Sarajevon piiritys oli osa Bosnian sotaa, jota käytiin vuosina 1992–1995. Sodassa olivat vastakkain Bosnian kroaatit, serbit ja slaavia puhuvat muslimit eli bosniakit. Sodan aikana kaikki kolme kansallisuutta pyrkivät puhdistamaan etnisesti hallussaan pitämänsä ja valtaamansa alueet karkottamalla tai tappamalla niistä toisten kansallisuuksien edustajat. Kaikki kolme myös tuhosivat toistensa uskonnollisia ja muita monumentteja hävittääkseen alueeltaan merkit ja muistot ”vieraista” yhteisöistä. Yleisen käsityksen mukaan vakavimpiin rikoksiin syyllistyivät serbit, mutta esimerkiksi Mostarissa verisimmät yhteenotot olivat bosniakkien ja kroaattien välillä.
Sotapropagandassa, jolla eri kansallisuudet pyrkivät perustelemaan toimintaansa, luotiin äärinationalismin sävyttämiä kuviteltuja yhteyksiä menneisiin kärsimyksiin. Serbit väittivät muslimien pyrkivän perustamaan Bosniaan uudelleen siellä osmaniaikana (1459–1878) vallinneen islamilaisen hallinnon, joka olisi ensimmäinen askel islamilaiseen Euroopan valloitukseen. Kroaattien he sanoivat toistavan toisen maailmansodan ajan fasistisen valtion, riippumattoman Kroatian, toimeenpaneman serbien joukkomurhan. Kroaatit ja muslimit puolestaan syyttivät serbejä toisen maailmansodan ajan kansallismielisten serbien, četnikkien, toiminnan jatkajiksi. Četnikit murhasivat sodan aikana sekä kroaatteja että muslimeja.
Muslimeille Bosnian sodan kärsimyksen kaksi keskeistä symbolia ovat Sarajevon piiritys keväästä 1992 lokakuussa 1995 julistettuun tulitaukoon[1]sekä Itä-Bosniassa sijaitsevan Srebrenican joukkomurha heinäkuussa 1995. Serbien piirittämässä kaupungissa kuoli eri arvioiden mukaan 10 500 – 11 500 sarajevolaista eli suunnilleen saman verran kuin toisen maailmansodan aikana. Heistä 1 600 oli lapsia. Haavoittuneita oli noin 50 000, heistä lähes kolmannes lapsia.[2]Valtaosa kuolleista ja haavoittuneista oli bosniakkeja, mutta piiritetyssä Sarajevossa oli myös kroaatteja ja serbejä. Arviot serbien Srebrenicassa surmaamien
bosniakkien määrästä vaihtelevat 7 000 ja lähes 8 400 välillä. Sekä piiritystä että joukkomurhaa johti kenraali Radko Mladić, jolle Jugoslavia-tuomioistuin langetti vuonna 2017 elinkautisen vankeustuomion. Bosniakit pitävät Srebrenican surmatöitä kansanmurhana, mutta asiasta kiistellään edelleen.
[3]Varmuudella voidaan kuitenkin sanoa, että sekä toisen maailmansodan aikana että 1990-luvulla Bosnia oli sikäläistä kirjailijaa Ivo Andrićia lainaten ”vihan maa”.[4]
Sarajevon piirityksestä bosniakit ovat nostaneet esille kaupunkiin jääneiden kärsimyksen. Se ilmaistaan niin piiritykseen liittyvien muistomerkkien ja rituaalien kuin muistojen ja tarinoiden avulla. Nämä erilaiset muistamisen muodot ovat tapoja rakentaa uutta sarajevolaista bosniakki-identiteettiä. Sen ytimessä on kokemus hyökkäyksen kohteena olemisesta ja se vahvistaa Bosnian sodan synnyttämää käsitystä, että bosniakit ja serbit eivät voi elää yhdessä.
Muistojen kehystäminen
Muistaminen ja identiteetin rakentaminen ovat yhteisöllistä toimintaa. Siinä tietty ilmiö saa sanallisen ja monesti myös visuaalisen ilmiasun, joka pelkistää asian. Kun tietty pelkistys vakiintuu tai nousee hallitsevaksi, se yksinkertaistaa maailman ja todellisuuden tietyn näköiseksi. Kutsun tätä pelkistystä kehystämiseksi. Termi on lainattu sosiologi Erving Goffmanilta, mutta tulkitsen sitä hiukan toisin kuin hän (vastaavasta tulkinnasta ks. Touquet 2015).
Sarajevon kehystäminen bosniakkien kärsimyksen paikaksi on yksi monista tavoista, joilla kaupungin ”henki” on pelkistetty. 1900-luvun alkupuolen länsieurooppalaiset näkivät Sarajevon puolibarbaarisena, eksoottisena paikkana, kuin eteisenä tuhannen ja yhden yön satumaailmaan. Näin kaupunkia kuvasi esimerkiksi siellä 1920-luvun lopulla vieraillut kansatieteilijä Sakari Pälsi (Laitila 2010). Sarajevon laukausten (1914) jälkeen kaupunkia alettiin kuvata ruutitynnyriksi, jota eurooppalainen ”tuskin saattoi ymmärtää”, kuten yhdysvaltalainen lehtimies John Gunther kirjoitti matkakirjassaan Inside Europe (1940). Sarajevo oli järjen tuolla puolen, mikä vapautti siellä vierailevan kaikista yrityksistä käsittää sikäläistä elämänmenoa. Tämä orientalisoiva näkemys ulotettiin monesti koskemaan koko Kaakkois-Eurooppaa:[5]se oli maantieteellisesti Euroopassa, mutta kulttuurisesti itää, kuten brittiläinen kirjailijapoliitikko Noel Buxton kirjoitti (Europe and the Turks, 1907).
Molempien aikalainen, brittiläinen kirjailija Rebecca West, tulkitsi Sarajevon paikaksi, jossa itä kohtasi lännen (Black Lamb and Grey Falcon, 1942). Tämä ”kehys” vahvistui toisen maailmansodan jälkeen. Vielä Berlitzin matkaoppaankin suomenkielisessä versiossa vuodelta 1990 Sarajevo esitettiin yhdistelmäksi itää ja länttä. Saman kehyksen toistivat Bosnian sodan aikana Luciano Pavarotti ja U2-yhtye piiritetyn kaupungin tueksi pitämissään konserteissa. (Ks. myös Bohemian Blog 2016.)
