä luomakunnan parantamiseksi ja kirkastamiseksi.

Alkuperäinen teksti on englanninkielinen ja julkaistu Pray Tell -blogissa. Sen on kääntänyt Lars Ahlbäck ja se julkaistaan kirjoittajan luvalla.

Runon käännös on Risto Ahdin teoksesta William Blake & vimmainen genius (2001).

Artikkelikuva: Mikko Ketola.


Mark Roosien.

About

Rev. Dr. Mark Roosien is Lecturer in Liturgical Studies at the Yale Institute of Sacred Music and Yale Divinity School and a deacon in the Orthodox Church in America. His most recent book is a translation of Sergius Bulgakov, The Eucharistic Sacrifice, released this year by University of Notre Dame Press.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.