Arkielämää leimaavat pettymykset. Päiviämme pyörittävät ympäriltämme tulevat vaateet ja tarpeet, joiden täyttäminen on ensisijaisen tärkeää. Teemme koulutöitämme, tottelemme pomoamme, järjestämme sukujuhlia, kastelemme naapureiden kasveja, on puolisomme ja lastemme harrastuksia ja suunnitelmia ja appiperheen mökillä odottaa puusavotta. Aikataulutamme elämämme muiden mukaan, ehtimättä oikein koskaan pohtia, haluammeko näitä asioita todella. Milloin koittaa minun vuoroni tehdä mitä minä haluan?
Vaatimuksista kasautuu niskaamme rinkka, jonka taskut onnistumme tyhjentämään vain suorituksilla; mikäli emme tee niin, saamme osaksemme haukut ja tympääntyneet huokailut. Se, mitä todella tahdomme, katoaa, koska emme koskaan pääse toteuttamaan sitä. Toiveemme alkavat elää omaa elämäänsä, huomaamme ajatuksiemme karkaavan etsimään pakopaikkaa jostain aivan toisesta ympäristöstä, missä olemme nyt. Emme ole varmoja enää mistään. Kyynistymisen nihkeä käärme kääriytyy kaulojemme ympärille, ja haemme siitä lohdutusta. Puolisomme toiveet ja halut eivät koskaan asetu yksiin omiemme kanssa, aina on jotain, mikä tulee väliinne ja niin päästätte sen kotiinne, vuoteeseenne, sisimpäänne. Tätä on pettymys: pakeneva haavekuva jostain itsellemme olennaisemmasta, jonka vastapainona elämme arkeamme, jossa kukaan ei ymmärrä tai kuule meitä.
Lucas Cranach vanhemman maalaus Aatamin ja Eevan kiusaus. Kuva: Wikipedia.
Täytymme äärillemme kaikesta epäolennaisesta, jonka toimittaminen ei palvele meitä, ja kuin sateenkaaren pää vapautus karkaa käsistämme juuri, kun koemme saapuvamme sen äärelle. Tämä tila jatkuu vuosia ja taas vuosia, jotka ovat oikeastaan selviämistä, raahautumista eteenpäin, kohti jotain sumuista määränpäätä, joka on itsellemme vieras. Tämän pimeyttäja katkeruutta aiheuttavan epäselkotilan lopulta päättää, ei enempää eikä vähempää kuin rakastuminen. Tämän väitteen esittää italialainen filosofi ja kirjailija Francesco Alberoni kirjassaan Rakastuminen.
Tuo tunne on varmasti miltei jokaiselle tuttu jostain elämänvaiheesta. Tuo pakottava voima, joka häikäisee meidät täysin tuoden samalla mukanaan todellisuuteen suuren pelon; jokin meidän ulkopuolellamme on itseämme voimakkaampi ja hallitsevampi. Olemme sen ihanuuden ja kauheuden uhreja, alamaisia. Emme voi kuin toivoa sen olevan meille armollinen. ”Rakastuminen vie meidät korkeamman elämän sfääreihin, joissa voi saada kaiken tai menettää kaiken” Alberoni tiivistää. Meille avautuvat kaikki tuohon saakka uinuksissa olleet aistit. Meidän osaksemme laskeutuu valtakunta, voima ja kunnia, joka tanssii veitsenterällä, alati herkkänä lipeämään ja syöksymään tuhoonsa. Kun arkielämässä taisteluun käyvät rauha ja pettymys, rakastuminen päinvastoin tuo meidät kahden oven eteen, joiden takaa paljastuu paratiisi tai helvetti, mutta vain toinen ovista avautuu.
Eden
”Ja hän karkoitti ihmisen ja asetti Edenin paratiisiin itäpuolelle kerubit ynnä välkkyvän, leimuavan miekan vartioitsemaan elämän puun tietä”. Tämän kuvaelman löydämme luomiskertomuksesta, mutta kuinka se kuvaa rakastumista? Miten rakastuminen eroaa rakkaudesta?
Kun ihminen rakastuu, hän palaa kerran karkotetusta Edenistä takaisin sen porteille, kiskaisee tulisena hehkuvan miekan enkelin käsistä ja valtaa puutarhan takaisin itselleen. Hän kulkee rakastettunsa kanssa sen hedelmiä pursuilevissa laaksoissa ja ammentaa nektaria sen lähteistä.