Läntisen tulkinnan rinnalla eli paikallinen kehystys. Maailmansotien välisessä Jugoslavian kuningaskunnassa Sarajevo oli yksi esimerkki ”turkkilaisvaikutteiden turmelemasta kaupunkiväestöstä”, erotukseksi ”rodullisen puhtautensa” säilyttäneistä maa- ja vuoristoseudun serbeistä. Tämä nationalistinen tulkinta käännettiin päinvastaiseksi Titon ajan (1944–1980) Jugoslaviassa, jossa kaupungit yleisesti nähtiin modernin, sosialistisen elämän linnakkeina ja maaseutu konservatiivisena takapajulana, jota tuli kehittää. Kehystyksessä Sarajevosta tehtiin malliesimerkki siitä, miten nationalismi menetti merkitystään kaikkien ”jakaessa” jugoslavialaisen sosialismin ihanteet. Edistys, modernisaatio ja ylikansallisuus olivat termejä, joilla pyrittiin pyyhkimään muistoista toisen maailmansodan ajan kansallisuuksien väliset, ja serbien osalta myös keskinäiset, konfliktit.
Piirityksen aikana ylikansallista modernisuutta korostettiin entisestään sekä Sarajevossa että länsimaissa. Kaupungin sanottiin olevan kulttuurin ”viimeinen linnake” väkivaltaa ja barbariaa vastaan, jotka molemmat samastettiin maaseutuun ja traditioon, ”menneisyyden painolastiin”. Paljonpuhuvasti Sarajevon bosniakit kutsuivat hyökkääjiä sorkkajaloiksi (papci).
Muistot ja piiritys
Piirityksen jälkeen eräät poliitikot ja älymystön edustajat jatkoivat Sarajevon modernia kehystämistä. Oppineiden ja Euroopan unioniin suuntautuneiden poliitikkojen puheissa ja kirjoituksissa kaupungin ytimeksi määriteltiin Sarajevon henki (duh Sarajeva). Sen sisällöksi esitettiin ”ainutlaatuinen suvaitsevaisuuden aika” joskus 1900-luvun alussa, jolloin muslimi saattoi kummastusta herättämättä osallistua katoliseen joulujumalanpalvelukseen, katolilainen tai ortodoksi viettää islamilaista paaston päättymisjuhlaa, bayramia, ja ortodoksi jakaa pääsiäismunia muslimeille (Spaic 2017; ks. myös Touquet 2015, 399). Historiallisesti tällainen kanssakäyminen lienee ollut verraten harvinaista, mutta väljemmin kehystystä voidaan perustella sillä, että – toisin kuin Bosnia ja Hertsegovinassa yleisesti – Sarajevossa vahvan nationalistinen ajattelu oli enemmän poikkeus kuin sääntö.

Kirjailija Rebecca West tulkitsi Sarajevon paikaksi, jossa itä kohtaa lännen. Kirjan kansikuva.
Bosnian sodan ja Sarajevon piirityksen muistomerkit sisältävät viittauksia monikulttuurisuuteen, mutta kehystävät Sarajevoa myös nationalistisemmin kärsivien bosniakkien kaupungiksi. Jälkimmäinen kehys on identiteettikertomuksena verrattavissa serbien kertomukseen Kosovo poljen taistelusta (1389), jossa he tarinan mukaan uhrasivat itsensä pelastaakseen Euroopan muslimien valloitukselta.
Sodasta johtunut väestöliike on luonut uskottavuutta käsitykselle Sarajevosta yhden kansallisuuden ja uskonnon, bosniakkien ja islamin, kärsimyksen paikkana. Piirityksen aikana kaupunkiin jääneistä arviolta 50 000 serbistä nimittäin suuri osa asettui sodan päätyttyä niin sanottuun itäiseen (istočno) Sarajevoon, joka kuuluu Republika Srpskaan.[6]Tilalle tuli noin 150 000 lähinnä Itä-Bosniasta, serbien hallitsemilta alueilta, paennutta tai häädettyä bosniakkia, joita ”vanhat” sarajevolaiset toisinaan pitävät esimoderneina maalaisina. Väestömuutosten jälkeen Sarajevosta, jonka asukkaista piirityksen alkaessa puolet oli bosniakkeja ja kolmannes serbejä, tuli selkeästi bosniakkien kaupunki. Sarajevoa tutkinut brittiantropologi Stef Jansen väittää, että näkymätön, mutta kaikkien tiedossa oleva raja erottaa itäisen Sarajevon muusta kaupungista (Jansen 2013).
Tarkastelen seuraavassa eräiden monumenttien, symbolien ja tarinoiden avulla bosniakkivaltaisen Sarajevon kantonin kehystämistä. Millaisia identiteettejä piirityksen muistojen avulla luodaan? Ketkä niitä luovat ja miten? Lopuksi esitän näkemykseni siitä, miten erilaiset muistot voivat vaikuttaa Sarajevon tulevaisuuteen.
Sillat
Sarajevon piiritys alkoi ensimmäisen maailmansodan tapaan ”Sarajevon laukauksilla”. Vuoden 1992 alkukuukausina näytti ilmeiseltä, että edellisvuonna alkanut Jugoslavian hajoamissota leviäisi myös Bosnia ja Hertsegovinaan. Helmi-maaliskuun taitteessa sikäläiset bosniakit ja kroaatit äänestivät tasavallan itsenäistymisen puolesta. Bosnian serbit boikotoivat äänestystä ja heidän johtajansa, Radovan Karadžić, uhkasi sodalla.
