Ikuisesta rauhasta ei pidä puhua, koska Venäjän aloittama epäoikeutettu ja brutaali sota on käynnissä Ukrainassa. Meidän tulee panostaa siihen, että Ukrainalle annetaan merkittävää aseapua ja pyritään kaikin mahdollisin tavoin turvaamaan Ukrainan asema itsenäisenä ja suvereenina valtiona. Ukrainan voitto on samalla tappio Putinin diktatuurille. Näin yleisesti ajatellaan – ja hyvä niin.
Tämän tavoitteen kanssa ei ole kuitenkaan ristiriitaista – pikemminkin päinvastoin – samanaikaisesti pohtia rauhan mahdollisuutta ja ehtoja, jopa ikuista rauhaa. Sotimalla ei voida koskaan saavuttaa lopullista rauhaa, vaan pelkästään välirauha. Todellinen rauha ei ole vain sodan poissaoloa, jota tarkoitetaan negatiivisella rauhalla. Myös se on erittäin tärkeää aikaansaada mahdollisimman pian.
Mutta sitäkin tärkeämpi päämäärä on positiivinen rauha eli yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteutuminen, joka mahdollistaa sellaisen yhteiskunnallisen järjestyksen, ettei synny syytä sotimiselle. Kokemuksesta tiedämme, että positiivisen rauhan saavuttaminen voi kestää sukupolvien ajan – mikä ei tee tavoitetta vähemmän tärkeäksi.
Jos kuitenkin sota syttyy, niin sotaa ei saa käydä miten tahansa, vaan kaikkien osapuolten pitää noudattaa kansainvälisen oikeuden mukaisia 1800-luvun lopulta lähtien kehiteltyjä sodankäynnin sääntöjä. Niillä ei tosin sodan julmuuksia voida poistaa, mutta ne antavat kuitenkin tietyt standardit sille, mitä sodassa voi tehdä joutumatta jälkikäteen oikeudelliseen vastuuseen.
Valistusajan suuri filosofi Immanuel Kant (1724–1804) sanoo klassisessa kirjassaan Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden, 1795, suom. Jaakko Tuomikoski, 1922): “Vaikka sotien lopettaminen, tarkoituksen saavuttamisen kannalta, pysyisi ainaisestikin vain hurskaana toiveena, niin emmepä sentään suinkaan pettyisi omaksuessamme toimintaohjeeksemme vaikuttaa lakkaamatta siihen suuntaan, sillä tämä on velvollisuus.”
Näin ollen jo nyt – sodan aikana – on välttämätöntä pohtia, miten toimitaan sodan jälkeen sota-alueille ja muuallakin niin, että se loisi mahdollisuuden aidolle rauhalle, jopa ikuiselle rauhalle.
Rauhaan palaamiseen liittyy väistämättä myös laaja oikeudellinen tilinteko sotarikoksista ja ihmisoikeusloukkauksista. Niitä ei voi sivuuttaa mihinkään tekosyihin (todisteiden keräämisen vaikeus, päätöksenteon mekanismien selvittäminen) vedoten. Voimme antaa armon käydä oikeudesta, kun kyse on vähäisistä rikkomuksista, mutta sodassa tehdyt sotarikokset pitää tutkija perusteellisesti ja oikeusvaltion arvoja kunnioittavalla tavalla.
Nürnbergin oikeudenkäynnit natsien johtoa vastaan olivat prosesseina ja kokonaisuutena arvioiden liberaalisen demokratian ja oikeusvaltion arvoja kunnioittavia, vaikka kyse oli osin taannehtivasta lainsäädännön soveltamisesta. Silloin, kun tutkimme joukkotuhontaa tai muita vakavia ihmisoikeusrikoksia, pitää asioiden mittasuhteiden saada painoa oikeudenkäyntien arvioinnissa.
Kuten sanottu, ilman oikeudenmukaisuutta, johon myös kuuluu rikoksiin syyllistyneiden saattaminen vastuuseen, ei aito rauha voi syntyä, puhumattakaan ikuisesta rauhasta, jonka tulee aina olla päämäärä, johon pyritään, ainakin jos haluamme noudattaa Kantin asettamaa moraalista velvollisuutta.
Ristiriitojen ja vääryyksien maailmassakaan eivät ylevimmät tavoitteet saa unohtua.