Rakastuneen toiminta muuttuu päämääräsuuntautuneeksi, epäolennainen ja olennainen tekevät jaon. Olennaisuuden jalustalta tulevat käskyt, joiden ainoa tehtävä on onnistua saavuttamaan rakastettu itselleen ja jotenkin saada hänet vielä jonkin ihmeen kautta rakastamaan minua. Kaikesta muusta tulee yhdentekevää. Viiden tähden ravintolaillallinen menettää makunsa ja merkityksensä, mikäli se täytyy aterioida yksin. Rakastettumme vuoksi olemme valmiita luopumaan omasta mukavuudestamme ja voimavaroistamme, matkaamaan pitkiä ja vaivalloisia matkoja. Me siedämme nälkää ja väsymystä, teemme kaikkea, mitä koskaan arkielämässämme emme ottaisi vastaan, sillä nuo koettelemukset ovat epäolennaisia. Olennaista on vain rakastettumme ja aika, jonka hänen kanssaan saamme viettää.
Arjessa, jossa valtaosan ajasta vietämme, vallitsee vastavuoroisuuden periaate. Mikäli annamme jollekin jotain, meille syntyy tarve vastineeseen, haluamme jotain itsellemme ja vieläpä mieluusti jotain samanarvoista. Rakastunut taas ei penää lahjoja itselleen. Hän jakelee niitä rakastetulleen täysin spontaanisti ja usein. Kaikki mikä muistuttaa rakkaasta muuttuu lahjaksi. Kaikki missä näemme kauneutta, halutaan antaa, ja jokainen rakastetun toive tahdotaan täyttää. Symbolisesti lahjananto on itsensä antamista rakastetulle: ”Olen sinun, kokonaan.”
Vaikka rakastuneet luovuttavatkin toisilleen näitä lahjoja vastavuoroisesti, niitä ei odoteta takaisin. Velka ei kasva, sillä riittävää on, että toinen saa lahjasta iloa ja antaa sille arvoa. Olennaista on toisen onni.
Rakel Liehu kirjoittaa teoksessaan ”Liian lähellä, liian äkkiä”:
”Vanha merenkävijä, aaltojen vihreää loistoa sydämestään rakastanut, osti hedelmiä tuovasta rahtilaivasta simpukan, kääri kymmeniin silkkipapereihin, lähetti talviselle pöydälleni. ”Tämä on Cassis”, hän kirjoitti jo vapisevalla, maailmoja syleilevällä käsialallaan, ”Intian valtameren koralliriutoista irrotettu.”Ja vielä hän kirjoitti, tuskaansa ja ikäväänsä salaamatta: ”Se ei ole vaeltajasimpukka.”
Otin sen lempeän viileyden käsiini: se oli oranssinkuultoinen, hohtava ja siro kuin lapsikuninkaan kruunu, oudosti satutettuna otin sen käsiini.
Äkkiä oli kuin olisi ollut kevät, kaikkialla kaupungissa kumisivat kymmenet kirkonkellot ja minä olin lapsi ja painoin samanlaista simpukkaa korvalleni ja joku sanoi: Kuuntele, sinun aivosi siellä soivat…Ja ensi kertaa minä kuulin etsimisen äänen, omien aivojeni syvän huminan, minäkuuntelin ja kuuntelin…
Varoen, hiljaisena painan sen korvalleni.”
Kun rakastettu ottaa lahjamme vastaan ja verhoutuu siihen, se muuttuu osaksi häntä. Kuvitelkaamme, että annamme hänelle medaljongin, jonka tämä kietoo kaulaansa ja kulkee sitä ylpeästi esitellen: ”Olen sinun”. Hetkeä myöhemmin riitaannutte raivoisasti. Hän poistuu dramaattisesti sadatellen päivää, jona kohtasitte, tarkoittamatta sanoistaan ainoatakaan. Ahdistumme ja vaikeroimme pohtien, onko tämä loppumme, sillä sellainen se todella olisi. Muutamien hetkien kuluttua rakastettumme palaa kasvot anteeksianelun punaa ja katumusta täynnä. Kaulakoru hänen kaulassaan huokaa ”Rakastan sinua edelleen”.
Tuo esine ei ole vain lahja. Se astuu estradille ilmoittaen, että olen kokonaisuudessani sinun. Esineessä ruumiillistuu olevainen, joka poistaa pelkomme ja hetkellisen vihan sanoen rakkaalle kyllä.
Vasta kun rakastavaiset ryhtyvät pitämään kirjaa lahjoistaan –saamistaan ja antamistaan – on rakastumisen leimuava miekka sammumassa eikä sen lämpö enää polta käsiämme. Edenin vehreyttä tulvahteleva tuoksu on enää muisto vain.