Seuraavan kuukauden ajan tuhannet bosniakit ja kroaatit, mutta myös serbit, protestoivat Sarajevossa ja Mostarissa rauhan säilyttämisen puolesta. Samaan aikaan Sarajevossa oli aseellisia yhteenottoja. Serbit hyökkäsivät usealle poliisiasemalle anastaen aseita. Huhtikuun viidentenä päivänä 1992 tuhannet ihmiset marssivat rauhan puolesta halki Sarajevon. Kun mielenosoittajat tulivat Vrbanjan sillalle, Sarajevon parlamentin edustalle, heitä kohti ammuttiin automaattikivääreillä läheisestä Holiday Inn -hotellista. Bosniakkien mukaan ampujat olivat serbejä. Luodit tappoivat Dubrovnikissa syntyneen bosniakin Suada Dilberovićin ja sarajevolaisen kroaatin Olga Sučićin. Suada opiskeli lääketiedettä Sarajevossa. Olgan ammatiksi mainitaan nettilähteissä virkailija (službenica). Piirityksen aikana silta oli ei-kenenkään-maalla. Piirityksen jälkeen, kaksoissurman nelivuotispäivänä, Sarajevon kaupunki ikuisti naiset osaksi kaupunkikuvaa nimeämällä surmapaikka Suadan ja Olgan sillaksi (Most Suade i Olge). Monet sarajevolaiset käyttävät silti sillasta vanhaa nimeä.
Kuoleman muistopäivä mainitaan satunnaisesti uutisissa yhä, kuin muistutukseksi siitä, kuka aloitti sodan.[7]
Samalla Vrbanjan sillalla kuolivat toukokuussa 1993 myös ”Sarajevon Romeo ja Julia”, serbi Boško Brkić ja hänen tyttöystävänsä Admira Ismić, joka oli bosniakki. Pari oli päättänyt yrittää paeta piiritetystä kaupungista. He olivat ylittämässä siltaa serbien puolelle, kun sala-ampujan luoti tappoi Boškon ja haavoitti Admiraa. Tämä ryömi Boškon luo ja kuoli tätä syleillen. Ruumiit makasivat sillalla neljä päivää ennen kuin serbien lähettämät bosniakkisotavangit hakivat ne. Pari haudattiin Groblje laviin, Leijona-hautausmaahan,[8]joka oli alkuaan perustettu ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneiden Itävalta-Unkarin armeijan sotilaiden viimeiseksi leposijaksi. Se sijaitsee Koševossa, Sarajevon esikaupunkialueella, näköetäisyydellä kahvilasta, jossa pari ensi kerran tapasi. Sinne on haudattu lukuisia piirityksen alkuvaiheessa surmattuja. (Colborne 2018.) Boškon ja Admiran ampujan tai ampujien henkilöllisyydestä kiistellään yhä: serbit ja bosniakit syyttelevät tapoista toisiaan.
Parin tarina, joka heti kuoleman jälkeen levisi uutisissa maailmanlaajuisesti, on tuttu monille Bosnia ja Hertsegovinan asukkaille, ei vain sarajevolaisille. Monet entisen Jugoslavian alueen lehdet kertovat sen vuosittain uudelleen (Colborne 2018). Toisin kuin Suada ja Olga, Boško ja Admira eivät kuitenkaan ole saaneet omaa muistomerkkiä. Syy ei ole pelkästään se, että silta, jolla he kuolivat, on nimetty toisille uhreille. Heidän muistamisensa toisi bosniakkien ja serbien suhteiden tarkastelun yksilöiden kasvoista kasvoihin tapahtuvan kohtaamisen tasolle, mikä ei sovi Bosnia ja Hertsegovinan viralliseen, kansallisuuksien eroja korostavaan politiikkaan. Bosniakin ja muslimin rakkaus myös kyseenalaistaa Bosnian sodan yhden vakiintuneen tulkinnan, jonka mukaan serbit ja bosniakit vihaavat toisiaan.
Boškon ja Admiran tarinaa ei kuitenkaan ole vaiettu kuoliaaksi. Kanadalainen elokuvantekijä John Zaritsky teki pariskunnan vaiheista tuoreeltaan elokuvan Romeo and Juliet in Sarajevo. Sen ensi-ilta oli vuonna 1994. Lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin (2013) sarajevolainen rockyhtye Zabranjeno pušenje (Tupakointi kielletty) julkisti levyn ja videon nimeltä ”Boško i Admira”. Kantrityyppisen musiikin säestyksellä laulu kertoo kahdesta rakastavaisesta, joka sodan keskellä yrittivät löytää paikan jossa rakastaa ja elää vapaasti. Laulu ottaa vahvasti kantaa monikulttuurisen Sarajevon puolesta, Sarajevon, jota ”ei enää ole”, kuten videon ohjannut kroatialainen Zare Batinović surumielisesti totesi Radio Free Europen haastattelussa toukokuussa 2013.
Sarajevon ruusut
Kertoman mukaan ”Sarajevon ruusut” alkoivat kukkia maaliskuussa vuonna 1993, kun 11-vuotias Irma Grabovica kuoli kadulla kranaatti-iskussa. Kuolinpaikalle jäi kranaatinsirpaleista kuoppia. Samanlaisia kuoppia syntyi sittemmin useita, sillä arvioiden mukaan kaupunkiin ammuttiin päivittäin keskimäärin yli 300 kranaattia. Piirityksen jälkeen kaupungin viranomaiset alkoivat maalata kuoppia punavärillä kunnioittaakseen paikalla vuodatettua verta. Näin syntyi satakunta ”ruusua”. Nykyään jäljellä on lehtitiedon mukaan 12, muut on peitetty asfaltilla. (Sarajevo Times 28.2.2015.)
Tunnetuin ja pahin kranaatti-isku sattui 5.2.1994. Tuolloin ammus räjähti kaupungin keskustan vihannestorilla (Markale market). Kaikkiaan 68 ihmistä sai surmansa ja toistasataa haavoittui. Samaan paikkaan osui kranaatti myös 28.8.1995; tuolloin kuoli 43 ihmistä. Serbien propaganda väitti bosniakkien itse ampuneen kranaatit. Tapahtuman vuosipäivänä muutaman sadan ihmisen joukko, ensisijaisesti kuolleiden sukulaisia, kokoontuu yhä torille muistotilaisuuteen ja laskee kukkia siellä oleville Sarajevon ruusuille.
