Kävin Ilja Repinin näyttelyssä Ateneumissa. Ei, en aio kirjoittaa syvähenkistä taideanalyysiä näyttelystä. Tai Repinin (1844–1930) merkityksestä Venäjän ja maailman kuvataiteessa.
Sitä vastoin poimin näyttelystä kolme taulua, ihan vain tavallisen näyttelyvieraan kokemuksena ja nykyhetken näkökulmasta.
Repinin yksi kuuluisimmista maalauksista on Zaporogit kirjoittamassa pilkkakirjettä Turkin sulttaanille (1881–1883). Siinä kuvataan zaporogien eli kasakoiden johtohahmoja kirjoittamassa vastausta Turkin sulttaani Mehmed IV:lle, joka oli vaatinut kasakoiden ehdotonta antautumista osmanien alamaisuuteen.
Vuoteen 1676 ajoittuvan tapahtuman historiallisesta todellisuudesta liikkuu erilaisia tarinoita, joista tuskin mikään on totta. Sillä, onko tarina tosi, ei ole kuitenkaan merkitystä. Olennaista on asetelma, joka on syntynyt. Turkin sulttaani käskee lähettämässään kirjeessä kasakoita antautumaan ja ”lopettamaan vaivaamiseni hyökkäyksillänne”. Näin hän kirjoittaa: ”Minä sulttaani, Muhammedin poika, Jumalan pojanpoika, Jeesuksen Kristuksen haudan vankkumaton vartija, muslimien toivo ja lohtu, kristittyjen voittaja ja suuri puolustaja, käsken teitä – – .”
Tähän kirjeeseen siis arojen vapaat kasakat, nuo Venäjän itsetunnon sielu ja ylpeät esitaistelijat, olivat kokoontuneet porukalla vastaamaan. Eikä mitä tahansa vastauskirjettä kirjoittamaan, vaan puolustamaan koko Eurooppaa ja nauramaan sydämensä kyllyydestä idän ylimielisyydelle – kuten Repin itse maalaustaan tulkitsee.
Ja juuri tästä on kyse vuonna 1883 valmistuneessa suuressa maalauksessa. Voi sitä pilkan, ivan, ylimielisyyden, oveluuden ja myös vihan määrää, jolla kirjeen kirjoittajat suorastaan yllyttävät toisiaan keksimään yhä sutkimpia oivalluksia kirjurin kynälle ja sitä kautta ikuistamaan pöyhkeän Turkin sulttaanin pilkkaamisen. Ja miten Repin onkin osannut näiden kaiken vihapuheen ja maalittamisen esi-isien ilmeet, tunteet ja häpäisemisen riemun vangita kankaalle – ei siinä juuri sanoja tarvita, kuva kertoo tunteiden palon.
Putinin aroilta Trumplandiaan
Sulttaanille lähetetyn kirjeen tekstistä on liikkeellä useita versioita, eikä niiden todenperäisyydestä ole mitään varmuutta. Yksi teksti kuitenkin on tosi. Kirjailija Jukka Kemppinen kertoi blogissaan ranskalaisen runoilijan ja surrealistin Guillaume Apollinairen vuonna 1913 julkaisemasta runosta, johon zaparogien vastaus on kiteytetty. Myös säveltäjä Dmitri Šostakovitš sijoitti tuon tekstin osaksi 14. sinfoniaansa, joka kantaesitettiin 1969.
Näin Apollinaire runoili Jukka Kemppisen suomennoksena:
ZAPOROGI‑KASAKOIDEN VASTAUS
KONSTANTINOPOLIN SULTTAANILLE
Olet suurempi roisto kuin Barrabas
senkin sarvipää saatana
mikä Belsebubi luulet olevasi
syöt sontaa ja rapaa,
pidä itse sapattisi, me emme.
Salonikin mätää kalaa
ketju hirveitä unia sinulle,
keihään puhkomia silmiä,
äidiltäsi pääsi karmea pieru
sinä synnyit muun saastan mukana.
Podolian pyöveli sinä rakastat
vain haavoja arpia rupia
sikakärsä tammaperse, pidä
aarteesi, tarvitset niitä
lääkkeitten maksamiseen.
On toki zaporogien kirjeestä muitakin versioita, kuten hyvistä tarinoista aina. Teksti on vielä härskimpää kuin Kemppisen ehkä hivenen siloteltu käännös. Vastauskirjeen lievästi sanottua rehevä teksti löytyy Wikipedian artikkelista täältä.
Ilja Repin: Zaporogit kirjoittamassa pilkkakirjettä Turkin sulttaanille (1881-1883). Kuva: Hannu Kuosmanen.
Siis kun katsoo Ilja Repinin maalaukseen ikuistettuja kasakoiden kasvoja, ei voi todellaan väittää, että vihapuhe olisi tämän päivän ilmiö. Kyllä juuret ovat paljon syvemmällä, eikä ole nykypäivän sivistys niitä mihinkään sievistänyt – päinvastoin. Voi sitä ivan ja pilkan rientoa, jota vain ihmisen mielikuvitus pystyy tuottamaan! Kaukana ei ole myöskään ajatus, että tässä voisivat yhtä hyvin olla Putinin ja Trumpin trollit naamiaishuveissaan.
Kaikuja pakana-ajan uskonnollisuudesta
Ilja Repin ei ollut mitenkään leimallisesti pyhien kuvien tekijä. Ei ole häneltä alttaritauluja, ei Kristuksen kuvia, ei seimen sommitelmia. Mutta kuvasi hän toki kirkkoa, osana venäläistä valtakulttuuria. Mutta myös kirkon rappiota, ja siihen kytkeytynyttä kansan puolittaista taikauskoa.