Ranskalaisen Carolus-Duranin maalaus Suudelma vuodelta 1868.
Rakastumisen syvintä tematiikkaa on yritys tavoittaa jotain olennaisinta meissä itsessämme. Jotain mikä on aidointa, välittömintä, todellisinta. Tähän pyrkimykseen pyritään pääsemään kumppanin kautta –keskusteluissa, kohtaamisissa, joissa molemmat hakevat ymmärrystä, hyväksymistä ja arvonantoa, vapautusta menneisyyden painolastista, jonka kuorma uuvutti meidät kerran. Pelastus todella on näiden kahden käsissä, mikäli he vain puhuvat toisilleen totta. Se on ainoa, joka tekee taakse jääneen uhkakuvattomaksi, poistaa siitä pimeyden. ”Totuus voi vapauttaa” paljastamalla itsensä kokonaan alastomaksi. Jokaista kuristavaa sopukkaa myöden rakastavaiset muokkaavat menneisyytensä vaarattomaksi.
Mikään arkielämän kokemus ei ole edellisen kaltainen. Voimme puhua tuntemattomille koko elämämme auki, mutta se on hyödytöntä, sillä heillä ei ole meihin mitään valtaa. Tämä harvinaislaatuinen tilanne on mahdollinen, koska pelko mennyttä kohtaan lakkaa. Totuuden paljastaminen sille, joka tuo elämäämme merkityksen, antaa meille avaimen vapautukseen siitä vanhasta, mitä olemme kerran olleet. Sen avulla voimme uudistua täysin.
Puolisomme on täydellinen. Ongelmia eivät tuota hänen sairautensa ja vaivansa, eivät hänen heikkoutensa ja vikansa. Rakastamme niistä jokaista, yksikään kohta ei jää suudelmitta. Ei hänen haavansa, ihonsa, edes hänen sisäelimensä. Hänen sielunsa sisin lepää hellässä otteessamme. Jokaisen menneen muiston ja tunteen, kohdistuivatpa ne kehen tahansa, vanhempiin, lapsuuden leluihin, me otamme vastaan syleillen, sillä ne ovat arvokkaita ja olennaisia. Tässä toteutuu transsubstantaatio, olemuksen muuttuminen. Mikään puolisossamme ei ole tylsää tai banaalia, kaikki hänessä on hyväksytty ja liitetty rakkauden kieleen, ja siksi ne täyttyvät arvolla.
Meidän tulee muistaa, että rakastuminen on myös sen itsensä vastustamista. Taistelua, koettelemista ja etäännyttämistä. Emme haluaisi, että jollain on määräysvalta itsemme ylitse. Myös tämä on tuotava suhteessa ilmi, myönnettävä, voitettava ja lopulta annettava anteeksi. Vaikkemme kykene olemaan erossa rakastetustamme, niin sisintämme raastaa ristiriita; haluaisimme selvitä ilman häntä. Me asetamme rakkaudellemme kokeita, joilla testaamme sen kestävyyttä. Haluamme nähdä ja tietää, kuinka mustasukkainen hän onkaan. Vaadimme vakuuden, ettei mikään ole suurempaa kuin rakkautemme. Tähän aiheeseen palaamme vielä myöhemmin, kun pohdimme Jumalan ja Aabrahamin välistä suhdetta.
Kuten toin jo edellä ilmi, rakastuminen on myös taistelua omaa olemistaan vastaan, sillä rakastuminen tuo meihin haavoittuneen kohdan. Välillä ilon ja autuuden tilalla vallitseekin vain tuska. Rakel Liehu kuvaa sitäraastavasti teoksessaan ”Liian lähellä, liian äkkiä”:
Tuulelta on leikattu siivet, virta ei soi. Katson tyhjälle, pimeälle ulapalle, ymmärrän: et ole tulipatsas, et tuulenhenki. Olet avohaava minun sydämessäni.
Koskaan en halua sen parantuvan.
Karkotus paratiisista
Islamilais-persialaisessa Iblis-legendassa Iblis, joka edustaa meille tutummin Saatanaa, kapinoi Jumalaa vastaan, koska tämäloi ihmisen. Ei riittänyt, että ihminen tuli Ibliksen ja Jumalan väliin, vaan Jumala vaati Saatanaa vielä rakastamaan uutta luomustaan. Se oli liikaa, ja Iblis totesi, ettei hän voi koskaan tehdä niin, sillä rakastaa yksin Jumalaa, eikä voi hyväksyä Jumalan rakkautta ihmiseen.