Yleisin tulkinta on, että ruusut muistuttavat julmuuksista, joita sarajevolaiset kansallisuuteen katsomatta kokivat. Vuonna 2017 valmistuneen filmin Sarajevo Roses: A Cinematic Essay ohjaaja, yhdysvaltalainen Roger M. Richards, esimerkiksi sanoi ruusujen symboloivan koko kaupunkia, sen selviytymistaistelua piirityksen aikana. Kranaatinsirpaleiden jäljet ovat arpia, jotka metaforisesti kaiverrettiin ihmisten sydämiin; punainen väri taas symboloi Sarajevon kaduille vuotanutta viattomien verta. Richardsin mukaan käsite ’ruusu’ viittaa myös ihmisiin, sarajevolaisiin, jotka kukoistivat, siis selviytyivät, piirityksen tuhonkin keskellä. Tulkinnan taustalla ovat Richardsin omat kokemukset: hän toimi piirityksen aikana valokuvaajana Sarajevossa. Elokuvallaan hän kehottaa ihmisiä muistamaan syyt, jotka johtivat piiritykseen. Elokuva on myös varoitus: älköön enää tapahtuko näin.[9]
Brittitutkija Stefanie Kappleria (2017) soveltaen ruusut on mahdollista tulkita myös haudalle laskettaviksi kukiksi, siis ahdistavan menneisyyden maahanpanijaisrituaaliksi. Osa sarajevolaisista ei näytä miettivän koko asiaa vaan suhtautuu ruusuihin välinpitämättömästi; ne eivät edusta tai herätä mitään muistoja.
Srebrenica-näyttely
Srebrenican verilöyly teki syvän vaikutuksen zagrebilaissyntyiseen, mutta Sarajevossa elämäntyönsä tehneeseen valokuvaajaan Tarik Samarahiin.[10]Hän valokuvasi pitkään surmattujen jäännösten etsintää, joukkohautoja, hengissä säilyneiden elämänvaiheita ja Srebrenican vainajien vuosittaisia muistamisrituaaleja. Vuodesta 2003 lähtien hän järjesti ulkomailla useita näyttelyitä, jotka kaikki esittivät Srebrenicaa ja määrittelivät siellä tapahtuneen joukkosurman kansanmurhaksi. Vuonna 2012 hän avasi Sarajevon vanhan keskustan laidalle, katolisen kirkon kupeeseen, Galerija 11/07/95:n, pysyvä näyttelyn, jonka tarkoitus on säilyttää Srebrenican verilöylyssä heinäkuussa 1995 tapettujen muisto.
Näyttelyn ytimen muodostavat Samarahin valokuvat. Ne, kuten koko Galerija, antavat ymmärtää, että veritöiden ja kauheuksien kuvaaminen taiteena olisi sydämetöntä; vain ”kylmä realismi” kelpaa niiden todistajaksi. ”Epätaiteellisina” valokuvat ovat enemmän šokki kuin klišee, ne syyttävät, eivät myötäile. (Tosin šokkiefekteihinkin voi turtua.) Kuvat voivat olla aitoja tai lavastettuja, mutta ollessaan näytteillä museossa ne kehystyvät historiaksi ja dokumenteiksi, joihin sisältyy eettinen kannanotto. ”Faktoina”, joilla on eettistä sanottavaa, ne tekevät katsojasta tapahtumien todistajan, joka ei vain näe tapahtumia, vaan on osaltaan vastuussa niiden seurauksista. (Ks. Sontag 2003, 23–27, 52–58, 75–76.)

Opaste Srebrenica-näyttelyyn. Kuva: Twitter.
Muistamisen kannalta ei kuitenkaan ole ongelmatonta, että museo – tai Samarah – keskittyy kuviin ja häivyttää näkyvistä kerronnan. Näyttelyssä kävijälle tai kuvia internetissä selaavalle jää muistoksi ensisijaisesti yksittäisiä kuvia, ei tarinaa siitä, mihin kuvat liittyvät. Kuvat syövyttävät mieleen kauhun ja kärsimyksen, mutta tarinan puuttuminen tekee kuvien narratiiveista ajattomia ja myyttisiä.
Galleriassa on valokuvien lisäksi kuolleiden muistoseinä, johon on kirjoitettu 8 372 Sreberenicassa surmansa saaneen nimet ja iät. Niiden rinnalla on Srebrenican ja Žepan hengissä selvinneiden äitien ja vaimojen lahjoittamia valokuvia miehistään ja pojistaan, jotka tapettiin, kuten näyttelyn esittelytekstissä todetaan, vain siksi, että heillä oli ”musliminimi”. Näin ”perhealbumivalokuvista” tulee Samarahin kansanmurha-tulkinnan tukijoita, vaikka Srebrenicassa kuolleiden läheiset eivät alkuaan olleetkaan luomassa näyttelyä ja sen kautta syntynyttä muistamista.
On mahdollista, että Sarahin näyttelyn luoma muistamisen kehys ja Srebrenican uhrien omaisten surmapäivän (11.7.) muistorituaalista nouseva tulkinta limittyvät Sarajevossa toisiinsa. Syksyllä 2017 pienestä Vlasenican kylästä Srebrenican läheltä löydettiin noin sadan bosniakin ja kroaatin ruumiit. Näistä 35 identifioitiin Srebrenicassa surmatuiksi. Heidän jäännöksensä kuljetettiin seuraavan vuoden heinäkuussa kuorma-autolla Sarajevoon. Täällä sadat ihmiset laskivat kukkia ja seppeleitä auton lavalle, ennen kuin vainajat kuljetettiin haudattavaksi Donji Potočariin, Srebrenican lähistöllä sijaitsevaan kylään, jossa on joukkosurmassa kuolleiden muistohautausmaa.
Lapset ja sodan muistot
Toukokuussa 2010 Sarajevon Suuressa puistossa (Veliki park) paljastettiin piirityksessä kuolleiden lasten muistoksi pyörivistä metallilieriöistä koostuva monumentti. Kivireunukselle pystytettyihin lieriöihin on kirjoitettu 521 piirityksessä todistetusti surmansa saaneen lapsen nimet. Valtaosa oli bosniakkeja, mutta joukossa oli myös kroaatteja ja serbejä.
Lieriöt sijoitettiin aiemmin valmistuneen muistosuihkulähteen ja lasimonumentin viereen. Suihkulähteen reunuksessa lukee bosniaksi: ”Spomen obilježje ubijenoj djeci opkoljenog Sarajeva 1992–1995”, Sarajevon piirityksessä kuolleiden lasten muistolle. Lasiin on upotettu lasten jalanjälkiä.
Lieriöiden pystyttämisestä vastasi piirityksessä surmattujen lasten vanhempien yhdistys (Udruženja roditelja ubijene djece opkoljenog Sarajeva). Yhdistyksen jäsenistä enemmistö on bosniakkeja, mutta siihen kuuluu myös kroaatteja ja serbejä. (Sarajevo Memorial 2010.) He ylläpitävät kuolleiden ja piirityksen muistoa käymällä laskemassa kukkia lieriöiden juurelle tai rukoilemassa niiden edessä.
