Urheilun ja kulttuurialan epäeettisiä toimintatapoja on nostettu viime aikoina esiin, mutta monissa uskonyhteisöissä hengellinen väkivalta jatkuu edelleen. Ulkopuoliset kiertävät sitä ”kuin kissa kuumaa puuroa”. Pelätäänkö perustuslain takaaman uskonnon- ja sananvapauden rikkomista vai vaikutusvaltaisia uskonnollisia johtajia? He osaavat piiloutua kryptisten uskontulkintojen taakse, joita ulkopuoliset eivät pysty ymmärtämään.
Vuonna 2016 julkaistu Uskonsota keittiössä –kirja antaa äänen kymmenelle vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneelle. Kirjassa kerron myös omakohtaisista kokemuksistani. Kasvoin Oulussa yhdeksänlapsisessa perheessä. Perheeni jakautui kahteen leiriin uskontulkintojen takia, syttyi uskonsota. Se tuntui 10-vuotiaan tytön mielessä käsittämättömältä ja aiheutti ahdistavia ristipaineita. Sisäinen maailmani romahti ja viha nousi. Kukaan perheenjäsenistäni ei sitä huomannut, olihan heillä omatkin tunteensa pelissä. Päätin jättää kaiken hengellisyyden, kunhan pääsen omilleni.
Uudessa kirjassani, Eroon hengellisestä väkivallasta – demokratiavajetta ja ihmisoikeusloukkauksiako uskonyhteisöissä? siirryn askeleen eteenpäin: miten uskonyhteisöt voivat päästä eroon hengellisestä väkivallasta? Siksi analysoin laajasti syitä hengelliseen väkivaltaan. Sen takapiru ovat tiukat opintulkinnat ja ankara ryhmäkuri. Ne tukahduttavat yksilön aidot uskonnolliset tunteet ja kokemukset. Lisäksi kunkin uskonyhteisön yhteisölliset erityispiirteet ja autoritaarinen johtaminen heijastuvat väkivallan ilmiasuihin. Monia uskonyhteisöjä johdetaan epädemokraattisesti toisin kuin maallisia yhteisöjä. Sen ei pitäisi olla mahdollista demokraattisessa Suomessa.
Kirjan fundamentalistisia esimerkkiuskonyhteisöjä ovat jehovantodistajuus, vanhoillislestadiolaisuus ja helluntaiherätys.
Ihmisoikeudet demokratiassa
Hengellinen väkivalta ei ole kenenkään etu, vaan se loukkaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Väkivalta aiheuttaa suuria ongelmia ja kustannuksia – kuten mielenterveysongelmia, päihteiden väärinkäyttöä ja työttömyyttä – sekä uhreille että yhteiskunnalle.
Demokratiat ovat antaneet uskonyhteisöille uskonnonvapauden. Paradoksaalisesti jotkut ääriuskonyhteisöt puolustavat uskonnonvapautta demokraattisena oikeutenaan ja samaan aikaan voivat loukata sen suojassa omantunnonvapautta ja toimia jopa totalitaarisesti. Hengellinen väkivalta ei aina lopu, vaikka joku eroaa uskonyhteisöstään. Erityisen traagista on, kun vanhemmat hylkäävät yhteisöstä eronneen nuorensa. Siitä seuraa hänelle syrjäytymistä ja jopa mielenterveys- tai päihdeongelmia.
Demokraattinen yhteiskunta ei saa sulkea silmiään lainvastaiselta hengelliseltä väkivallalta. Viime aikoina onkin tunnistettu uskonyhteisöissä esiintynyttä pedofiliaa. Myös kansanedustaja Päivi Räsäsen homoseksuaaleihin kohdistuneesta, loukkaavasta puheesta on käräjöity. Lisäksi on tunnistettava yhteisöihin piilotettu hengellinen väkivalta, vaikka sen tahallisuuden toteennäyttäminen voikin osoittautua vaikeaksi. Etenkin lapsia on suojeltava ahdistavalta helvetillä pelottelulta. Se perustuu uskomukseen, että uskonyhteisön ulkopuolella olevat joutuvat helvettiin ja omaa yhteisöä pidetään Jumalan valittuna joukkona.
Demokraattisessa Suomessa jokaisella kansalaisella pitää olla vapaus yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja omista asioista päättämiseen. Lestadiolaisyhteisö ohjasi pitkään jäsentensä puoluevalintoja, eivätkä Jehovan todistajat salli edelleenkään jäsentensä äänestävän vaaleissa ja osallistuvan politiikkaan. Lisäksi fundamentalistiset uskonyhteisöt toisin kuin maalliset yhteisöt tuomitsevat synniksi liikkeidensä sisäisen ja ulkopuolelta tulevan kritiikin eivätkä hyväksy naisia johtamaan yhteisöjä yhdenvertaisesti miesten kanssa. Demokratiaan kuuluvaa vallanvaihtoakaan ei pidetä tarpeellisena, vaan seurakuntien profeetallisilla johtajilla on useimmiten ikuinen mandaatti.