Saatana rakasti Jumalaa niin paljon, että hänen oli parempi menettää rakkaus kokonaan kuin jakaa se. Saatana koki Jumalan tehneen petoksen luomalla kolmannen osapuolen. Sen tähden Saatana piinaa maailmassa ihmistä. Inhokkiaan, jota hän ei toivonut eikä pyytänyt. Ihminen on vastenmielinen otus, joka vei häneltä sen ainoan asian, joka merkitsi hänelle kaikkea. Rakkaus, joka oli jakamaton, ehdoton ja mustavalkea, johti lopulta Saatanan pois Jumalan luota ikuiseen pimeään.
Turkkilainen kuvaus Iblisistä keskiajalta. Kuva: Wikipedia.
Ihminen voi rakastaa useita ihmisiä samanaikaisesti. Vanhempiaan, sukulaisiaan, lapsiaan. Nämä tuntemukset kulkevat rintarinnan kieltämättä toisiaan. Miehellä ja naisella voi kummallakin olla samanaikaisesti useampi henkilö, jota rakastaa. Tätä voidaan pitääsääntönä, joka pätee alati. Rakastuminen kahteen eri ihmiseen samanaikaisesti on kuitenkin mahdotonta.
Kuvitellaan että kaksi ihmistä, jotka ovat molemmat tahoillaan naimisissa, rakastuvat toisiinsa. Heillä on molemmilla lapsia liitoistaan, mutta kumpikaan ei sekoita tunteissaan lapsia uuteen puolisoehdokkaaseen. Vanha aviopuoliso taas, jonka kanssa historia voi olla pitkäkin, mutta väljähtänyt, häviää mielestä. Hänet voi kyllä korvata, häntä ilman voi elää, sillä hän ei enää sovi tulevaisuuteen. Lapset sen sijaan mahtuvat. Lapset voidaan sisällyttää uuteen rakkauteen. Tuo kumppani, mahdollisesti lasten toinen vanhempi, ei enää muodostakaan minuuden ydintä ja se on vain hyväksyttävä. Tässä kohden tulee huomioida, ettei pitkään onnellisesti yhdessä olleiden parien tarvitse huolestua siitä, että rakastuminen veisi oman kumppanin toisaalle. Se ei nimittäin odota yllättäen oven takana, vaan se vaatii olosuhteet, joissa kehittyä. Pariskunnat, joilla yhä on yhteys ja halu olla yhdessä, siis rakkautta suhteessaan, eivät rakastu toisaalle. Korkeintaan ihastuvat hetkellisesti toisiin ihmisiin.
Rakastuminen on noiden kahden aikuisen välinen. Lapset tuodaan esille myöhemmin, etsiväthän rakastuneet kumppania itselleen eivätkä jälkipolvelleen. Uuden kumppanin lapset saavat tästä rakkaudesta osansa siten, että he ovat osa rakastettua. Tämä sitoo heidät täydellisyyteen. Mikäli arki on hektistä ja yhä täynnä vaateita, rakastuneille saattaa syntyä tarve paeta. Heille syntyy tarve vapautua jokaisesta aikaisemmin hallinneesta pakosta ja saada aikaa ja rauhaa vakiinnuttaa uusi suhde. Saada takaisin se minkä kerran on menettänyt.
Tämä edellä kuvattu tapahtuma polttaa kaiken aikaisemmin meihin vaikuttaneen. Esteet, kahleet, rakentamamme suojauksen ja kotiemme seinät. Murtuvan padon lailla se hukuttaa menneen alleen muuttaen vanhan uudeksi, järjestäen ympäristön suhteet täysin toiselle tolalle. Se näyttää suunnan, johon rakastunut kohdistaa katseensa käyttäen siihen kaiken energiansa ja tahdonvoimansa, mahtamatta asialle itse mitään. On mahdotonta, että rakastumisen prosessi olisi käymässä samanaikaisesti kahteen suuntaan, tarkemmin sanottuna kahteen henkilöön, sillä se repisi kokijansa hajalle.
Saatana ei kestänyt Jumalan ja tämän rakkauden jakamista, mutta kolmas osapuoli voi kuitenkin olla haluttu. Miten käy, kun molemmat haluavat sellaisen lapsen muodossa?