Vanhempien muistorituaalit eivät edusta kollektiivista muistamista. Lasten kuolema on kuitenkin pyritty yhdistämään myös yleiseen kärsimysnarrativiin. Sarajevo-päivänä (dana grada Sarajeva) eli kaupungin saksalaisvallasta vapauttamisen, ja myös piirityksen alkamisen, vuosipäivänä (6.4.) vuonna 2018 kaupungin ekologinen yhdistys istutti eri puolille Sarajevoa 1 601 ruusua muistuttamaan samasta määrästä piirityksessä murskattuja ”kukkia”, lapsia. Tapahtuman muut järjestäjät olivat edellä mainittu vanhempien yhdistys sekä Sarajevon kantonin hallitus. Ekologinen yhdistys jakoi lisäksi lapsille valkoisia T-paitoja, joihin oli painettu punaisella luku 1 601. Sarajevo Timesin (7.4.2018) lyhyen uutisen mukaan ruusut symboloivat viattomia sodan uhreja ja olivat samalla varoitus ihmisen (ei vain bosniakkien) hulluudesta.
Lasten piiritysajan muistoille on myös oma museonsa. Sen perusti vuonna 2010 Jasminko Halilović. Hänellä oli omakohtaisia kokemuksia lapsena elämisestä sodan aikana, sillä hän oli piirityksen alkaessa nelivuotias. Tammikuussa 2017, kuuden vuoden rahankeruun, kertomusten tallentamisen ja esineistön kokoamisen jälkeen hän avasi Sarajevon vanhan kaupungin naapurustossa Muzej ratnog djetinjstvan,Sotalapsuuden museon. Sen tarkoituksena on kertoa, millaista on olla lapsi sodan aikana. Halilović uskoo, että koska sota ei ollut lasten syytä, lasten kertomukset voivat auttaa sotaa käyneitä (aikuisia) löytämään sovinnon. Hänen tavoitteenaan on laajentaa sovinnon rakentamista ja rauhankasvatusta lasten parissa muillekin sodan koettelemille alueille kuten Libanoniin, Syyriaan ja Ukrainaan. (Takševa 2018, 4, 10–11.) Toistaiseksi hanke ei ole herättänyt Sarajevossa tai Bosnia ja Hertsegovinassa yleensä erityisempää kiinnostusta.

War Childhood -museon logo. Kuva museon sivuilta.
Sattumaa tai ei, Sotalapsuuden museo sijaitsee Ulica Logavinalla, jota yhdysvaltalainen journalisti Barbara Demick kutsui Sarajevoksi pienoiskoossa romaanissaan Logavina Street: Life and Death in a Sarajevo Neighborhood (2012). Kirja on fiktiivinen, mutta tosiasioihin nojaava kuvaus Sarajevon piirityksestä. Museo puolestaan esittelee vaihtuvin näyttelyin sodan jäämistöä. Kokoelmiin kuuluu tällä hetkellä noin 4 000 esinettä ja 100 tuntia piirityksen aikaan lapsia olleiden haastatteluja. (www.warchildhood.org.) Yhdessä näyttelyistä oli esillä Mela-nimisen tytön balettitossut. Hän oli piirityksen alkaessa kahdeksanvuotias ja haaveili tulevansa prima ballerinaksi. Näin ei koskaan tapahtunut, mutta mobiilisovelluksella saattoi ladata videon, jolla hän tanssi. Se oli melkein makaaberi muistutus elämän hauraudesta.
Vuonna 2018 Euroopan neuvoston kulttuurikomitea myönsi Sotalapsuuden museolle vuoden museopalkinnon. Perusteluissa todettiin museon olevan ”tietoisesti epäpoliittinen” sekä tuovan sodan kuvaamiseen lasten näkökulman, jota ei usein oteta huomioon. Neuvosto myös katsoi museon olevan hyvä esimerkki kansalaisaloitteellisuudesta ja toivoi sen innoittavan vastaaviin hankkeisiin maailman muilla konfliktialueilla. Perusteluissa ei selvennetty, millä tavalla museo on epäpoliittinen eikä pohdittu museon yhteyttä piiritykseen tai Bosnian sotaan yleensä. Toisin sanoen Euroopan neuvosto arvioi museota yleisestä rauhankasvatuksen näkökulmasta pohtimatta Bosnian sodan erityispiirteitä ja niiden vaikutuksia sovinnon rakentamiseen.
Jo ennen museota Halilović kokosi piirityksen lapsena kokeneiden muistoja, jotka hän julkaisi kirjana (Djetinjstvo u ratu) vuonna 2013. Englanninnos, War Childhood, ilmestyi neljä vuotta myöhemmin. Kirjassa ei kerrota pelkästään kauhuista vaan myös arkipäiväisistä ja vähäpätöisiltä vaikuttavista kokemuksista. Halilovićin oma tällainen muisto on valkoinen nenäliina, johon hänen perheensä ystävä, muuan taiteilija, piirsi kuvan Halilovićista istumassa polkupyörän satulassa.
Kirja ja Sotalapsuuden museo kiistävät Sarajevon kehystämisen yhden kansan uhriuden paikkana. Ne eivät kiellä bosniakkien kärsimyksiä ja kauhukokemuksia, mutta ne korostavat lasta yleensä, eivät tiettyyn kansaan kuuluvaa lasta, kokemuksen subjektina. Lasten muistoista ei muodostu ”ehjää” kokonaisuutta, mutta nimenomaan niiden monenkirjavuus ja se, että ”yhdestä” piirityksestä on lukuisia muistoja, antaa mahdollisuuden kehittää moniäänistä kertomusta ja estää piirityksen ja sodan muistojen jähmettämistä yhden kansan monologiksi.