Hätkähdyttävä on maalaus Arkkidiakoni vuodelta 1877, joka näyttelytekstin mukaan kuvaa Repinin synnyinseudulla Tsugujevissa vaikuttanutta pappi Ivan Ulanovia.
Hänestä kerrotaan, että hän oli tunnettu rehevästä elämänasenteestaan. Näyttelytekstin mukaan Repin on itse todennut maalauksesta, että se ei oikeastaan esitä yksilöä, vaan ”kyseessä on eräänlainen tiivistys slaavilaisesta uskonnollisen yhteisön johtajasta, joka ei ole yhtään hengellinen vaan kokonaan lihaa ja verta ja edustaa viimeistä kaikua pakana-ajan uskonnollisista menoista”.
Kovin on kuitenkin pitkä tuo eletyn elämän juonteita kasvoillaan kantavan Arkkidiakonin kaiku. Miten se onkaan yhä tunnistettavissa vallan kanssa veljeilevästä slaavilaisesta ortodoksisuudessa, jonka johtajat käyvät siunaamassa milloin tykit ja panssarit, milloin antavat tukensa Venäjän nationalistisille aatteille – ihan riippumatta siitä, kuka tsaari Kremlissä hallitsee.
Ilja Repin: Arkkidiakoni (1877). Kuva: Hannu Kuosmanen.
Että uskonto voisikin yhdistää – Mutta ei
Kolmas hätkähdyttävä maalaus liittyy suoraan edelliseen. Se on myös yksi Repinin tunnetuimmista, Ristisaatto Kurskin kuvernementissa (1881-1883). Siihen kiteytyy jotain olennaista kirkon ja vallan ikiaikaisesta liitosta Venäjällä – jota myös Stalin tarvitsi kansan moraalin ja taistelutahdon ylläpitäjäksi Stalingradin ja Leningradin piiritysten vaikeina vuosina. Ja joka juuri nyt henkilöityy Putinin ja Moskovan patriarkan keskinäisenä veljeilynä ja rivien tiivistämisenä kaikenlaisten ”ulkomaisten agenttien” uhkaa vastaan.
Ensivilkaisulla Kurskin ristisaatossa on jotain ihanteellista: että uskonto voisikin yhdistää, ulottua yli kansaa erottavien kuilujen, yhdeksi yhtenäiseksi hartaaksi kulkueeksi talonpoikien kantaman Jumalanäidin ikonin pyhäinkuvakaapin jäljessä.
Mutta ei, ei se näin mene. Jo kulkueessa on kahden kerroksen väkeä. Ratsujen selässä istuvat yrmeät sotilaat ohjaavat piiskoillaan kansaa tietämään paikkansa. Jumalanäidin ikonia kantamaan talonpojat kyllä kelpaavat, mutta muuten pysykööt loitolla, niin talonpojat, rääsyläisäidit lapsineen, kyttyräselkäiset vammaiset vaivoineen. Ei ole heillä asiaa samaan riviin aatelisten, suitsuttavien pappien ja aikuisiksi puettujen paremman väen lasten kanssa.
Näyttelyteksti kiteyttää oivallisesti: läheltä katsoen teoksesta löytyy purevaa sosiaalikritiikkiä. Vauraampia henkilöitä on maalattu osin karrikoidusti, kun köyhempi kansa on kuvattu arvokkuudella:
”Luokkaerot ja roolit erottuvat selkeästi. Pappi edustaa kirkon ja poliisivaltion valtaa. Konservatiivinen lehdistö koki teoksen suoran ja kansan sosiaalista levottomuutta ilmentävän realismin uhkaavana ja piti teosta vääristyneenä kuvana venäläisestä elämästä. Oli kuitenkin myös niitä, jotka pitivät teosta todenmukaisena, elämänläheisenä ja rohkeana.”
Teos oli esillä ensimmäisen kerran vuonna 1883. Siis reilut 30 vuotta ennen kuin valta Venäjällä todella vaihtui. Voi todella kysyä, miten hyvin Repin osasi ennakoida tulevaa – tai ehkä ei niinkään tulevaa, vaan kuvata sitä, mikä teki vallankumouksesta ja neuvostovallasta mahdollisen.
Ilja Repin: Ristisaatto Kurskin kuvernementissa (1881-1883). Kuva: Hannu Kuosmanen.
Mielenkiintoista kuitenkin on se, että Repin ei palannut vallankumouksen jälkeen koskaan Neuvostoliittoon, vaikka neuvostojohto häntä sinne houkutteli. Kaikesta liberaalisuudestaan ja realismistaan huolimatta hän tiesi, kenen joukoissa seisoi: hänestä ei tullut sosialistisen realismin kuvaajaa vaan hän asui ja työskenteli loppuelämänsä vallankumouksen jälkeen Suomen puolella jääneessä Karjalan Kannaksen Kuokkalassa, jonne hän oli rakentanut talon ja ateljeen.
Toki olen tiennyt aikaisemminkin Repinin kytkennän Suomeen ja suomalaisiin kulttuuripiireihin, mutta vasta Ateneumin näyttelyssä sen sisäistin. Siitä jäi mieleen kaihertamaan ajatus, että jos sittenkin, jos ja kun rajat taas koronan jälkeen aukeavat, niin olisiko vielä edessä pyhiinvaellusmatka Repinin haudalle ja uudelleen rakennettuun kotimuseoon.
Nyt siis Repinoon, joka Repinin kuoleman ja sodan jälkeen siirtyi takaisin Neuvostoliitolle. Ja on nyt taas osa Äiti-Venäjää.
Mutta sitä ennen, käykää ihmeessä itse Ateneumissa, on se vaan sellainen kokemus, joka pitää itse kokea. Erityisesti juuri nyt koronaeristysten keskellä – kun se mahdollista on.