Alberoni on varma, että silloin rakastuminen tulee päätökseensä, ja sen myöntäminen voi olla puolisoille raskasta. Vanha kansanviisaus koittaa lohduttaa tilannetta sanomalla lapsen lujittavan rakkautta tai antamalla siihen jopa lääkkeen. Menneeseen ei kuitenkaan enää ole paluuta. Edenin portti on sulkeutunut, ja miekan sijaan rakastuneiden syliin on laskettu kapalo, pieni rakastumisesta syntynyt ihme, josta tulee vanhemmilleen uusi rakkauden kohde. Molemmat vanhemmista rakastuvat nyyttiin, ja jatkossa heidän olemassaoloaan määrittää aina tuo kolmas. Toisilleen puolisot lakkaavat edustamasta jumalaa, sillä heillä on uusi, heidän ulkopuoleltaan saapunut hallitsija, jonka etuja molemmat palvelevat luopuen omista tarpeistaan ja egoistisista vaateista. Mikäli he riitaantuvat toistensa kanssa, he voivat kääntyä uuden tulokkaan puoleen ja paeta häneen.
Lapsi muuttaa vanhan järjestelmän kelvottomaksi, ja uuden on korvattava se. Äidille tämä miltei aina merkitsee uutta totaalista rakastumista, sillä koko hänen huomionsa ja kiinnostuksensa kohdistuu lapsen tarpeiden täyttämiseen. Hänen pelkonsa ja huolensa ovat yksin vauvan ympäröimiä. Alberoni kuvaa tilanteen mahdollista vaikeutta isälle seuraavasti: ”Ennen Oidipus-kompleksia perhenäyttämöä hallitsee laios-kompleksi, isän kateus lastaan kohtaan tai paremminkin äiti–lapsi-paria kohtaan, joka korvaa absoluuttisena parina sen, joka oli muodostunut miehestä ja naisesta.”
Vanhempien liitto voi todella lapsen myötä vahvistua, mutta rakastumista se ei palauta. Ainoastaan jokin ulkopuolinen vanhemmat toisistaan erottava voima kykenisi säilyttämään rakastumisen, mutta tämä on paradoksi itsessään, sillä erossa oleminen ei mahdollista rakastumisen toteutumista. Tällainen tarina esiintyy Anilda Ibrahimin kirjassa ”Punainen morsian”, jossa kommunismin valtaama Albania muuttuu suljetuksi valtioksi. Neuvostoliittoon töihin muuttaneet albaanit palautetaan takaisin kotimaahansa, ja heidän on jätettävä taaksensa kaikki Neuvostoliittoon kuuluva, ihmisineen kaikkineen. Romaanin toisen päähenkilön Saban eno joutuu jättämään vaimonsa sekäpienen, vastasyntyneen poikansa. Kotonaan hän ei pysty kuukausiin muuta kuin makaamaan flegmaattisena sängyllä. Luopuminen on liian suurta. Rakastuminen jatkuu, mutta tuskallisena ja voimattomana. Helvetin puoleinen ovi avautuu, eikä sen uhriksi joutunut voi muuta kuin loputtomasti ajatella sitä mitä on menettänyt: kaiken.
Ei
Jotkut kieltäytyvät rakkaudesta säilyttäen vain rakastumisen muiston itsessään.
”Olipa kerran merihirviö, joka vietteli veden välkkeitä katselemaan eksyneitä nuoria neitoja. Tämä upea säihkyväsuomuinen tritoni lumosi uhrinsa liikehtimällä laineiden pinnalla, houkutellen heidät rannalle ja imaisten heidät sen jälkeen ikuisiksi ajoiksi valtameren syvyyksiin. Kun se eräänä päivänä oli tällä tavoin ryöstänyt kauniin Agneksen, joka oli antautunut ruumiineen ja sieluineen sen syleilyyn, ja oli juuri vetämässä tyttöä kohti turmiollista kohtaloa, tritoni joutui vuorostaan hämmennyksiin nuoren neidon rakastuneesta katseesta, joka oli täynnä luottamusta. Sydän pakahtuen, noiden puhtaiden silmien nujertamana, tritoni jähmettyi ja aaltojen liike sen mukana. Kuinka se tämän jälkeen pystyisi murskaamaan tuon viattoman, joka oli vastikään saanut sen sisällä heräämään rakkauden ennen kokemattoman tunteen? Se oli vain tritoni. Koska tytön vietteleminen merkitsi tämän tuhoamista, koska oman demoniluonnon paljastaminen olisi kenties vienyt neidolta järjen ja viimeiseksi, koska tämä rakkaus ei ollut enempää eikä vähempää kuin mahdoton, tritoni vei neidon takaisin tämän omaan maailmaan ja laski hänet hiekalle koko sydämensä, koko epätoivonsa kera. Se oli hylännyt rakkautensa rakkaudesta, kadottanut sen rakastuessaan päättömästi. Sitten tritoni syöksyi takaisin mylvivään mereen. Yksin, mutta ikään kuin kahdeksi repeytyneenä. Sirpaleina, mutta tästä uskomattomasta uhrista suunnattomaksi kasvaneena. Ja sen kyynelten suola sekoittui meren suolaisuuteen, sen sydämestä kaikuvat huudot hukkuivat aaltojen pauhuun.”