Kärsimysnarratiivi
Sarajevon kaupunkikuvassa piirityksen muistot visualisoidaan ja spatialisoidaan monumenteilla ja symboleilla. Ne antavat muistoille konkreettisen kiintopisteen ja luovat vaikutelman pysyvyydestä, jopa ikuisuudesta. Tämä pätee erityisesti bosniakkien kärsimystä korostaviin muistamisen muotoihin. Muistomerkit ovat paikkoja, joissa muistoja uusinnetaan ja siirretään seuraavalle sukupolvelle rituaalien ja kertomusten muodossa. Nämä molemmat luovat ja pitävät yllä esimerkiksi käsitystä ”meistä” kärsivänä yhteisönä ja ”minusta” osana tätä yhteisöä. Ne antavat muistoille konkreettisen, fyysisen tai ruumiillisen, perustan: kärsimyskertomus ja kärsivien yhteisö eivät ole vain sosiaalisia konstruktioita vaan osa elettyä todellisuutta.
Piirityksen ja sodan kehystäminen kärsimysnarratiiviksi palvelee osaltaan yhdistävän, yhteisen muistin rakentamista ”vanhoille” ja ”uusille” sarajevolaisille (ks. Touquet 2015, 395). Identiteetin luomisen kannalta narratiivi ei kuitenkaan ole ongelmaton. Sotakirjeenvaihtaja ja sittemmin monietnisyyttä puolustanut bosniakkipoliitikko Predrag Kojović pelkisti ongelman kesällä 2018 kanadalaistoimittaja Michael Colbrokelle antamassaan haastattelussa toteamalla, että tarrautuminen ”ikäviin muistoihin” tekee Sarajevosta hautausmaan. Toteamusta voi tulkita niin, että koska hautausmaa on tämän elämän päätepiste, piirityksen ja sodan muistamiseen kuolemana ja kärsimyksenä ilman pyrkimystä päästä niistä ”yli” tekee menneisyydestä taakan, joka tukahduttaa piirityksen jälkeisen elämän.
Piirityksestä kärsimysnarratiivia kertovat ja pitävät yllä ensisijaisesti ne, jotka menettivät läheisiään. Heidän pääasiallisin tavoitteensa ei kuitenkaan näytä olevan Sarajevon kehystäminen pelkästään tai yksinomaan kärsimyksen paikaksi. Siksi Kojovićin näkemystä ei pidä yleistää. Hän on kuitenkin mielestäni oikeassa siinä, että kärsimysnarratiivista tulee ongelma, jos siitä tulee poliittinen, kasvatuksellinen tai kaupallinen tapa määritellä Sarajevoa.
Daytonin sopimuksen nojalla Bosnia ja Hertsegovina on jaettu juridisesti ja institutionaalisesti etnisin perustein (vrt. Takševa 2018, 13–15). Sen mukaisesti kolmella virallisesti tunnustetulla kansallisuudella, bosniakeilla, kroaateilla ja serbeillä, on omat koulunsa, hallintojärjestelmänsä ja kansalaisjärjestönsä. Ne pakottavat ihmiset määrittelemään itsensä tietyn etnisen ryhmän jäseniksi. Esimerkiksi pyrkiessään yliopistoon sarajevolaisen on valittava, onko hän bosniakki, Bosnian serbi, Bosnian kroaatti vai kuuluuko hän kansallisuusryhmän muut.
Poliittinen järjestelmä puolestaan suosii vallan ja taloudellisten resurssien jaossa nationalistisesti ajattelevia puolueita ja yrityksiä. Sarajevon kehystämistä bosniakkien kärsimyksen paikkana on mahdollista käyttää tämän erottelevan ja erilleen kasvamista tukevan järjestelmän tukemiseen, koska se luo ja pitää yllä käsitystä, että tiettyihin ihmisiin ei voi luottaa eikä heidän kanssaan voi jakaa arkea, ja että he ylipäätänsä eivät kuulu meidän maailmaamme.
Kaupallisesti kärsimysnarratiivia tukee turismin pimeä puoli, globaalikielellä dark tourism.[11]Se tekee piiritykseen liittyvistä kauhun ja kärsimyksen paikoista tuotteita, joiden avulla matkailija voi ikään kuin elää uudelleen piirityksen ahdistavan, ja varsin usein bosniakkien kärsimyksiin liittyvän, tapahtuman. Tällainen muistaminen vahvistaa lisäksi stereotypiaa Sarajevosta ja koko Kaakkois-Euroopasta jatkuvan, mielettömän taistelun kotipaikkana. (Ks. Bohemian Blog 2016; Naef 2014.)

Teoksen Death Tourism: Disaster Sites as Recreational Landscape kansikuva.
Kärsimysnarratiivin erityistapauksen muodostavat yksittäisten henkilöiden aloitteesta syntyneet museot. Perinteisesti museot on yhdistetty totuuteen: ne kertovat, mitä historiassa todella tapahtui. Sotalapsuudesta ja Srebrenican murhatöistä kertovat museot esittävät oman totuusnäkemyksensä hyvin voimakkaasti visuaalisin keinoin välittäen vahvasti emotionaalisen kuvan ”viattomien kärsimyksestä”. Samastuessaan kärsimykseen tai tuntiessaan empatiaa kärsiviä kohtaan museossa kävijä tai niiden aineistoa internetistä katseleva luo menneestä ”kokemuksellinen totuuden”, jonka vaikutus luultavasti on voimakkaampi kuin pelkän tiedollisen totuuden.
Gallerija pyrkii tietoisesti tähän, ja samalla Bosnian sodan – ja epäsuorasti myös piirityksen – kehystämiseen kansanmurhaksi, mikä tukee kärsimysnarratiivia. Toisaalta voidaan ajatella, että Samarahin valokuvien näytteille pano on myös vahva ”Ei!” niin sodalle kuin piiritykselle. Sotalapsuuden museo ei esitä näin suoraa kannanottoa, mutta pyrkii selkeästi työstämään kärsimysnarratiivia niin, että ihmiset eivät takertuisi siihen loppuiäkseen. Lyhyesti sanoen kärsimysnarratiivi kamppailee Sarajevossa toisenlaisen kehystämisen rinnalla, Sarajevon muistamisena ihmisyyden ja inhimillisyyden paikkana. (Oma lukunsa on sitten se suuri enemmistö, joka suhtautuu välinpitämättömästi kumpaankin kehystykseen.)