Toimenpiteisiin on ryhdyttävä
On pidettävä yllä yhteiskunnallista keskustelua hengellisestä väkivallasta, kunnes julkinen valta ottaa sen vakavasti ja ryhtyy poistamaan sitä. Hengellinen väkivalta on rikos, joka voi vaurioittaa uhriaan yhtä vakavasti kuin fyysinen väkivalta. Iso ongelma on hengellisen väkivallan rikosoikeudellinen toteennäyttäminen.
Vuonna 2020 opetus- ja kulttuuriministeriö kiirehti eettisten ohjeiden laatimista ja valituselimen perustamista kulttuurialalle, kun epäilyt kulttuurineuvos Veijo Baltzarin väärinkäytöksistä seitsemää nuorta naista kohtaan tulivat julki. Niin pitikin toimia. Yhtä ponnekkaasti ja yhdenvertaisesti olisi tuettava tuhansia uskontojen uhreja. Esimerkiksi yhdenvertaisuuslakia ei sovelleta uskonnonharjoittamiseen. Hengellinen väkivalta tulkitaan usein osaksi uskonnonharjoittamista. Niinpä yksilöiden perusoikeuksia ei turvata uskonliikkeissä yhtä yksiselitteisesti kuin maallisissa yhteisöissä.
Julkisen vallan pitäisi valvoa määräajoin kaikkia, noin tuhatta Suomessa toimivaa uskonyhteisöä. Uskonnonvapauslaki edellyttää selvitystä uskonnollisesta tarkoituksesta ja toimintatavoista vain perustamisvaiheessa ja pelkästään niiltä uskonyhteisöiltä, jotka hakevat Patentti- ja rekisterihallitukselta uskonnollisen yhdyskunnan statusta. Niitä toimii Suomessa ainoastaan 152, yksi niistä on Jehovan todistajat. Siitä huolimatta se rikkoo ihmisoikeuksia muun muassa karttamiskäytännöllään eikä hyväksy demokraattisia kansalaisoikeuksia. Kuitenkin uskonnonvapauslaki vaatii yksiselitteisesti, että ”yhdyskunnan tulee toteuttaa tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen”.
Merkille pantavaa on, ettei mikään organisaatio tunne kaikkien, noin tuhannen Suomessa toimivan uskonyhteisön toimintatapojen eettisyyttä ja demokraattisuutta valvonnan puuttumisen takia. Kansainvälistymisen johdosta uskonyhteisöjen määrä Suomessa lisääntyy kaiken aikaa. Viimeistään nyt julkisen vallan toimenpiteitä tarvitaan uskontojen uhrien tukemiseen. Luterilaisen kirkon olisi puolestaan poistettava hengellistä väkivaltaa herätysliikkeistään.
Emme saa hylätä Kiinan uiguureja, joista arkkipiispa Tapio Luoma kantaa huolta Helsingin Sanomien artikkelissaan. Mutta emme saa myöskään unohtaa uskontojen uhreja Suomessa. Vain Uskontojen uhrien tuki ry on auttanut pitkäaikaisella vertaistukitoiminnallaan lukuisia uskontojen uhreja.
Kirjani lopussa ehdotan 14 perusteltua toimenpidettä hengellisen väkivallan poistamiseksi. Säädösten lisäksi on löydettävissä ”pehmeitä” keinoja. Esimerkiksi uskonyhteisöt voisivat laatia itselleen monien yritysten ja kansalaisyhteisöjenkin tavoin sosiaalisen vastuun laadulliset mittarit. Laadullisesti voitaisiin mitat esimerkiksi yhteisöjen turvallisuutta, hengellistä vapautta, oikeudenmukaisuutta ja dialogin käyttöä. Sosiaalisen vastuun arviointi soveltuisi nimenomaan hengellisellä alueella toimiville uskonyhteisöille. Niiden sidosryhmät – esimerkiksi seurakuntalaiset ja julkinen valta – pystyisivät mittareita seuraamalla tarkastamaan, miten sosiaalinen vastuu on toteutunut kussakin yhteisössä. Myös häirintäyhdyshenkilöiden nimeäminen uskonyhteisöihin ja julkiseen hallintoon on tarpeellista.