Äskeinen tarina löytyy Aude Lancelinin ja Marie Lemonnierin teoksesta Filosofit ja rakkaus. Tarina johdattaa meidät rakkaudesta kieltäytyjien maailmaan. Historian lehvien tunnetuimpia rakkaudesta kieltäytyjiä on tanskalainen filosofi Sören Kierkegaard. 25-vuotiaana hän näki tytön, johon rakastui välittömästi. Tyttö, nimeltään Regine, oli tuolloin neljätoistavuotias, ja Sören liehitteli neitoa parin vuoden ajan erilaisilla lahjoilla ja kirjeillä. Kun tyttö oli 16-vuotias, Kierkegaard kihlasi hänet, mutta tunsi samalla tehneensä virheen. Tästä huolimatta hän jatkoi tytön liehittelemistä, kuten seuraavasta Reginelle osoitetusta kirjekatkelmasta huomaamme:
”Jos minun olisi esitettävä toive, tiedän myös hyvin, mikä se olisi; ja jos minun olisi esitettävä seitsemän toivetta, ei minulla sittenkään olisi kuin yksi ainut, jonka toistaisin riemumielin seitsemän kertaa – vaikka tietäisinkin sen käyneen toteen heti ensimmäisellä. Tuo toive on myös syvin vakaumukseni: ei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, prinssit tai maailman mahtavat, ei nykyhetki eikä tulevaisuus, ei intomieli eikä syvämietteisyys, ei liioin yksikään toinen olento saa minua sinusta erottaa eikäsinua minusta.”
Näistä sanoista huolimatta hän lopulta kuitenkin päätyi purkamaan kihlauksen yksitoista kuukautta kosinnan jälkeen. Regine
Kierkegaard.
uhkasi surmata itsensä, ja tytön perhe rukoili, että filosofi muuttaisi mielensä, mutta tuloksetta. Tästä toivuttuaan parin vuoden kuluttua tyttö kihlautui toisaalle.
Rakastuminen jäi kuitenkin Kierkegaardille pakkomielteeksi, josta hän ei koskaan elämässään ilmeisesti edes tahtonut toipua. Kymmenen vuotta myöhemmin hän kirjoitti Reginen kihlanneelle miehelle, kuinka ”[t]ässä elämässä hän kuuluu teille; historian lehdillä hän tulee kulkemaan minun rinnallani,” ja lähetti kirjeen entiselle kihlatulleen. Kirje palautettiin filosofille avaamattomana.
Kierkegaard ei koskaan valinnut rakkautta, hän valitsi ainaisen rakastumisen. Rakastumisen kypsyminen rakkaudeksi jäi kesken. Todellisuus jämähti kukkaseksi, keskeneräiseksi hedelmäksi. Raakileeksi, joka edusti mahdollisuutta, haavekuvaa ja siten mielikuvissa täydellisyyttä. Todellista arkea ei kuitenkaan jaettu, ei sen iloja, suruja eikä pettymyksiä, eikä näin ollen todellista rakastamistakaan.
Onnellisina loppuun saakka?
Rakastavaisten yhteinen hekuma, Eden, autuus, joka tuntuu loppumattomalta ja jonka yltäkylläisyys ehtymättömältä, ei ole ikuinen. He eivät voi jäädä. Nämä kaksi eivät pysty tekemään paratiisista kotiaan, vaikka haluaisivatkin.
Rakastuminen, joka on rakkauden alkusiemen, voidaan nähdä siirtymävaiheena. Jostain liikkeelle lähtenyt on nyt saapunut jonkin uuden voiman äärelle. Se ei ole asettumista vaan menemistä jotain kohti. Rakastumisen ja rakkauden välilläon yhteys, jota parhaiten vertauskuvallisesti ilmentää Alberonin ajatus kukasta ja hedelmästä; ”Hedelmä syntyy kukasta, mutta hedelmä ei ole kukka. Kun hedelmä on, kukkaa ei enää ole.” Meidän ei ole mielekästä esittää kysymystä siitä, kumpi näistä kahdesta on hyödyllisempi, parempi tai kauniimpi. Niiden sekoittaminen on myös mahdotonta, sillä ne eivät ole sama asia. Rakastunut on tuo kauneuttaan ympärilleen levittävä kukka, joka ei välitä siitä, onko kukaan sen kauneutta ihailemassa, se hehkuu silti. Oikeissa olosuhteissa tämä puolestaan kypsyy rakkauden hedelmäksi. Ihminen toimii ja ajattelee näissä kahdessa eri vaiheessa eri tavoin. Kerran Edenin nähtyään ja rakastumisen huuman koettuaan hänen on kuitenkin tullut aika palauttaa miekka enkelille ja ottaa vuorostaan arki syleilyyn.