Muistaminen ja ihmisyys
”Ihmisyyden muistamisessa” yksi narratiivi tai kehys, on alussa mainittu Sarajevon henki, johon ovat vedonneet sekä ulkomaalaiset että Sarajevon julkisuuskuvaa luovat poliitikot ja yrittäjät.[12]Historiallisesti kehyksen totuutta voi epäillä, mutta eettisesti tarina kansalliskiihkottomasta kaupungista on kasvattava. Se luo rakentavan, vuorovaikutteisen menneisyyden, jossa Sarajevo on joukko naapurustoja tai kortteleita (komšiluki), joissa eri uskonnot ja kansallisuudet elävät sovussa. Kärsimysnarratiivin tavoin tarinassa on myös draamaa, kuten naapureiden välisiä riitoja, mutta kärsimysnarratiivista poiketen ”Sarajevon henki” sisältää tapoja sovitella riitoja ja unohtaa ne.
Tarinaa Sarajevon hengestä on tukenut muun muassa Berliinissä päämajaansa pitävän kansalaisjärjestö ViaKultin Sarajevon toimisto. Se on vuodesta 2004 alkaen järjestänyt vuosittain monipäiväisen lasten juhlan (kids fest), joka tuo yhteen 30 000–40 000 eri kansallisuutta olevaa lasta ympäri Bosnia ja Hertsegovinaa. Tavoitteena on synnyttää heissä
keskinäistä ymmärrystä ja luottamusta sekä toisiinsa että maan tulevaisuuteen.[13]
Tällaista arjen dialogia edustaa myös Sarajevossa vuonna 1996 perustettu Pontamina-kuoro (Sielun silta). Nimi viittaa katolisuuteen, mutta kuorossa laulaa eri uskontojen edustajia. Kuoron tavoitteena onkin luoda yhteyksiä eri uskontojen ja kansallisuuksien välille ja luoda käsitystä ja muistoja siitä, että on mahdollista toimia yhdessä, vaikka eläisi erillään.[14]
Kärsimysnarratiivin kiistävät myös ne sarajevolaiset vanhemmat, jotka lainsäädännöstä huolimatta ovat onnistuneet rekisteröimään vastasyntyneet lapsensa bosnialaisiksi (bosanci), Bosnian asukkaiksi, erotuksena bosniakeista (bošnjaci), yhden tietyn kansan edustajista.[15]Heitä ei (vielä) ole monta, mutta heidän olemassaolonsa osoittaa, että monikulttuurisella Sarajevolla on toivoa.
Ihmisyyden narratiivia voidaan rakentaa myös Kaakkois-Euroopan tutkimuksen avulla, olkoonkin, että kyse on aineiston tietynlaisesta valikoinnista. Kielitieteilijät totesivat jo 1800-luvulla alueen eri kielten sisältävän paljon sanastollisia ja rakenteellisia yhtäläisyyksiä. He selittivät ilmiön yhteisesti jaetulla historialla ja paikallisyhteisöjen monikielisyydellä ja katsoivat näiden molempien taustalla olevan (rauhanomaisen) kansojen välisen yhteydenpidon. Viime vuosisadan alussa tunnettu serbimaantieteilijä Jovan Cvijić puolestaan esitti, että Kaakkois-Eurooppa ei koostu etnisesti homogeenisista kansoista ja valtioista, vaan keskenään vuorovaikutuksessa olevista yhteisöistä. Näin ajatellen Kaakkois-Eurooppa, ja sen osana Sarajevo, on kulttuurialue, jossa kansallisuusrajat ylittävä tapojen ja näkemysten lainautuminen, niiden jatkuvuus ja muutos, on normaali ilmiö.
Piirityksen muistojen valikointiin ja identiteetin rakentamiseen sovellettuna tämä voisi tarkoittaa vaikkapa sitä, että kärsimyksen muistaminen on yhteistä bosniakeille, kroaateille ja serbeille. Kärsimys on kaikille yhteinen, jaettu maailma, jossa jokainen elää, ja jonka jokainen muistaa, omalla tavallaan. Tämä on normaalitila. Poikkeama, kuten sota, syntyy, kun omaa tapaa muistaa kärsimys – tai historia ylipäätänsä – aletaan pitää ainoana oikeana. Kun toisten kärsimykset kielletään tai ”unohdetaan”. Kun vastuu kärsimyksistä sysätään toisten niskoille. Kun kerrotaan vain omaa kärsimystä tukevia kertomuksia ja pystytetään vain sitä tukevia muistomerkkejä. Tällöin kielletään yhteisen, jaetun tai jaettavissa olevan maailman mahdollisuus ja väitetään ”hyvään” nationalistiseen tapaan muistojen esille kutsuman maailman samastuvan tiettyyn kansallisesti ”puhtaaseen” tilaan.
Tällainen muistaminen on eräänlainen kansanmurha. On normaalia, että jaamme maailman muiden kanssa. Tämän ”normaaliuden” saavuttamiseksi muistojen on annettava elää ja muuttua. Näin ei tapahdu, mikäli monikulttuurisuus hyväksytään periaatteena, mutta käytännössä poliittisiksi johtajiksi valitaan nationalisteja. Muutos voi alkaa sen tunnustamisella, että kärsimyksen muistot eivät ole vain yhden kansan kertomus, ne ovat monien kansojen ja tarinoiden yhteisesti muuttama kokonaisuus. Ne ovat työkaluja, eivät aseita, rakentaa Sarajevon, Bosnia ja Hertsegovinan, Kaakkois-Euroopan ja maailman ja niiden asukkaiden identiteettiä ja tulevaisuutta.[16]
Kiitän Nina Maskulinia kommenteista ja Nora Repoa Kaakkois-Eurooppaa koskevista keskusteluista. Tulkinnat ja mahdolliset virheet ovat minun.
Lue myös: Matti Myllykoski, Myrskynsilmässä Sarajevo.
Artikkelikuva: Sarajevon piiritys. Kuva: Carlos Latuff/Wikimedia Commons.
Lähteet ja kirjallisuus
Bohemian Blog (2016), ”After the Siege: What I Learned in 18 Hours of Sarajevo War Tourism”. – <http://www.thebohemianblog.com/2016/08/after-the-siege-war-tourism-sarajevo-bosnia.html.>
Colborne, Michael (2018), ”In Bosnia, Forgetting Could Mean a Brighter Future.” – Foreign Policy6.7.2018. <https://foreignpolicy.com/2018/07/06/in-bosnia-forgetting-could-mean-a-brighter-future/>.