”He elivät elämänsä onnellisina loppuun asti” -lauseella ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mikäli uskomme Alberonia, ja ainakin, jos pidämme rakastumisen hurmosta ainoana onnellisuuden mittarina. Arjessamme jäämme haaveilemaan syntyvaiheen hurmion perään, joka oli sekasortoinen ja intohimoinen, voimakkaiden tunteiden kirjoa täysi. Unohdamme, ettei psykoottisen rakastumistilan tulekaan kestää ikuisesti. Unohdamme, ettei se ollut yksin puhdasta ja kaunista. Rakastumisen olotilassa taas haluamme arjen rauhaa, seesteisyyttä, säilyvyyttä. Sitä, ettei se häiriintyisi ulkoisista vaikutteista, että se olisi talomme vankkumaton kivijalka. Nämä kaksi eivät kuitenkaan ole mahdollisia yhdessä, rakastumisen tunne ei ole mielellä hallittava asia, jota pystyisimme kontrolloimaan. Rakastuminen syntyy vasta kun olemme pitkään ja hartaasti kypsyttäneet sille suotuisan olosuhteen ja sen koittaessa se täyttää meidät kauttaaltaan. Se ei ole käsissämme, se ylittää vallitsevan todellisuuden ja pakottaa meidät muutokseen.
Alberonin näkemys ihmisen tarpeesta tämän poikkeustilan kontrolliin on tyly: ”Monet ihmiset, miehet ja naiset, eivät saa rauhaa ennen kuin ovat muuttaneet rakkautensa loistavan olemuksen hallittavissa olevaksi, rajoitetuksi, määritetyksi, ennen kuin ovat muuttaneet sen kotieläimeksi. Tämän hinta on kuitenkin rakastumisen loppu ja hurmion häviäminen.”
Arki ja jännitys vääntävät kättään ihmismielessä. Me kaipaamme molempia kuitenkaan koskaan tavoittamatta niitä yhdessä. Haluan kuitenkin uskoa, että”he elivät elämänsä onnellisina” -lause ei ole mahdoton, joskin se edellyttää näiden kahden eri asian, rakastumisen ja rakkauden, molempien olotilojen ominaispiirteiden tunnistamista ja myöntämistä.
Rakastumisvaiheesta siirrytään arkisempaan rakastamiseen kokeen kautta. Me teemme niitä itsellemme, toiselle ja myös ulkopuolelta niitä meille asetetaan. Nämä kokeet ovat rakkauden säilymisen elinehto. Yksi tällaista koetta kuvaava teksti on Raamatun hämmentävä kertomus siitä, kuinka Jumala käskee Abrahamia uhraamaan poikansa hänelle.
Jumala laskee palvelijansa hartioille hirvittävimmän taakan mitä vanhemmalle koskaan voidaan asettaa. Pyyntö on käsittämätön. Se on yksinkertaisesti liikaa. Tuollaisen käskyn antajan moraaliset arvot vaikuttavat olevan vääntyneen niin vinoon, ettei Hänen seuraajalleen jäisi kuin vain yksi oikea valinta: välittömästi lopettaa moisen hirmuhallitsijan palveleminen.
Mihin kaikkivoipa Jumala tarvitsee todisteen? Hän, jonka pitäisi olla perillä meidän jokaisesta todellisesta tunnostamme? Hän, joka on kaikin tavoin suurempi ja parempi. Eikö Hän muka tunne Abrahamin uskollisuutta ilman veritekoa? Tekoa, joka on piste, jolta ei ole paluuta.
Kertomuksessa Jumala vaatii palvelijaltaan sokeaa tottelemista, oikeuskäsitystä vastaan taistelevaa täydellistä luottoa. Jumala haluaa, että Abraham todistaa, kuinka pitkälle tämä on valmis menemään. Kuin rakastunut vaatii rakastajaltaan, että tämän on luovuttava kaikesta, mitään muuta hänellä ei saa olla kuin yksin hän.