Jansen, Stef (2013), ”People and Things in the Ethnography of Borders: Materialising the Division of Sarajevo”. – Social Anthropology21 (1), 23–37.
Jukic, Elvira (2015), ”Bosnian Baby Beats Ethnically-divided System”. – Http://www.balkaninsight.com/en/article/bosnian-baby-beats-ethnically-divided-system.
Kappeler, Stefania (2017), ”Sarajevo’s Ambivalent Memoryscape: Spatial Stories of Peace and Conflict”. – Memory Studies10:2, 130–143.
Laitila, Teuvo (2010), ”’Tanssiva nainen on saatanan rakastettu’ – Sakari Pälsin Bosnia-kuvat.” – Maija Könönen et al. (toim.), Balkanin syndrooma? Esseitä Kaakkois-Euroopan menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Aleksanteri Series 1/2010. Helsinki: Aleksanteri-instituutti, 209–234.
Naef, Patrick (2014), ”Welcome to Sarajevo! Touring The Powder Keg”. – Brigitte Sion (toim.), Death Tourism. Disaster Sites as Recreational Landscape. London: Seagull, 310–326.
Panjeta, Lejla (2014), ”The Good, the Bad, and the Ugly in Bosnian Cinema”. – Epiphany. Journal of Transdisciplinary Studies7 (2), 113–127.
Sarajevo Memorial (2010), ”Sarajevo Memorial for Children Killed during Siege.” – <http://www.balkaninsight.com/en/article/sarajevo-memorial-for-children-killed-during-siege/>.
Sarajevo Times 28.2.2015, ”Which Story Lays behind the Terrible Beauty of Sarajevo Roses?” – <http://www.sarajevotimes.com/story-lays-behind-terrible-beauty-sarajevo-roses/>.
Sontag, Susan (2003), Regarding the Pain of Others. New York: Farrar, Straus and Giroux.
Spaic, Igor (2017), ”My Sarajevo, A City of Tolerance and Resistance”. – <http://www.balkaninsight.com/en/article/my-sarajevo-a-city-of-tolerance-and-resistance-04-06-2017>.
Takševa, Tatjana (2018), ”Building a Culture of Peace and Collective Memory in Post-conflict Bosnia and Herzegovina: Sarajevo’s Museum of War Childhood”. – Studies in Ethnicity and Nationalism18 (1), 3–18.
Touquet, Heleen (2015), ”Non-ethnic Mobilisation in Deeply Divided Societys, the Case of the Sarajevo Protests”. – Europe-Asia Studies67 (3), 388–408.
Viitteet
[1]Virallisesti Bosnia ja Hertsegovinan hallitus julisti piirityksen päättyneeksi helmikuun lopussa 1996, jolloin serbien piiritysjoukot lopullisesti vetäytyivät.
[2]Kaupungin väkiluku oli piirityksen alkaessa noin 400 000.
[3]Haagissa sijaitseva Yhdistyneiden kansakuntien oikeuselin, Kansainvälinen tuomioistuin, tulkitsi helmikuussa 2007 Srebrenican surmatyöt kansanmurhaksi.
[4]Määrite on Andrićin fiktiivisestä kirjeestä ”Pismo iz 1920”.
[5]Alueesta usein käytettävä nimitys ’Balkan’ sisältää oletuksen suhteellisen tarkasti rajatusta alueesta, joka on irrallaan siitä, mitä kutsutaan Euroopaksi. Itse lähden siitä, että Balkaniksi nimitetty alue on maantieteellisesti kaakkoista Eurooppaa, kuuluu historiallisesti ja kulttuurisesti Eurooppaan ja Aasiaan ja määrittyy suhteessa näihin molempiin.
[6]Sarajevon, kuten Bosnia ja Hertsegovinankin, jako yhtäältä serbien ja toisaalta bosniakkien ja kroaattien hallitsemiin alueisiin perustuu Daytonin sopimukseen (1995). Jälkimmäisten asuttamassa Sarajevon kantonissa oli vuoden 2013 väestönlaskun mukaan noin 275 000 asukasta, itäisessä Sarajevossa noin 65 000.
[7]Ks. https://www.apnews.com/0e01be12787487b59d39ece38d72eac4 (AP:n uutinen 6.4.1996); http://balkans.aljazeera.net/vijesti/sjecanje-na-pocetke-opsade-godisnjica-smrti-suade-i-olge (uutinen 5.4.2016).
[8]Leijona-nimitys johtuu kuolevaa leijonaa esittävästä patsaasta, joka pystytettiin hautausmaalle vuonna 1917. Monumentin suunnitteli Jozef Urbania, sloveeni, joka oli Itävalta-Unkarin kansalainen.
[9]Sarajevon piirityksestä, samoin kuin Bosnian sodasta, on tehty lukuisia elokuvia sekä Bosnia ja Hertsegovinassa että ulkomailla. Niiden esittely ei tässä kuitenkaan ole mahdollista. Ks. tarkemmin Panjeta 2014, 120–125.
[10]Samarahin äiti oli bosniakki, isä sudanilainen.
[11]Monien muiden sotiin ja taisteluihin liittyvien paikkojen tavoin Sarajevoonkin saapuu muiden turistien ohessa matkailijoita, jotka haluavat nähdä nimenomaan taistelupaikkoja, surmapaikkoja ja keskitysleirejä.
[12]Esimerkiksi National Geographicinhuhtikuun 2016 numerossa oli kuva-artikkeli ”Spritit of Sarajevo”. Ks. myös http://www.spiritofbosnia.org/v7n1/duh-sarajeva-danas/ (artikkeli ”Sarajevo’s Spirit Today” vuodelta 2012).
[13]Ks. http://kidsfest.ba/eng/doc/14KF2017-FINAL-REPORT.pdf.
[14]Ks. woolf.cam.ac.uk/whats-on/events/pontanima-choir.
[15]Elvira Jukić, http://www.balkaninsight.com/en/article/bosnian-baby-beats-ethnically-divided-system
[16]Sarajevossa, ja koko entisen Jugoslavian alueella, tämänkaltaisen muistamisen yksi suuri ongelma on, että se tuo monille mieleen Titon ajan ”veljeyden ja yhtenäisyyden” narratiivin. Ideologisen yhdenmukaistamisen ja vuorovaikutuksesta syntyvän yhteisöllisyyden välillä on kuitenkin merkittävä ero.