Mutta tämä koe, jonka Jumala asettaa, ei olekaan vain yksipuolinen. Tässä tilanteessa myös Abraham on kokeen asettajana. Hän ei ole vain passiivinen toimija vaan hän toimii vastavuoroisesti. Vaatisiko Jumala todella Abrahamilta tätä uhria? Ei. Näin toimiva Jumala joutuisi sivuuttamaan asemansa rakkauden Jumalana, ja tilalla astuisi verenhimoinen tyranni.
Caravaggion maalaus Iisakin uhraus. Kuva: Wikipedia.
Olennaista on se, että pyyntö, joka esitetään, on nimenomaan pyyntö, ei vaade. Se on allekirjoitettu, mutta ei lunastettu shekki. Abraham tekee vaikean päätöksen, ottaa poikansa ja rakennuttaa uhrialttarin, mutta viime hetkellä Jumala ilmoittaa, ettei hänen tarvitsekaan tehdä tekoa. Helpotus valtaa heidät molemmat. Kumpikin osapuolista läpäisee rakkauskokeen. Molemmat ovat saaneet todisteen; Jumala näkee, että palvelija on uskollinen ja valmis tottelemaan, palvelija puolestaan huomaa Jumalan olevan luottamuksen arvoinen. Alberoni kiteyttääkin: ”Rakkaus tulee mahdolliseksi vasta silloin, kun vastapuolen piste, jolta ei ole paluuta hyväksytään omaksi todelliseksi rajaksi, hyväksytään se omasta vapaasta tahdosta.”
Nyt on päästy yhteiseen totuuteen ja luottamukseen siitä, että molemminpuolisia rajoja kunnioitetaan eikä niitä vaadita rikottaviksi. Tämä paljastaa rakkauden sopimuskeskeisen luonteen, jolle olennaista on, että sääntöjä noudatetaan ja hyväksytään se tosiasia, ettei aivan kaikki ole mahdollista. Jälkikäteen tällaiset kerran haastavilta tuntuneet hetket muuttuvat kultareunaiseksi nostalgiaksi, helpoksi suoritukseksi.
Entä jos koe epäonnistuu? Se unohdetaan – aikanaan. Rakastuminen ei jatku eikä se luonnollisesti tule johtamaan rakkauteen. Unohdamme meille asetetut tai itse asettamamme kokeet, ja muistoihin jää yksin katkerahko ajatus siitä, ettei se toinen rakastanutkaan tarpeeksi, rakastanutkaan todella. Saatamme joutua pettymään usein ennen kuin molemmat onnistuvat läpäisemään kokeet, kameli saa ahtauduttua neulansilmän lävitse, mutta matka on yrittämisen arvoinen. Stendhalia lainatakseni ”Rakkaus on aina ollut minulle kaikkein suurin asia, tai oikeastaan se ainut.”
Emme voi tavoittaa sitä, ennen kuin antaudumme rakastumiselle, tuolle kaiken muuttavalle hetkelliselle voimalle, joka on kerran päättyvä, joka on kuitenkin jotain, mikä avaa oven elävään elämään, Edeniin. Ja sen oven avaaminen on tie rakkautta, tie hyvää kohti.
Kirjallisuus
Alberoni, Fransesco: Rakastuminen (Otava, 2001)
Angela, Alberto: Rakkautta ja intohimoa Antiikin Roomassa (Art House, 2014)
Fromm, Erich: Rakkaus ja henkinen kypsyys (Kirjayhtymä, 1956)
Ibrahimi, Anilda: Punainen morsian (Tammi, 2012)
Lancelin, Aude & Lemonnier, Marie: Filosofit ja rakkaus (Otava, 2011)
Lehtinen, Torsti: Sören Kierkegaard (Arktinen banaani, 1990)
Liehu, Rakel: Runot 1974 –1997 (WSOY, 2001)
Tammisalo, Otso: Rakkauden evoluutio (Terra Cognita, 2005)
Hyvää kohti -sarjassa ovat ilmestyneet myös:
– Matti Myllykosken pääkirjoitus
– Kalle Toivosen artikkeli Jaan Kaplinskin matka yli hyvän ja pahan akselin
– Niilo Rantalan artikkeli Kuvia. Ristiriitoja, tuomitsijoiden tuomitsemista ja stereotypioita neljässä näytöksessä
– Reijo E. Heinosen artikkeli Hans Küngin tie kohti uskontojen ja kulttuurien yhteisymärrystä
Artikkelikuvassa Lucas Cranach vanhemman näkemys Edenin puutarhasta. Kuva: Wikipedia.
